Kesän koukuttavin poplevy koostuu biiseistä, joita ei ole tehty taustamusiikiksi
Charli CXC:n tuore levy Brat on metatason konseptialbumi julkisuudesta internet-ajassa, Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan.
Limenvihreä, minimalistinen kansi ei avaa taustatarinaansa vaan huutaa reagoimaan ja tekemään meemejä. Äänimaailma kuulostaa tahmealta kuin tanssilattia, jolle on kaatunut useampi gin tonic, aggressiiviselta kuin parfyyminäyte, jonka voi raaputtaa haisteltavaksi muotilehden sivulta. Levyn avaa 360-biisi, joka pursuaa musiikkivideoineen viittauksia näyttelijä-it-girl Julia Foxin tapaisiin mikrojulkkiksiin, ikään kuin poppari haluaisi parantaa verkostojaan biisin keinoin. Alustaperusteinen julkisuus varmistetaan hankkimalla tägäyksiä ja mainintoja, olemalla kaikin keinoin mahdollisimman monen kuuman tyypin huulilla. Salamavalot räpsyvät, mutta paparazzit stara myöntää soittaneensa paikalle itse. Niin tekevät muutkin, hän selittää.
Tyttöys on itse luotu tuote ja performanssi.
brat on metakonseptialbumi internet-ajan julkisuudesta. Jos Britney Spears lauloi 2000-luvun alussa olevansa not a girl, not yet a woman, olihan hän jo 19, 2020-luvun poppari kunnostautuu kolmekymppisenäkin it girlin -uralla, sillä tyttöys on itse luotu tuote ja performanssi. Kesän koukuttavin poplevy koostuu osin eheistä, osin katkonaisiksi jäävistä biiseistä, jotka on tehty kuunneltavaksi, bailattavaksi, ei taustamusiikiksi. Charli XCX yhdistelee 2000-luvun mainstream-poppia Rihannasta Gwen Stefaniin, 2010-luvun EDM:ää sekä marginaalisempia electroclashia ja pariisilaisen Ed Banger-levy-yhtiön blogihouse-vaikutteita.
brat-levyn vaikutepaletti ei kuulosta retrolta, koska tällaisten ainesten yhteentörmäyttäminen ei olisi ”nollarilla” ollut mahdollista. Charli XCX aloitti uransa 2008 Myspacesta ja Lontoon vaihtoehtoreiveistä, kaukana valtavirran tietoisuudesta. Omaehtoisesti tuotettua musiikkia kuluttavat hipsterit seurasivat tuolloin omia medioitaan: lukivat musiikkilehtiä, -blogeja, seurasivat katumuotiblogien ja Hypemachinen tyylisiä trendisivustoja, kiersivät kirppiksiä ja vaihtoehtoklubeja. Normot pukeutuivat biletoppeihin ja Ed Hardyyn, lukivat Cosmopolitania ja seurasivat valtavirtapoppareiden elämää juoru- ja muotilehdistä. Rihannan ja Britney Spearsin musiikki soi lähinnä Seduloissa ja pikamuotiliikkeissä, joihin tiedostavat hipsterit eivät astuneet jalallakaan.
Hipster Runoff -blogin kirjoittaja irvaili kyynisesti anonyymissa blogissaaan, että niin sanottujen hipsterien vaihtoehtobileet eivät olleet välttämättä yhtään pintaliitopaikkoja jalompaa kulttuuria. Hipsterit olivat tietynlaisesta kuluttamisesta identiteetin itselleen tehneitä elitistityrkkyjä, ja skeneissä vallitsi seksistinen pohjavire. Eklektisestä kulttuurimausta ei ehkä kannattaisi yrittää luoda elämäntyyliä, blogi varoitti: banaali aikuisuus työpaikkoineen olisi monella edessä, sillä internet-alustat ennen pitkää lopettaisivat indiebisnekset. Ja näin kävikin. 2020-luvulla musiikkibisnes ja kulttuurijournalismi ovat hankaluuksissa, musiikkilehdet lopettavat, yökerhot kärsivät talousvaikeuksista ja räppärit mainostavat hampurilaisia työnsä rahoittamiseksi.
brat kuvaa kolmekymppisen, 2020-luvun laulajan todellisuutta, jossa ei ulkoisesti ole juuri valittamista: stara syö kivoissa ravintoloissa, löytää itsensä Pinterestin inspiraatiotauluista, nauttii Italian romanttisista auringonlaskuista ja bailaa. Hedonistisen elämäntyylin taustalla vireilee kriisi siitä, pääseekö sitä ikinä oikean suosion makuun, tai voisiko tulevaisuudella olla muutakin annettavaa kuin työ. Levyn lopettaa biisipari, joista ensimmäisessä pohdiskellaan vakavasti vauvan hankkimista ja seuraavassa vedetään kokaiinia klubilla ja tunnetaan olevansa tosi hottiksia.
Itsevarmuuden ryöpsähdykset ja pelko tulevaisuutta kohtaan naurattavat ja koskettavat tunnistettavuudessaan. Kuten meemissä esitetään: ”Vanhempani 30-vuotiaana: ostetaan talo, hankitaan kolmas lapsi. Minä 30-vuotiaana: viittauksia meemeihin ja kalliita ruokaostoksia.” Kyse ei ole sinänsä sukupolvikokemuksesta vaan tietyn luovan luokan jakamasta epävarmuudesta, josta sopii syyttää paitsi kapitalistista rakennetta myös omia valintoja. Charli XCX kuvaa levyllä inhimillisiä pyrintöjä kaikessa tragikoomisuudessaan mutta ei tee sitä ilkkumalla ylhäältäpäin vaan avaamalla sisäistä maailmaansa. Kaikessa kuuluu eletty elämä, ja tunnelma on ulospäinsuuntautuneisuudessaan jopa riemukas: ehkä Brat on vihdoin niitä levyjä, jotka auttavat kaahaamaan kohti iloista 20-lukua.
Charli XCX: Brat (Atlantic)
