Image

Kalle Kinnusen kolumni: Tarantinon uusin herätti kysymyksen naisen asemasta


Kaikki taiteilijat eivät ole edistyksellisiä, mutta niin vain on, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Kuvat Anja Reponen

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 6/2019.

Quentin Tarantinon elokuva Once Upon a Time in Hollywood sai maailmanensi-iltansa Cannesissa toukokuussa. Tasan 25 vuotta aiemmin Tarantino voitti festivaalin pääpalkinnon Kultaisen palmun elokuvallaan Pulp Fiction.

Pulp Fictionista tuli menestys ja elokuva­taiteen suunnannäyttäjä. Siinä yhdistyivät korkea ja matala, ranskalaisen uuden aallon keinot ja amerikkalaisen populaarikulttuurin maailma. Tarantinosta tuli ohjaajatähti, jolla oli rock-­jumalan elkeet ja fanikunta.

Uutuuden tarina liittyy Sharon Taten ja hänen ystä­viensä kohtaloon. Charles Mansonin johtaman hippijengin jäsenet murhasivat muiden muassa näyttelijä Taten, Roman Polanskin raskaana olleen vaimon elokuussa 1969.

Kun Once Upon a Time in Hollywoodin tähdet – Brad Pitt, Leonardo DiCaprio, Margot Robbie ja tietenkin Tarantino – kokoontuivat lehdistötilaisuuteen, tunnelma oli vireä viimeiseen kysymykseen asti. Silloin New York Timesin toimittaja tivasi Tarantinolta, miksi Tatelle oli kirjoitettu niin vähän repliikkejä – onhan Robbie niin lahjakas näyttelijä.

Pöllämystynyt Tarantino vastasi lyhyesti: ”Torjun hypoteesisi.” Robbie pohti roolinsa luonnetta laajemmin. Tarantino nyökkäili mutta alkoi näyttää raivostuneelta ymmärtäessään, millaiseen ansaan joutui. Ei se ollutkaan kysymys vaan julkilausuttu tuomio. Toimittaja asetti Tarantinon eettisesti kyseenalaiseksi henkilöksi.

Kävi juuri kuten saattoi arvata. Suuri osa lehdistötilaisuutta käsittelevistä jutuista välitti mielikuvaa raivostuneesta Tarantinosta, jolle naisen asema on kipein mahdollinen asia.

Oli kysymys mieletön tai ei, pyrkimys oli tietenkin perusteltu. Toimittaja halusi puheeksi metoo-kuohujen jälkipyykin ja naisten aseman elokuvissa.

Tarantinolla olisikin seliteltävää. Uma Thurman avautui riskeistä, joihin Tarantino hänet Kill Billien kuvauksissa pakotti. Naistenmies-Tarantinon edesottamuksista on kerrottu sitä sun tätä vuosien varrella. Hollywoodin pahimmaksi vallan väärinkäyttäjäksi paljastunut Harvey Weinstein oli pitkään Tarantinon vakiotuottaja.

Mutta millaisesta teoksesta nyt puhutaan? Petyin itseriittoisiin Kunniattomiin paskiaisiin, Django Unchainediin ja The Hateful Eightiin. Uutuuden parissa koin jotain, mitä en ehkä ollut tuntenut Tarantinon elokuvan parissa sitten 1990-luvun: paitsi että halusin nähdä tämän teoksen oitis uudelleen ymmärtääkseni sen tasoja paremmin, todistin myös jotain taiteellisesti uutta.

Huikeus liittyy Tarantinon itsereflek­tioon. Uutuuden teemoja ovat menettäminen ja vanheneminen. Ainoa kerta, jolloin Tarantino on aiemmin näitä asioita sivunnut, oli upea Jackie Brown 22 vuotta sitten. 56-vuotias elokuvantekijä luonnollisesti ymmärtää ristiriidat paremmin kuin 34-vuotias.

Olisiko kysymykseen repliikeistä ollut mahdollisuutta vastata rehellisesti niin, ettei tulisi turpiin? Jaa-a!

Tate on elokuvassa keskeinen sivuhahmo – samoin kuin vaikkapa Al Pacinon esittämä tuottaja, jolla on enemmän repliikkejä mutta paljon ohuempi rooli kuin Robbiella.

Mutta ei tämä ole elokuva Tatesta. Tate edustaa loistavaa tulevaisuutta. Pittin ja diCaprion hahmot ovat laskeva tähti ja stuntmies, josta ei tullut tähteä vaan paaria. Once Upon a Time in Hollywood on nimittäin sadunomainen kertomus kolmen kerroksen väestä elokuvabisneksessä ja tilinteko nostalgiasta, jota Tarantino kokee 1960-lukua kohtaan.

Ulkopuolelta jälkikäteen esitetty vaatimus, että elo­kuvan olisikin pitänyt kertoa ihan toisesta asiasta, ei ole tasa-arvokysymys vaan oire samasta sairaudesta, jota miljoonat katsojat potivat Game of Thronesin päätyttyä. Oli kyseessä korrektiuden tiukin kaulapanta tai fanikulttuuri, jossa edellytetään Star Warsin tai Batmanin seikkailujen olevan tismalleen fanien toiveiden kaltaisia, tiedostamattomana tavoitteena on taiteilijan kuolema.

Vaikein ja parhaiten näytelty kohtaus koko elokuvassa on Robbiella. Siinä ei ole repliikkejä. Kohtauksessa nouseva tähti Tate katsoo omaa elokuvaansa valkokankaalta. Hän näkee itsensä ja tulevaisuutensa.

Tarantino ei kenties ole edistyksellinen, mutta Robbie ottaa elokuvan haltuun ja näyttelee jakson, joka jää histo­riaan. Tämä on laskevan auringon elokuva ja tuokiotallenne kääntyvän elokuvahullun pään sisältä. Olisihan se voinut olla erilainenkin, mutta pahoittelen: komiteat eivät tee elokuvia pilvilinnoista.

Julkaistu: 31.7.2019