Apu

Tapiolan Heikintori: ikuisen kesän ostoskadun alennustila

Tapiolan Heikintori: ikuisen kesän ostoskadun alennustila
Tapiolan Heikintori oli 50 vuotta sitten Suomen hienoin kauppakeskus. Nyt ränsistynyt rakennus on täynnä tyhjää tilaa, jossa sinnittelee muutama yrittäjä.
Julkaistu: 14.11.2018

Lämmin kävelykatu, joka suojaa tuiskulta ja tuulelta. Ikuisen kesän ostoskatu. Näin Tapiolan Heikintoria mainostettiin syksyllä 1968.

Asuntosäätiön hallituksen puheenjohtaja, varatuomari Heikki von Hertzenin suuri unelma oli toteutunut, kun moderni ”kauppiastavaratalo” ja ”akviteettikeskus” avattiin. Avajaisjuhlallisuudet kestivät kolme päivää, soittokunta soitti reippaita säveliä ja tapiolalaisille jaettiin 35 000 ilmaista munkkia. Heikintorin Salon Inkeri Harri lahjoitti sadalle ensimmäiselle asiakkaalleen irtoripset, ja von Hertzen oli myymässä SOS-lapsikylän hyväksi valmistettuja Heikki-pehmonukkeja.

– Kaikkea, mitä saatte Aleksanterinkadulta, tulette saamaan myös Tapiolan keskustasta, Heikki von Hertzen lupasi.

Heikintorilla oli avajaisvuonna 55 eri alan kauppaa. Ennen näkemätöntä oli se, että liiketilat olivat yhteydessä toisiinsa liukulasiseinien kautta.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin Heikintori on surullinen paikka. Kauppakeskuksessa on enää parisenkymmentä yrittäjää, ja ainoita alkuperäisiä ovat Grilli Ribis, Hattuatelier Sirkka Sederlöf ja Tapiolan autokoulu. Rakennuksen pääomistaja Citycon Oy on miettinyt Heikintorin kohtaloa jo pitkään.

”Mitä ikinä haluatte” -kauppakeskus on jäänyt uusien rakennusten ja työmaitten puristukseen. Entisestä loistosta ei ole jäljellä kuin muisto. Rakennuksen julkisivut ovat marraskuisena päivänä ruman läikikkäitä, ja sisällä näkyy toiminnan alasajo.

Jotain hyvää on silti luvassa. Museovirasto ja Espoon kaupunki tekivät viime viikolla Heikintorista suojelupäätöksen. Arkkitehti Aarne Ervin suunnittelema kauppakeskus kunnostetaan, ja sen päälle rakennetaan mahdollisesti asuinrakennus.

– Paras uutinen pitkään aikaan, sanoo Morgan Xiao-Berglund asetellessaan koruja Heikintorin keskuskäytävällä olevalle myyntipöydälle.

Morgan Xiao-Berglund on myynyt koruja Heikintorilla jo yksitoista vuotta. Hän toivoo kauppakeskukselle uutta alkua.

Kiinasta kotoisin oleva yrittäjä on nähnyt, miten kauppakeskus tyhjenee vuosi vuodelta. Tapiolan painopiste on kauppakeskus Ainon ja metron vuoksi siirtynyt Merituulentien tuntumaan.

– Tulin viisitoista vuotta sitten opiskelemaan Helsingin kauppakorkeakouluun, ja tätä bisnestä olen harjoittanut Heikintorilla jo yksitoista vuotta. Asiakkaita minulla on riittänyt, vaikka asiakaskunta on vähentynyt. Silti paikan vahvuus on, että täällä on aina ollut yksilöllisiä kauppoja, ei ketjukauppoja, kuten uusissa kauppakeskuksissa.

"Loiston aika oli 1960–70-luvuilla"

Mikko Sihvonen on istahtanut penkille. Hän asui nuoruudessaan Pohjantiellä, nyt Niittykummussa.

– Heikintorin ja koko Tapiolan loiston aika oli 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin puutarhakaupunkia tultiin katsomaan Japania myöten. Turistibussit kiersivät ihailemassa avaraa kaupunkirakentamista, Sihvonen sanoo.

Sihvonen lähtee Tapiontorille hammaslääkäriin. Kello on kymmenen aamulla, ja viisi vuotta Suomessa asunut palestiinalainen Ibrahim Abutamam jynssää lattiapesurilla tyhjää keskuskäytävää.

Heikintorilla riittää nyt tyhjää tilaa. Yrittäjiä on jäljellä puolet vähemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten. Palestiinalainen Ibrahim Abutamam pitää paikat silti siistinä.

Ohitse porhaltaa pyöräänsä taluttava Sanna Valvanne. Hän johtaa Sing&Shine-kuoroa ja sanoo, että Heikintori olisi loistava kulttuurikeskus.

– Tänne sopisi vaikka millaisia kerhoja sekä työ- ja kokoontumistiloja!

Kolmannessa kerroksessa vaatteiden noutotukkua pitävä Tarja Peura sanoo, että Heikintori on selkeältä arkkitehtuuriltaan erinomainen.

– Minulla on visio uudesta kauppahallityyppisestä ratkaisusta. Liiketiloihin voitaisiin houkutella monenlaisia erikoisliikkeitä luomuyrittäjistä lähtien. Me olemme täällä silti niin kauan kuin vain voimme. Siitäkin huolimatta, että me yrittäjät olemme kovilla.

Samaa mieltä on toisen kerroksen kelloseppä Ilpo Ranta. Uransa vuonna 1981 Tapiontorilla aloittanut Ranta tekee työtään vuokratiloissa, ja Aika-Ranta-liikkeen seinillä vanhat ja uudet seinäkellot mittaavat ajan vääjäämätöntä kulkua.

