Tarjolla oli kalakukkoa ja mustaamakkaraa, Petteri Sihvoselle ei maistunut – kummassakin kokin resepti oli pettänyt
Petteri Sihvonen ottaa Sihvosen terävät -sivalluksessaan kiinni ottelusta KalPa-Ilves.
KalPa-Ilves 5–4 (ja.)
KalPa ja Ilves pelasivat erikoisen ottelun. Odotin, että nämä niin pelaamisen sisältöjen kuin tuloksen puolesta alakanttiin pelanneet kaksi joukkuetta olisivat heti ottelun alusta osoittaneet niitä tekoja, jotka liittyvät viime aikoina pelaamisen parantamiseen kuuluviin asioihin.
Odotin, että KalPa rytmittää selkeämmin, pelaa välillä alaspäin ja osoittaa enemmän juonikkuutta – mutta ei. Olen ihmeissäni, onko Sami Tervonen kykenevä valmentamaan KalPan peli-identiteettiä?
Odotin, että Ilves lähtee aina, kun mahdollista, hyökkäämään pakkiensa pysähdysten jälkeen, kuten perjantain ottelussa Ässiä vastaan – mutta ei. Tommin Niemelän aivoitukset eivät tällä hetkellä aukea minulle.
Sen verran kehaisen Ilvestä, että ottelun alku ilmensi jonkin verran sellaisesta kaikkinaisesta puolustamiseen liittyvästä palaveeraamisesta viime aikoina.
KalPa ja Ilves pelasivat kuitenkin erittäin ailahtelevan ensimmäisen erän.
Vasta toiseen erään, varmastikin ensimmäiseen erään kyllästyneenä kummankin joukkueen päävalmentajat Tervonen ja Niemelä olivat painottaneet tiiviimmän viisikon lätkää – ja se toteutui.
Kakkoserästä minulle tuli mieleeni muutaman vuoden takainen Niemelän Pelicansin ja Tommi Miettisen KalPan kova pudotuspelikapina, jossa tiiviit viisikot vetivät kovalla intensiteetillä nopeaa kiekkokontrollilätkää.
KalPan ylivoimapeli oli ollut verrattain vaisua, mutta kreivinaikaan Teemu Hartikainen laukoi ykkösellä Jaakko Rissasen ja Cade Borchardtin nopeista klap-klap-syötöistä ylivoimamaalin 2–2. Noista lukemista mentiin kolmanteen erään.
”Noissa Hartikainen on maailmanluokkaa kolmijalassaan.”
Molempia joukkueita on syytä kehua siitä, että kummallakin erätauolla pelaajat ja valmennustiimit olivat työstäneet tietoisesti pelaamisen parantamista. Molemmissa leireissä ymmärrettiin, ettei tässä pelissä pärjää, jos ei kykene parantamaan läpi pelin. Nähdäkseni sekä KalPa että Ilves paransivat.
KalPa pelasi kolmatta erää laadukkaammin ja runsaammin syötöin. Ilves sai pelattua sinne tänne hitaampaa rytmiä ja vedettyä viisikkoa kasaan hyökkäyksiään varten. Täältä puolueettoman analyytikon vinkkelistä oli mukava jäädä odottamaan, mihin peli lopulta ratkeaa. Oli olo, että mitä vain voi tapahtua.
Ja sieltähän sitä tuli, mitä on jonkin verran Kuopiossa jo odotettukin. Viidellä kolmea vastaan ylivoimalla Hartikaisen nopeat kädet toimivat Rissasen syötöstä: rystyllä kiekko verkkoon. Noissa Hartikainen on maailmanluokkaa kolmijalassaan.
Ilveksen kannalta KalPan ylivoimamaalit olivat sillä tavalla turhauttavia, ettei jäähyihin ollut aihetta ottaa, ne olivat kovin turhia otettavaksi. Niissä oli tuhon siemen.
”Molemmat joukkueet pelasivat ripauksen liikaa tunteen kautta, mikä on kuitenkin inhimillistä.”
Ja siinäkö se sitten oli, pelin ratkaisu, kun Hartikainen kihautti 3–2 ja sen jälkeen KalPa vielä oli tehdä neljännen? Ei, ei!
Ilves taikoi kuin hatusta kaksi seuraavaa maalia. Ennen Ilveksen 4–3-johtomaalia KalPa laukoi jopa tolppaan.
Vastakkain oli kaksi lievän kriisin kautta sesongin aloittanutta joukkuetta. Molemmat joukkueet pelasivat ripauksen liikaa tunteen kautta, mikä on kuitenkin inhimillistä. Tunne korvasi taktiikkaa pelin alussa ja lopussa. Ei ollut yllätys, nokittelu päättyi lopulta tasapeliin 4–4 varsinaisella peliajalla.
Hullun pelin ratkaisi lopulta KalPan Patrick Curry läpiajosta laukomalla vastustamattomasti kiekon oikeaan alanurkkaan eleettömällä rannelaukauksella Roope Taposen hanskan alle.
