Tässä helsinkiläisessä päiväkodissa mennään luontoon, satoi tai paistoi – ”Lapset ovat metsässä paljon rauhallisempia”

Yyyy-löspäin, ja aaaa-laspäin, ja taaa-puuu-tus.

Viisi- ja kuusivuotiaat päiväkotilapset ja esikoululaiset eläytyvät kuravaatteissaan tuttuihin lauluihin päiväkotinsa pihassa Helsingin Viikissä. Aamupiirillä ”Mettäläisten” ryhmää laulattaa varhaiskasvatuksen opettaja Sami Forss, 32.

Tervehdyslaulu päättyy suden ulvontaan.

– Kiitos riittää, Forss sanoo aina vain ulvovalle pentulaumalleen.

Sitten nimenhuuto. Jokaisella lapsella on etunimen alkukirjaimen mukainen luontonimi: kantarelli, lapintiira, sisilisko… Ja taas lauletaan, tällä kertaa metsäänlähtölaulu.

Sen jälkeen pikkuiset nappaavat selkäänsä omat reppunsa, ja järjestyvät tottuneesti riviin portille. Metsäänlähtölaulun jälkeen lähdetään metsään, tietenkin. Näin alkaa tavallinen päivä luontopäiväkoti Sotkankodossa.

– Päästäänkö me uutisiin, yksi lapsista kysyy toimittajaa ja kuvaajaa vilkuillen.

– Ei tällä kertaa, Forss vastaa.

Läsnäolomme herättää hiukan uteliaisuutta, mutta Sotkankodossa vieraat ovat tuttuja. Heitä käy täältä Euroopan maista, ja kauempaakin kuten Kanadasta. Maailmalla tahdotaan nähdä, miten toimii luontopäiväkoti kasvatusjärjestelmästään kuulussa Suomessa.

– Lapsia varmaan ihmetyttää, kun tällä kertaa haastatellaankin minua eikä heitä, Forss naurahtaa.

– Höpötän kyllä töistäni mielelläni, ei siinä.

Päiväkoti Sotkankoto on Suomen ensimmäinen Luonnossa kotonaan -luontopäiväkoti. Luonnossa kotonaan on Suomen latu -järjestön ylläpitämä luontopäiväkotien verkosto. Niissä lapset ulkoilevat paljon, ja käyvät luontoretkillä vähintään kolmasti viikossa.

Sotkankoto perustettiin jo vuonna 1999. Se toimi alkuun Vuosaaressa, mutta muutti muutaman vuoden jälkeen nykyisiin tiloihin Viikkiin, pääkaupungin maantieteelliseen keskukseen. Vuoteen 2020 Sotkankoto oli pieni yksityinen päiväkoti, nykyisin sen omistaa Pilke-päiväkotiyritys.

Ällistyttävän vihreä Viikki sopii luontopäiväkodille. Siellä on kunnon metsääkin. Sotkankoto sijaitsee Helsingin yliopiston omistamalla tontilla, aivan yliopiston koetilan vieressä.

Pihasta avautuvat pellot, joiden takana on Helsingin suurin suojeltu luontokohde, Viikin­­–Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue. Ihan suurkaupungin ytimen liepeillä voi olla tällaista.

Metsä on lapsille tuttu

Pienen kävelymatkan, pienille jaloille toki hieman pidemmän, päässä on Helsingin yliopiston arboretum, vanhojen komeiden puiden runsas puulajipuisto. Sotkankotolaisille arboretum on ”kalliometsä”.

Kalliometsään tullaan vajaa kilometri matkaa tunnelmallista peltoja halkovaa hiekkatietä pitkin. Reippaasti taapertavilla mettäläisillä on kaikilla värikkäät kuravaatteet yllään. Pienten lasten selässä reput näyttävät suurilta. Edeltävien päivien sateet ovat jättäneet tielle ihania lätäköitä, joihin hypitään ja joista roiskitaan vettä kaverienkin päälle.

Metsän portilla lauletaan tietysti koputuslaulu, jossa pyydetään lupa tulla metsään leikkimään.

Lapset kiipeävät tottuneesti liukkaita kiviä pitkin avokalliolle Arboretumin sydämessä. On kilpikaarnaisia mäntyjä, pihlajia ja kuusia. Korppi raakkuu kumppanilleen, vai meitäkö se tervehtii?

Tässä 20 hehtaarin kokoisessa metsässä tunnistettavaa piisaisi. Vuonna 1969 perustettuun arboretumiin on istutettu yli 400 eri lajin puuta ja pensasta.

Lapset liukenevat omiin puuhiinsa: kuka istuskelemaan kivelle, kuka läiskyttelemään lätäköitä, kuka kiipeilemään, juoksemaan, etsimään upeita keppejä… aikuisten ohjausta tai leluja ei tarvita. Metsä on selvästi näille lapsille tuttu.

”Jo kuukauden jälkeen tajusin, että tykkään tästä tosi paljon”

Vantaalla kasvanut Sami Forss ajautui lasten pariin sattumalta. Tuoreena ylioppilaana hän ei tiennyt mitä tekisi.

