Tässä on suomalaisen maastohiihdon suurin valuvika: Miksi täällä ei osata vapaata tyyliä?

Maailmancup käynnistyi viikonloppuna Rukalla. Iivo Niskasen voitto perjantaina 10 kilometrin perinteisen tyylin väliaikalähdössä antoi säihkyvän alun viikonloppuun. Naisilla sama matka oli kokonaisuutena hyvä suoritus, kun kahdeksan suomalaista pääsi kolmenkymmenen joukkoon. Myös perinteisen sprintit sujuivat lauantaina kolmanneksi nousseen Lauri Vuorisen johdolla erinomaisesti. Miehiä oli viisi 16:n joukossa ja naisia viisi 11:n joukossa. Suomalainen hiihtokansa sai mylviä ja taputtaa itseään olalle.

Kunnes koitti sunnuntai ja vapaalla hiihdettävä 20 kilometrin yhteislähtö. Todellisuus iski vasten kasvoja: suomalaiset eivät vieläkään menesty luistelutyylillä. Parhaat suoritukset olivat Arsi Ruuskasen 14. sija ja Krista Pärmäkosken 23. sija.

Hiihtäjien kauden päätavoite on helmikuussa Trondheimin MM-kisoissa. Sielläkin perinteinen tyyli tarjoaa parhaat mahdollisuudet suomalaisille. Ainakaan miehiltä ei tarvitse odottaa paraatimarssia vapaan tyylin kisoissa tai suksenvaihtokisassa (yhdistelmäkisa). Norjalaiset ovat kotikisoissaan kovia.

Suomalaisilla on ollut luistelutyylin kanssa ongelmia aina tyylin yleistymisestä lähtien. Pitkään suomalainen hiihto on ollut perinteisen tyylin varassa. Vaikka muutamat huippuhiihtäjät, kuten Marjo Matikainen 1980-luvulla, omaksuivat luisteluhiihdon nopeasti, suomalainen kilpahiihtokulttuuri on säilynyt uskollisena perinteiselle. Se on näkynyt vuosien ajan kotimaan kilpailuissa, joissa järjestävät suosivat väliaikalähtöjä ja perinteistä tyyliä. Sen sijaan yhteislähdöt, etenkin luistelutyylillä, ovat harvinaisempia. Nämä matkat vaativat kovempia vauhteja ja taktista osaamista. Rukan avausviikonloppu vahvisti taas tätä totuutta.

Vapaan hiihto on sen verran tuore keksintö, että tekniikka kehittyy koko ajan, samoin sukset. Eikö kaikilla maajoukkuetasoisilla hiihtäjillä sitten ole hyvä tekniikka? Erot ovatkin pieniä eivätkä välttämättä erotu maallikon silmiin. Parhaiten erot tulevat esiin yhteislähtökisoissa, varsinkin vapaalla hiihdettäessä. Miesten kisoissa suomalaiset voivat pysyä kärkijoukoissa pitkään. Yleensä viimeisen parin kilometrin aikana hyvällä tekniikalla ja lihaskestävyydellä varustetut norjalaiset nousevat keulille ja ratkovat keskenään parhaat sijat. Kymmenen parhaan joukossa voi olla kuusi norjalaista, erityisesti vapaan yhteislähdöissä. Sunnuntaina Rukalla 20 kilometrin vapaan kisassa kuuden kärki oli pelkkää norjalaista, mikäli sellaiseksi lasketaan myös Trondheimissa asuva ja harjoitteleva Itävallan Mika Vermeulen, joka sijoittui neljänneksi.

Erityisesti miesten puolella pienet tekniikkaerot näkyvät selvästi lopputuloksessa. Siihen vaikuttaa, että luistelutyylin kehittyessä miesten vauhdit ovat kasvaneet huomattavasti. Miesten sprinttihiihdossa keskinopeudet ylittävät jo 30 km/h ja naisillakin parhaimmillaan 25 km/h. Samat huippuvauhdit ovat siirtyneet vähitellen normaalimatkoille.

Naisilla ero kärkeen on pienempi. Suurelta osin syynä on se, että vauhdit eivät ole naisten kisoissa kasvaneet yhtä paljon kuin miehissä. Vähemmänkin taloudellisella tekniikalla voi menestyä. Kuten entinen maajoukkuehiihtäjä sanoi minulle: "Jessie Digginsin tekniikalla ei olisi miesten kisoissa mitään asiaa kärkeen”.

Miten suomalaiset ovat menestyneet vapaalla? Viime maailmancup-kaudella miesten paras sijoitus vapaan hiihtotavan normaalimatkan kisoissa oli Arsi Ruuskasen yhdeksäs sija. Se tuli Tour de Skin erikoiskisasta eli Val di Fiemmen 10 kilometrin kisassa, joka päättyy Alpe Cermisin loppunousuun. Perttu Hyvärinen ja Remi Lindholm olivat molemmat kerran kymmenensiä. Naisilla meno ei ollut kovin paljon parempaa. Kerttu Niskasen Alpe Cermisin neljäs sija oli paras sijoitus. Yhteensä suomalaisnaiset eli Niskanen ja Pärmäkoski sijoittuivat vapaan normaalimatkoilla kärkikymmenikköön seitsemän kertaa.

