Taylor Swiftin kymmenes albumi on kuin uneton yö
Taylor Swiftin Midnights on kuin tehty yksityisten soittolistojen aikaan.
Jos pitäisi nimetä yksittäinen voimakkaimmin nykypopin tuotantoon vaikuttanut levy, se olisi The Xx:n vuonna 2009 ilmestynyt debyytti. Vähäeleisellä levyllä lontoolaisbändin jäsenet henkäilivät toisilleen sanoituksia, jotka kuulostivat siltä kuin he jakaisivat toisilleen salaisuuksia yön pikkutunneilla. The Xx on osaltaan vastuussa siitä, että monet valtavirtapopparit (esimerkiksi Billie Eilish) tekevät tänä päivänä hidastempoista elektronista poppia, jonka ensisijainen käyttötapa on yksityinen kuulokkeilla kuunteleminen.
Myös Taylor Swiftin kymmenes albumi Midnights on kuin tehty yksityisten ”tältä musta tänä syksynä tuntuu” -soittolistojen aikaan. Se on konseptilevy unettomista öistä, täynnä kimaltelevaa unelmointia romanttisista hetkistä sekä neuroottista omien ongelmien pyörittelyä. ”I have this thing that I get older but never wiser / Midnights become my afternoons.”
Jokainen joskus unettoman yön viettänyt tietää, että pelonsekaiset oivallukset voivat suden hetkillä kasvaa kohtuuttomiin mittasuhteisiin: ”When my depresssion works the graveyard shift / All of the people I’ve ghosted stand there in the room.”
Menneisyyden reflektointi ja nostalgia kuuluu sekin yölliseen valveilla pyöriskelyyn. Kansikuvassa Swift on sytyttänyt sytkärin voimakas ja vähän suttuinen sininen glittermeikki silmillään. Midnightsin kansi voisi hyvin olla vuodelta 2008 tai 2013. Siitä tulee mieleen Tumblr-kuvablogisivustolla 2010-luvun alussa jaetut kuvat, joissa näkyi arvoituksellisia sitaatteja, ruusuja ja elokuvastillejä, joissa eteeriset naiset tupakoivat.
Välillä ei voi olla miettimättä, miksi nykypopin sanoitusten puhujat pohdiskelevat niin usein sitä, millaisia vaikutuksia nämä jättävät muihin, etenkin entisiin rakastettuihin.
On valloittavaa, miten 33-vuotias Taylor Swiftin laulujen puhuja syleilee lauluissaan teinimäistä oman elämän romantisointia, valitsee yhä laventelisumun kypsän aikuisuuden sijasta (Swift on bongannut avausbiisin nimen Mad Men -sarjasta. 50-lukulainen ilmaisu Lavender Haze viittaa rakastumisen huumaan). Eikä tämä asenne tunnu kosiskelevalta tai teennäiseltä.
Samaa Tumblr-estetiikaa toistaa pitkälti Jack Antonoffin kanssa tuotettu äänimaailma. Kahdella viime levyllään Taylor Swift teki akustista makuuhuone-folkia. Nyt vaikutteita etsitään 2010-luvun taitteen elektropopista, jonka dynamiikka seilaa minimalismin sekä nostattavan maksimalismin välillä. Levyllä kuuluu myös M83:n ja Beach Housen lasersäteillä valaistu shoegaze.
Kun Lorde ihaili 2010-luvun alussa Taylor Swiftiä, vuoden 2022 Taylor Swift ottaa vaikutteita 2010-luvun Lordesta. Ympyrä sulkeutuu.
Taylor Swift tuntuu vuosi vuodelta paranevan laulunkirjoittajana, ja albumikokonaisuutena Midnights on onnistuneen virtaava. Levy kuulostaa parhaimmillaan siltä, kuin poistuisi kesken stressaavien juhlien ulos hengittelemään, ja yhtäkkiä edessä avautuisi tähtitaivas, loputtomana kuin autotie erämaassa.
Swiftin kantritausta on niin kaukainen, ettei sitä nykyään juuri muistella, mutta se kaikuu edelleen nuotiolaulelmallisissa melodioissa ja kerronnassa. Tämä piirre tekee hänen musiikistaan oudolla tavalla samaan aikaan täysin omanlaistaan ja silti oudon geneeristä, monta kertaa kuullun tuntuista. Antonoffin tuotannolle tyypilliset rumpukoneet ja kaiutukset toistuvat nekin levyllä yllätyksettömästi.
Sanoitukset ovat Midnightsillä tietty ehtaa ”Teukkaa”, musiikkia kevyt-transgressiviisille oman elämänsä päähenkilöille. Vapaasti käännettynä tähän tapaan:
”Eikös kukaan muu ollut yhtä kreisi kuin minä, elikkä minua mietit nyt vaan näiden kaikkien vuosien jälkeen. Muistatko silloin kun kotikaupungissa suudeltiin. Ei olis pitänyt, juotiin liikaa halpaa viiniä siellä juhlissa. Ja kun sä kuiskasit mulle jotain, ne muut katto meitä. Mut ei me kerrottu niille, mitä meidän välillä oli. Se kaupunki oli liian pieni minulle, piti päästä New Yorkiin. Tavallinen pikkukaupunki, ja sulla on nykyään vaimo, varmaan pieni lapsikin. Ja mä olen yhä sekaisin, aivan kriisissä. Viinilasi kaatunut pöydälle, huulipunantahroja paidan reunassa. Saan sut rakastumaan minuun, teen sen omaksi huvikseni, hullu manipulaattori oon.”
Välillä ei voi olla miettimättä, miksi nykypopin sanoitusten puhujat pohdiskelevat niin usein sitä, millaisia vaikutuksia nämä jättävät muihin, etenkin entisiin rakastettuihin. Jotain se kertoo ajassa vallitsevasta loputtomasta itsereflektoinnista ja -työstämisestä.
Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen vapaa toimittaja, joka ei onneksi ole vuosiin kärsinyt unettomuudesta.