– Isä sanoi, että vaihtoehdot ovat töihin tai opiskelemaan, ja aloin etsiä töitä.

Niitä ei kuitenkaan ollut helppo löytää. TE-toimistossa vinkattiin, että päiväkotiavustajille olisi Vantaalla kysyntää. Forss ajatteli, että mikäs siinä ja päätyi nopeasti lapsuudenkotinsa viereiseen päiväkotiin avustajaksi ­– samaan päiväkotiin, jossa oli itse leikkinyt, työskentelemään oman eskariopensa rinnalle. ­

– En ollut koskaan ollut pienten lasten seurassa aiemmin. Silti jo kuukauden jälkeen tajusin, että tykkään tästä tosi paljon, Forss muistelee.

Muutaman vuoden Forss teki päiväkeikkoja työnvälitysfirman kautta ja kokeili vähän muutakin – kunnes lopulta päätyi hakemaan Helsingin yliopistoon varhaiskasvatuksen opettajan koulutukseen. Hän luki heti niin paljon, että pääsi ensi yrittämällä sisään.

Opiskeluaikana Sami Forss innostui luontokasvatuksesta. Hän teki aiheesta kandidaatintutkielmansa ja sen jälkeen on oltu sillä tiellä.

– Sotkankotoon pääsin töihin oltuani vuoden määräaikaisessa pestissä eskariryhmässä Kalasatamassa. Olen viihtynyt täällä hirveän hyvin.

Metsässä lasten olemus muuttuu

Kalliometsässä käy melkoinen vipellys, mutta homma näyttää olevan hallinnassa. Aikuiset liikkuvat hiljalleen lasten tukena.

– Lapset ovat metsässä jotenkin paljon rauhallisempia kuin sisällä päiväkodissa. Heidän olemuksensa muuttuu, Forss sanoo ja hymyilee.

Vaikka ulkoilmassa tulee liikuttua ja touhuttua, meteli pysyy kohtuullisena. Metsään mahtuu niin paljon ääntä ja liikettä, jokaisella on tilaa tehdä juuri sitä, mitä tekevätkin. Forss kuvaa metsän vaikutusta sanoen, että lapset ikään kuin häviävät metsään, ”siis hyvällä tavalla”.

Tutkimusten mukaan luonto kannustaa lapsia liikkeeseen, ja puiden ja muun luonnonympäristön parissa he liikkuvat enemmän kuin rakennetussa ympäristössä. Luonnossa on väliin liukasta, välillä saa väistellä, kantoja, juuria ja kiviä, saa kiipeillä ja möyriä. Metsä siis tarjoaa hyviä mahdollisuuksia motorisille kyvyille kehittyä.

Luontopäiväkodissa pienet kaksivuotiaat päiväkotilaisetkin ovat varmoja liikkumaan luonnossa ja esimerkiksi kiipeilemään turvallisesti isojenkin kivien päälle.­

– Liikkumisen ja leikkimisen lisäksi teemme luonnossa eskaritehtäviä, askartelemme, piirrämme ja opimme tunnistamaan luontoa, Forss sanoo.

Lapsilta oppiikin välillä. Forss itse tuntee sienet, mutta hän on oppinut paljon esimerkiksi linnuista lapsilta, joiden perheessä on luontoharrastusta.­

– Muistan kerrankin, kun lompsin lasten edellä isoilla jaloillani, ja ryhmä pysähtyi taakseni katsomaan neulasia, joihin oli jäätynyt vesipisaroita kiinni. Ihailimme niitä yhdessä, ja mietin että lapset kyllä opettavat ihmettelemään luonnon kauneutta.

Luontopäiväkodin arjessa ulkoillaan enemmän kuin tavallisessa päiväkodissa, ja toinen iso ero on, että kelivarauksia ei ole. Nytkin alkaa sataa. Forss vaikuttaa nolostuvan omaa vaatetustaan.

– Puhumme lapsille ja vanhemmille niin paljon säänmukaisesta pukeutumisesta, ja nyt minä unohdin sadetakkini päiväkodille. Tämä ei kyllä näytä hyvältä kuvissa, hän myhäilee.

Ripottelu ei haittaa lapsia sen kummemmin kuin ohjaajiakaan. Reput lepäävät suojassa pihlajan alla.

Säävarausten puuttuminen tekee lapsista Forssin mukaan reippaita, sinnikkäitä ja sitkeitä. Vaikka ulkoilma ja touhuaminen väsyttää, liikkeellä ollaan lähes aina hyvin mielin. Ulkoilu on rutiini, ja sitä odotetaan.

– Ainahan lapsilla on väsyneempiä päiviä, ihan kuten aikuisillakin, mutta kun luontoon on päästy lähtemään, niin harvoin kuuluu nurinaa. Talvella hiihdämme ja silloin kun ei ole kylmää eikä sadetta, ruokailu ja päivälepokin hoidetaan päiväkodin pihalla kodassa syöden ja laavussa makuupusseissa pötkötellen.

