Kolumni | Ruben Stiller ei usko maailmaan, jossa kaikki esittävät kaiken olevan hyvin.

Luin Imagen juttua koodauksesta (Linda Liukas, joulukuu 2014) ja tajusin, että peli on menetetty. En osaa koodata Angry Birdiä kulkemaan kohti sikoja. Olen avuton epädynaaminen läski, eikä minulla ole tulevaisuutta digitalisoituvassa maailmassa. Olisi pitänyt tajuta aikoja sitten, että lintu tottelee JavaScriptin koodiriviä moveForward().

Olen kuitenkin avoin uudelle. Rohkaistuneena päätin koodata itselleni uuden elämän, sellaisen, joka sopii Ajan Henkeen. Aloitetaan ihan perusasioista:

smileSmile()

Fucking Idiot()){

if wrong Mood()) {

goToHell();{}

tarkoittaa, että vastaisuudessa hymyilen koko ajan ollakseni oikeassa moodissa ja mielentilassa. Esitystaloudessa täytyy olla hyvällä tuulella, koska se parantaa kahvin ostamiseen kehitetyn mobiilisovelluksen myyntiä. Tätä eivät pinnalliset Tolstoi, Tšehov ja Mann tajunneet. Samanlaisia vajakkeja olivat Linna, Picasso ja Freud.

Sääliksi käy humanisteja, jotka koodin sijasta vääntävät jotain naurettavaa kirjallisuustiedettä tai taidehistoriaa, eivätkä tajua, että sivistys on äppäri kännykässä tai kyky googlettaa kahdella kädellä. Kehotan heitä tutustumaan sovellukseen, joka osoittaa, mihin mobiilisovellusten valaisema sivilisaatio pystyy. Nyt lähimmän Alkon löytämiseen on mobiilisovellus. Koodinpätkä kertoo enemmän kuin Väinö Linnan teokset yhteensä:

where Alko()

ifPath Left())}{

noNO()

}

Sovellutukselle tuli heti käyttöä, kun Slushflash-spektaakkelin laservalot alkoivat sattua silmiin. En kyennyt hypettämään itseäni hypnoosiin, koska inhoan ajatusta ikuisesta vapusta. Menin Alkoon ja ostin pari pulloa punkkua. Illalla yritin korjata asennettani koodaamalla itseäni:

Wau!Wou(!))!

Oh Yeah()

move Forward(),

Mutta olo oli tyhjä. Myönnän, että olen ajatusrikollinen ja ankeuttaja. En kykene vaipumaan transsiin, kun kuulen loputonta jaaritusta mobiilisovellutuksista rahan orgioissa. Tällaiset spektaakkelit eivät vastaa sivistyskäsitystäni. Tällaisia me epädynaamiset läskit olemme, näin me lannistamme kasvuyritysten mahtavan henkisen energian. Olisiko vika siinä, että projisoimme oman keski-ikämme pelot ja ahdistukset ympäröivään maailmaan ja odotamme päivää, jolloin meiltä otetaan yrityksen kulkukortti pois? Kenties.

Mahdollista on sekin, että suhtaudumme aiheellisen epäilevästi esitystalouden tingeltangeliin ja spektaakkeleihin. Minua esimerkiksi kiinnostaa, miksi kaikki traagiset jännitteet on pyyhitty näkymättömiin. Epäonnistuja riemuitsee Slushflash-maailmassa jo ennakolta epäonnistumisestaan, koska se tarjoaa mahdollisuuden uuteen kokeiluun. Kukaan ei koskaan lannistu, sure tai kiroa kohtaloaan, kaikki vain tuulettavat luovalle tuholle ja yrittävät kerta toisensa jälkeen, aina hautaan saakka. Kenenkään mielenterveys ei horju.

Todellako? Olen nähnyt elämäni aikana monia haavoittumattomia ihmisiä, joiden täydellinen elämänhallinta on kaatunut suhdanteisiin tai sattumanvaraiseen onnettomuuteen. Se on surullista, eikä tilannetta pelasta oman menestyksen esittäminen.

Miten on mahdollista, että luovuudesta saarnaavat tahot järjestävät tilaisuuksia, joissa juhlitaan yhdenmukaisuutta? Eikö luovuuden pitänyt olla yksilöllisyyden ja kaikkien tunteiden riemujuhlaa? ■

Ruben Stiller on aloitteleva koodaaja.