Kun suurvallat ajavat omaa etuaan ja peli kovenee, tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään – eniten kärsivät heikoimmassa asemassa olevat
Tulvat Kaakkois-Aasiassa ja Sri Lankalla ovat vaatineet yli tuhat kuolonuhria ja ajaneet miljoonat ihmiset kodeistaan, kirjoittaa Teppo Turkki.
Nykykehityksen ja geopolitiikan suurimmat häviäjät ovat ympäristö ja ihmisoikeudet.
Kansainvälisen politiikan ilmapiiri kiristää kilpailua lähes kaikessa. Kiina ja Yhdysvallat valmistautuvat kuluttamaan toisiaan strategisessa kilpailussa. Teknologian ja tekoälyn kehittämisessä on menossa hyperkilpailu.
Suurvaltakilpailua käytetään perusteluna sotilaallisten tavoitteiden siirtymisestä demokraattisten arvojen edelle. Euroopassa poliitikot oikeuttavat kansallisen turvallisuuden nimissä toimia, jotka sivuuttavat ilmastovelvoitteet tai heikentävät ihmisoikeuksia.
Samaan aikaan kun me lännessä ajaudumme voimapoliittisiin pyörteisiin, globaali etelä eli kehittyvät maat Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, kantaa raskaasti syöksykierteeseen ajautuneiden ympäristö- ja ihmisoikeuskehityksien seuraukset.
”Elinkelpoinen ilmasto ja ihmisen koskemattomuus ovat liukumassa marginaaliin.”
Kun näyttämön ovat vallanneet energian, aseiden ja teknologisen ylivoiman kysymykset, elinkelpoinen ilmasto ja ihmisen koskemattomuus ovat liukumassa marginaaliin.
Kaakkois-Aasiaa ja Sri Lankaa ovat viime viikkoina koetelleet poikkeuksellisen voimakkaat taifuunien ja monsuunisateiden synnyttämät tulvat. Ne ovat vaatineet yli tuhat kuolonuhria ja ajaneet miljoonat ihmiset kodeistaan.
Uutiskuvissa näemme laajat tuhot, veden ja ruoan puutteen sekä kriisit, joihin armeijat ja viranomaiset eivät kykene vastaamaan. Tuhoa vahvistavat alueen rakenteelliset haavoittuvuudet kuten metsä- ja luontokato sekä valtioiden heikko katastrofivalmius.
”Suurvaltakilpailu on palauttanut voimapolitiikan logiikan, jossa moraali on kuluerä.”
Brasilian Belémissä äsken päättyneessä COP30-ilmastokokouksessa nähtiin, kuinka oikeudenmukaisuus on koetuksella. On laskettu, että lämpenemisen aiheuttamista lisäkuolemista ylivoimainen osa kohdistuu juuri köyhiin Afrikan ja Aasian maihin, jotka ovat historiallisesti päästäneet vain murto-osan kasvihuonekaasuista.
Trumpin Yhdysvallat, pandemia ja Ukrainan sota ovat näyttäneet hallituksille, että haavoittuvuutta on vältettävä hinnalla millä hyvänsä. On turvattava energia, ruoantuotanto, toimitusketjut ja suljettava jopa rajat.
Suurvaltakilpailu on palauttanut voimapolitiikan logiikan, jossa moraali on kuluerä ja ilmastonmuutos vain muuttuja strategisessa laskelmassa.
Veto-oikeudet, blokkipolitiikka ja meillä Suomessakin populismi tekevät ilmasto- ja ihmisoikeusneuvotteluista rituaaleja. Sopimuksista tulee julistuksia, mutta budjettirahat virtaavat asejärjestelmiin.
Tähän on ajauduttu, koska 2000‑-luvun alun globalisaation lupaus yhteisestä vaurastumisesta on korvautunut epäluottamuksella. Kun ympäristö ja ihmisoikeudet liukuvat marginaaliin, ei se ole moraalinen tappio vaan konkreettinen tulevaisuuspäätös.
”Demokraattinen politiikka kutistuu kriisinhallinnaksi.”
Ilmaston kuumeneminen, luontokato ja kansalaisten vapautta rajoittavat hallinnot ruokkivat toisiaan. Kun elinolosuhteet heikkenevät, lisääntyvät pakolaisten pakkosiirrot ja erilaiset konfliktit. Yhteiskuntien militarisointi voimistuu.
Tuloksena on maailma, jossa demokraattinen politiikka kutistuu kriisinhallinnaksi, jossa ympäristön ja ihmisten oikeuksien rajat piirtyvät sen mukaan, kenen maa on strategisesti tärkeä ja kenen ei.
Jos suunta ei muutu, ympäristön ja ihmisoikeuksien marginalisoituminen ei ole enää sivujuonne, vaan siitä tulee uuden maailmanjärjestyksen ydintarina.