Ainakin joka toinen viikko mettäläisten ryhmä tekee pidemmän retken, ”pitkiksen”, johonkin hieman kauempaan metsään.­

– Pitkispäivät ovat mielestäni parhaita. Tekisin niitä vaikka joka päivä, vaikka ne ovat kyllä väsyttäviä aikuisellekin. Kun kannamme rinkoissa ruoat ja kaikki tarvikkeet, niin kantamuksia kyllä piisaa, Forss sanoo.

Metsät tulevat päiväkotivuosien aikana lapsille tutuiksi. Kalliometsä on monien lasten mieleen. Forssin suosikkeja ovat muutaman kilometrin pyörämatkan päässä sijaitseva Hallainvuori ja päiväkodin likeinen ”majametsä”, joka on saanut nimensä jonkun sinne rakentelemista risumajoista.

Luonnossa leikkiminen sitoo myös ryhmän yhteen. Sami Forss on lasten keskuudessa luotettu ope, ja ryhmistä tulee hänelle läheisiä. Esikouluopettajana hän on samojen lasten kanssa aina vain yhden vuoden kerrallaan.

– En ole viiden eskariopevuoteni aikana kertaakaan pystynyt laulamaan kevätjuhlassa itkemättä.

”Tuntuu, että päiväkodissamme sairastellaan vähän”

Sami Forss kiinnostui luontokasvatuksesta jo opiskeluaikoinaan. Luonnossa kotona -luontopäiväkotien kasvattajat käyvät lisäksi ohjelmaan liittyviä koulutuksia, joissa käydään läpi luontopäiväkotien tavoitteita, pohditaan luontoa ja opetellaan käytännössä, mitä kaikkea lasten kanssa voi tehdä ulkona.­

– Luontotiedot ja -taidot kehittyvät ihan itsestään, Forss sanoo.

Forss on saanut myös hyvää palautetta lähikouluista omista entisistä eskarilaisistaan. Ekaluokan opettajien mukaan luontopäiväkodista tulleille lapsille keskittyminen luokassa näyttää olevan helpompaa kuin muille.

Muutama vuosi sitten suomalaiset tutkijat havaitsivat, että useita kertoja viikossa toistuva kosketus kasveihin ja maaperään lisäsi hyödyllisiä mikrobeja päiväkotilasten iholla. Tämä parantaa lesten vastustuskykyä ja ehkäisee muun muassa allergioiden syntyä.

Suomalaisen allergiatutkimuksen pioneeri, emeritusprofessori Tari Haahtela onkin sanonut taannoin, että päiväkotien kasvattajien pitäisi tarkistaa, että lapsilla on aina pihalta tullessaan multaa kynsien alla.

Sami Forss katsoo kynsiään. Multaa on.

– Tuntuu että meidän päiväkodissamme sairastellaan verraten vähän. Kaikenlaista perusflunssaa on, mutta harvoin mikään tauti yltyy kiertämään koko ryhmää. En tietenkään osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta kyllä siinä luontoyhteydellä voi olla tekemistä.

Luonto liikuttaa myös Forssia. Hän harrastaa vapaa-ajallaan vaellusta ja polkujuoksua. Mitä enemmän hän liikkuu luonnossa, sitä enemmän hän sinne kaipaa.

Palaamme päiväkodin pihaan, ja ryhmän toinen kasvattaja Säde lähtee hakemaan ruokakärryä päiväkotirakennuksesta. Enin osa ryhmästä syö tänään lounaansakin pihan kodassa.

Pihalla on kodan lisäksi päiväkotilasten vanhempien talkootyönä rakentama köysikeinu, vanhoja autonrenkaita ja kiipeilyköysiä jyrkässä multarinteessä. Piha näyttää viehättävän suunnittelemattomalta, Täällä on kiva leikkiä.

Rustiikkisten leikkivarusteiden lisäksi pihaa koristaa pari komeaa kuusta, rykelmä suoria tasaharmaita haapojen, reheviä vaahteroita ja vakuuttavan jykeviä rauduskoivuja. Maa on hiekkaista metsämaata. Mikrobialtistus on taattu, ja kynsien alta varmasti löytyy maaperää.

Erityisen hienon vaikutuksen tekevät paksut puunrungot, jotka törröttävät viisimetrisinä maasta kuin veistokset. Niiden väliin köysikeinukin on viritetty.

– Kun sataa pitkään, tämä piha on aika mutainen, mutta ainahan lapset ulkona likaantuvat, Forss sanoo.

Ei tutkimustietoa tietenkään voi vain katsellen todeksi varmentaa, mutta lapset todella liikkuvat. Kiipeilevät, möyrivät ja juoksevat ympäri pihaa.

– Joistakin puista alkoi myrskyillä pudota paksuja oksia, ja se ei oikein päiväkodin pihassa käy, Forss kertoo.

– Pyysimme arboristilta, että voisiko rungot kuitenkin jättää pystyyn. Puut katkaistiin korkealta, ja rungot jätettiin paikalleen keloontumaan. Pian niistä kasvaa kääpiä.