Suomalaisten luisteluhiihdon ongelmat ovat pitkälti samat kuin vuosikymmeniä sitten. Keskustelin tätä tekstiä varten myös entisten ja nykyisten maajoukkuehiihtäjien kanssa. Yksi heistä on Trondheimiin kesällä muuttanut Juuso Haarala, joka on päässyt näkemään ja kokemaan, miten norjalaisten harjoittelu eroaa harjoittelusta Suomessa. Haarala on päässyt harjoittelemaan Keski-Norjan alueryhmän kanssa. Treeneissä on paikalla 20–30 kovatasoista hiihtäjää, lähiseutujen parhaita.

Ensimmäiseksi Haarala nostaa esille maastot. Kesällä luistelutyylin tehoharjoitukset tehdään erittäin vaativaan maastoon, huippulaatuisella rullaradalla. 60–80 minuutin vauhtikestävyystreenit ovat suomalaisen mittapuun mukaan pitkiä. Koska treeni tehdään rankkoihin, mäkisiin maastoihin, se kehittää lihaskestävyyttä ja hapenottoa. Hiihtotekniikkaan keskitytään Haaralan mukaan erittäin paljon. Viikossa tehdään 4–5 treeniä, ja jokainen videoidaan. Valmennus on erittäin laadukasta, Haarala kertoo. Usein siitä huolehtivat entiset menestyneet hiihtäjät. Valmentaja vaatii kaikilta samanlaista teknistä suoritusta.

Koska nuorten ryhmät harjoittelevat samoihin aikoihin huippuryhmien kanssa, jo 10–12 vuotiaat saavat samanlaista laadukasta tekniikkavalmennusta joka viikko. Haarala sanoo huomanneensa eron harjoittelussa, kun helpoilla pätkillä vauhdit olivat erittäin kovia. Kova ryhmä ja hyvä tekniikka saavat vauhdit kasvamaan.

Hiihtäjän tyyppi on muuttunut vauhdin mukana. Ylävartalon voiman osuus on kasvanut huomattavasti. Se tuo uusia vaatimuksia hiihtotekniikalle, etenkin luistelutyylin wassbergille eli wassulle, joka on nykyään selvästi käytetyin tekniikka. Siinä jokaiselle potkulle tehdään sauvoilla työntö. Nykyiset jäykät ja jalkavat sukset edellyttävät hiihtäjiltä tarkkaa painonsiirtoa ja nopeaa voimantuottoa, mikä on ollut erityisesti norjalaisten vahvuus. Norjassa sekä juniorit että aikuiset huippuhiihtäjät hiihtävät modernilla tekniikalla.

Norjalaiset vievät vapaan kisoissa kärkisijat, koska he ovat saaneet hyvän lihaskestävyyden hyvien treenimaastojen ja hyvän tekniikan ansiosta. Mitä se sitten tarkoittaa yhteislähtökisan viimeisellä kilometrillä? Vaikka ero olisi vain yhden prosentin luokkaa, sillä on merkitystä. Sadan metrin matkalla metri, 30 minuutin kisassa 18 sekuntia. Se on väliaikalähdössä paljon, mutta miesten yhteislähdössä nykyradoilla lähes ikuisuus. Sprintissä eroja mitataan usein maalikamerakuvasta.

Luisteluhiihdossa parhaiten kansainvälisten huippujen rinnalla tekniikassa menestyvät suomalaisista Niko Anttola, joka on kertonut opiskelleensa itse luisteluhiihdon tekniikkaa, sekä Joni Mäki, joka parhaimmillaan hiihtää tekniikaltaan lähellä norjalaistasoa. Myös Iivo Niskasen wassussa näkyvät valmentaja Ohtosen opit. Parhaimmillaan hiihto on erittäin hyvää, varsinkin loivasta vähän jyrkemmäksi muuttuvissa nousuissa. Kovien nousujen kuokka ja Niskasen lihaskestävyys tuntuu olevan silti pysyvä ongelma.

Suomalaiset ovat jääneet tekniikan kehittämisessä jälkeen parhaista vapaan hiihdon maista, etenkin Norjasta. Luistelutekniikan biomekaniikkaa ja voimantuottoa on kyllä tutkittu. Iivo Niskasen valmentaja Olli Ohtonen teki vuonna 2019 jopa väitöskirjan luisteluhiihdon biomekaniikasta ja voimantuoton mittaamisesta. Käytännön tasolla kehitys on ollut hidasta.

