Edessä rankka viikonloppu ja sunnuntai sohvalla? Tällainen suunnitelma oli eräällä lukijallani, joka pyysi täydellistä elokuvaa kunnon krapulaan.

Tein hieman taustatöitä. Krapulaelokuvia on maailman medioissa suositeltu paljon, ja useimpien medioiden listoilla trendaavat vuodesta toiseen kepeät klassikkokomediat (Miten olisi Clueless? Blondin kosto?) tai muuten helposti sulatettava viihde. Ilmeisistä syistä Kauhea kankkunen -trilogia mainitaan usein. Myös moneen kertaan nähdyt klassikot toimivat krapulassa, vähän kuin jouluaattona. Ja tosiaan mikäpä olisi herkälle mielelle parempi lääke kuin Casablanca jälleen kerran?

Eräs ystäväni ehdotti vastaukseksi Thomas Vinterbergin Yhdet vielä -elokuvaa. Sehän onkin tosiaan loistava, tarkka ja lempeä elokuva alkoholin kiroista ja iloista. Mutta en ehkä uskaltaisi katsoa sitä krapulassa – niin tarkasti se käsittelee ikääntymistä ja elämän rajallisuutta, jotka krapulassa ovat vähän liiankin läsnä.

Tämän pohjalta kehitin valinnalle kriteeristön. Täydellinen darraelokuva pitää sisällään seuraavat ominaisuudet:

1. Elokuva on hauska, mutta mieluummin ”hoopo” kuin ”nokkela”. Krapulassa on huonot puolensa, mutta yksi hyvistä on väsynyt hihittely – sitä siis sopii kultivoida.

2. Elokuva on lempeä ja suhtautuu ihmisiin huvittuneen armollisesti. Krapulainen mieli on muuten vaarassa vajota morkkikseen.

3. Elokuvan voi katsoa toistuvasti ilman että se muuttuu ja vaatii uusia ajatuksia. Tämä on haastava kriteeri, sillä useat elokuvat vaihtelevat eri katsomisella.

Mikä elokuva itselläsi täyttää nuo kohdat 1–3? Kuulisin mieluusti. Tätä listaa katsoessa oma valintani on kuitenkin väistämätön: Uutisankkuri eli Anchorman – the Legend of Ron Burgundy. Olen nähnyt Adam McKayn ohjaaman hölmön komedian niin monta kertaa että pelkkä alkutekstien näkeminen naurattaa. 70-luvun televisiomaailmaan sijoittuvassa sekoilussa Will Ferrell esittää San Diegon rakastamaa tähtiankkuria, joka saa haastajakseen kunnianhimoisen naiskollegan nimeltä Veronica Corningstone (Christina Applegate). Eletään aikaa ”jolloin vain miehet saivat lukea uutisia” ja Ron Burgundy on kaupungin rakastetuin ja uskottavin mies – siitä yksinkertaisesta syystä, että on televisiossa. Mutta uusi aika on alkamassa, diversiteetin tuulet puhaltavat studiolle. Channel 4:n uutistiimillä on vakavia vaikeuksia ottaa muutosta vastaan. Joukkoon kuuluvat Burgundyn lisäksi ”tyylikäs” reportteri Brian Fantana (Paul Rudd), ”hauska” urheilutoimittaja Champ Kind (David Koechner) sekä totaali-imbesilli säämies Brick Tamland (Steve Carrell).

Ferrell on elokuvan toinen käsikirjoittaja ja hän esittää siinä käytännössä lähes samaa hahmoa kuin kaikissa muissakin elokuvissaan. Tavallaan kaikki Ferrellin roolit käsittelevät kriisiytyvää maskuliinisuutta, tämä vain saattaa olla niistä kaikkein paras.

Ron Burgundy on hahmona samaan aikaan idioottimainen ja rakastettava: menneen maailman macho joka ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti. Hahmon hölmöys ei ole ilkeyttä, vaan pahimmillaankin jonkinlaista pienen lapsen itsekeskeisyyttä. Hän on ihminen, joka on tottunut saamaan kaiken tekemättä juuri mitään.

Anchormanin juoni on tarkoituksellisen kaavamainen, mutta sen kerronta on rytmiltään hauskalla tavalla temppuilevaa ja täynnä mukavia elokuvallisia viitteitä (kilpailevien uutistiimien esittäminen West Side Storyn uhittelevina jengeinä lämmittää joka kerta). Lopputulos on infantiili sekoitus törkeyttä ja turvaa, ja siksi täydellinen valinta krapula-aamuun.

Anchormanista on kasvanut legendaarinen komedia, vaikka ilmestymisen aikaan aivan kaikki eivät sitä lähteneet ylistämään. Taannoin Slaten kehuvassa arviossa kyllä sanottiin, että tämä on elokuva, jossa ”fiksut ihmiset kertovat typeriä vitsejä upealla ironiantajulla”. Se on totta. Lisäksi on, kuten eräs elokuvan fani minulle määritteli, ihanaa katsoa elokuvaa josta syntyy vaikutelma, että tekijöilläkin on hauskaa.

Ja hei sinä siellä sohvalla jääpalapussi otsalla: You stay classy, San Diego!