Näyttää siltä, että Suomessa monet valmentajat ja sitä kautta myös hiihtäjät pitävät tekniikkaharjoituksia usein toissijaisina. Hapenottoon ja kestävyysominaisuuksiin panostetaan vahvasti. Oikeita harjoituksia ovat pitkät sauvarinteet tai rullanousut. Kevyitä tekniikkaharjoituksia, joissa ei hengästytä, saatetaan pitää puuhasteluna.

Suomessa henkitoreissaan koriseva Hiihtoliitto perui jo viime keväänä korkeamman tason koulutukset valmentajille. Niitä ei järjestetä tänä vuonna ollenkaan. Muutenkin liiton tarjoama tekniikkakoulutus on liki olematonta. Resurssit eivät riitä järjestämään esimerkiksi tekniikkakiertueita tai laajamittaista koulutusta seuroille. Hiihtoliitolta ja seuroilta puuttuu yhtenäinen linja tekniikoista ja miten niitä harjoitellaan. Myös valmentajakoulutus on liiton puolelta aika kepeää. Nyt ei puhuta uudesta tai rahapulan aiheuttamasta ongelmasta, vaan minulle kerrotun mukaan tämä on on ollut vallitseva tilanne enemmän ja vähemmän aina.

Seuroissa tekniikan opetus on riippuvaista yksittäisistä valmentajista. Suurin osa valmentajista osaa harjoittaa kuntotekijöitä, niissä tutuissa sauvarinteissä. Puutteet tulevat tekniikassa. Taustakeskusteluissani kävi ilmi, että modernia luistelutekniikkaa ei pääsääntöisesti osata opettaa junioreille. Ja miten osattaisiin, jos ei sitä pystytä kunnolla opettamaan huippuhiihtäjille? Toisaalta siinä on riskejäkin: uudenlaisen tekniikan oppiminen voi sotkea huippuhiihtäjältä kokonaisen kauden.

Helmikuun MM-kisoissa Trondheimissa suomalaiset voivat menestyä erityisesti perinteisellä tyylillä. Suomalaisista parhaat ovat vahvimmillaan raskailla laduilla tai korkeassa ilmanalassa, joissa hapenoton merkitys korostuu. Trondheimin ladut eivät täytä kumpaakaan näistä kriteereistä. Alussa laduilla on kova nousu, mutta sen jälkeen tulee heti pitkä suhteellisen palauttava lasku. Reiteillä laskujen mutkat eivät ole erityisen haastavia, mikä helpottaa palautumista ja lisää yhteislähdöissä kasaantumista.

MM-kisoissa sprintti hiihdetään tänä vuonna vapaalla tyylillä. Se on ollut suomalaisille hankala kisa. Viime kaudella Jasmi Joensuu pääsi kerran välieriin ja Lahdessa finaaliin, ollen kuudes. Jasmin Kähärä pääsi kahdesti välieriin. Hän oli parhaimmillaan Lahdessa yhdeksäs. Miehissä ei ollut juuri helpompaa. Joni Mäki pääsi kauden aikana kolme kertaa välieriin ja Lahdessa finaaliin saakka, lopulta kuudennelle sijalle. Lauri Vuorinen pääsi kauden aikana kahdesti välieriin, ollen parhaimmillaan Toblachin sprintissä Tour de Skillä seitsemäs.

Maailmancup jatkuu ensi viikonloppuna Norjan Lillehammerissa. Edellisen kerran siellä hiihdettiin kaksi vuotta sitten. Ohjelma on liki sama. Nyt hiihdetään vapaan 10 kilometrin väliaikalähtö, vapaan sprintti ja 20 kilometrin yhdistelmäkisa. Kaksi vuotta sitten lunta oli sen verran vähän, että kisa käytiin ampumahiihtoladuilla. Ne ovat selvästi kevyemmät kuin Lillehammerin maastohiihtorata, jota pidetään kenties koko maailmancupin kovimpana ratana. Jos nyt päästään hiihtämään kovaa rataa, se voi vaikuttaa tuloksiin paljonkin.

Kaksi vuotta sitten Lillehammerin viikonlopun vapaan matkoilta tulokset olivat melko ankeita. Paras sijoitus oli Krista Pärmäkosken 17. sija sprintissä. Siis koko viikonloppuna. Tälläkään kertaa odotukset eivät ole korkealla. Sprintissä top 10 -sijoitukset ovat mahdollisuuksien rajoissa, normaalimatkoilla ei kannata liikoja odottaa. Kahdenkymmenen parhaan joukkoon voi tulla jokunen sijoitus. Jos hiihdetään raskaalla radalla, Iivo Niskasella voi olla jonkinlaiset mahdollisuudet päästä tuotakin korkeampaan sijoitukseen. Norjassa hiihdettävissä kisoissa on hyvä muistaa, että maan kansallisesta ryhmästä nousee erittäin kovia hiihtäjiä mukaan.

Viimeksi Lillehammerissa 10 kilometrin väliaikalähdössä kymmenestä parhaasta yhdeksän oli norjalaisia – ja se yksi muu oli “puolinorjalainen”, Trondheimissa jo vuosia asunut britti Andy Musgrave.