– Asiakkaita käy harvakseltaan, mutta pystyn vielä maksamaan 92 neliön suuruisen tilan vuokran. Tämä on unelma-ammattini, valmistuin Tapiolan Kelloseppäkoulusta vuonna 1976.

Syntyperäinen tapiolalainen Ilpo Ranta ei ole luovuttanut, koska hän on unelma-ammatissaan kelloseppänä.

Toisen kerroksen autius on silmiinpistävää. Siellä sinnittelevät nyt Aika-Rannan lisäksi muun muassa konekorjaamo Espoon kone, ompelimo SuperDuo, avainpalvelu ja suutari. Kolmannesta, alkujaan palvelukerroksesta, löytyy esimerkiksi Heikki Leivosen lakiasiantoimisto.

Mennyt loisto näkyy vielä paikoin

Ennen asiakkaita kuhissut Vintti-ravintola on autio, ja käytävän asiakasvessojen ovet repsottavat. Naisten wc:n kolmesta vessasta vain yksi on käytössä. Wc-tilojen kuparin- ja kullanhohtoiset kaakeliseinät ovat silti ennallaan. Ne paljastavat, miten hieno Heikintori joskus oli taiteilija Erik Bruunin suunnittelemia kauppojen peltisiä mainoskilpiä myöten.

Palataan ykköskerrokseen. Länsiväylä-lehden lehtitelineessä on tuoreimman lehden lööppi: Espoon velkamäärä kasvaa – ”Me menemme äärirajoilla.”

Kaupunki menee taloudellisesti äärirajoilla, mutta Tapiolan asuntojen hinnat hipovat pilviä.

– En asu täällä, mutta bisnes sujuu hyvin, koska olen Espoon ainoa levykauppias, kertoo Mikael Winogradow.

Hänellä on ollut levydivari Blue Vinyl Records itsepalvelukirppiksen kupeessa.

– Varsinkin vinyylejä kysytään nyt paljon. Niitä tuodaan minulle, ja jos on suurempi satsi, menen hakemaan levyt suoraan asiakkaalta.

Winogradowin levyhyllyt pursuvat nostalgiaa, jota myös digiaikana kaivataan. Ja ehkä nimenomaan siksi.

Mikael Winogradowilla on markkinaetu, sillä hän on Espoon ainoa levykauppias.

Käytävän toisella puolella on Heikintorin tyylikkäin kauppa, muotiliike Annabella, jossa myydään italialaisia ja ranskalaisia vaatteita sekä laatukenkiä ja laukkuja Italiasta. Toinen Annabellan liike sijaitsee Helsingin Korkeavuorenkadulla.

– Laatutietoiset asiakkaat löytävät meidät myös Heikintorilta, kertoo myyjä.

Omistaja Marja Helenne on keskustan myymälässä.

"Tänne tultiin ostoksille Lappeenrannasta asti"

Kahvilakulttuuri on näivettynyt Heikintorilla, mutta sieltä löytyvät yhä alkuperäinen Grilli Ribis ja kalaravintola nimeltä Kalabaari.

– Keskuskäytävällä toiminut Cafe & Bakery Lisbokin lopetti kesällä aivan kuten kolmen viime vuoden aikana moni muukin yrittäjä, sanoo Espoon kaupunginmuseon intendentti Leena Sipponen.

Hän toteaa, että Heikintori olisi juuri sopivan kokoinen kauppakeskus uusiin Helsingin kauppakeskuksiin verrattuna. Sipponen katselee toiseen kerrokseen ja kertoo, miten sieltä 1970-luvun alussa vielä heiteltiin lapsille Heikki-nukkeja.

– Heikintorin valoisa ja ilmava perusnäkymä ei ikävä kyllä nyt toteudu, ja entinen kohtaamispaikka tuppaa olemaan lähinnä läpikulkupaikka. On vaikeaa kuvitella, millaisia tempauksia, muotinäytöksiä ja tapahtumia Heikintorilla ennen oli. Tänne tultiin ostoksille Lappeenrannasta asti.

Sipponen oli itse 1990-luvulla tet-harjoittelussa Heikintorin pizzeriassa. Sitäkään ei enää ole.

Mutta Grilli Ribis on!

Lounasaikaan Grilli Ribiksen tuolit täyttyvät pystybaarin takana. Yrittäjät Timo Kari ja Sami Wallikivi paiskivat töitä urakalla keittiössä pienen huoneen keskellä, asiakkaiden silmien alla.

– Ribis on aina ollut tämän mallinen, sanoo siellä seitsemäntoista vuotta työskennellyt Wallikivi.

Kollega Timo Karilla on takana jo kaksikymmentäseitsemän vuotta Ribiksessä.

– Menestys perustuu kanta-asiakkaisiin, Wallikivi sanoo kantaessaan pöytiin päivän annoksia, riistapastaa ja lehtipihvejä.

Asiakkaista suuri osa on lähistöllä työssäkäyviä miehiä, mutta mahtuu joukkoon muutama nainenkin. Tunnelma on kotoisa, ja kokit heittävät leppoisaa herjaa keskenään ja tuttujen asiakkaiden kanssa.

Grilli Ribis on yksi kolmesta alkuperäisestä Heikintorin liikkeestä. Sami Wallinkivi (vas.) ja Timo Kari ovat nyt Ribiksen yrittäjät ja tuntevat hyvin kanta-asiakkaansa. – Heidän avullaan tämä pysyy pystyssä, Sami Wallinkivi sanoo.

Mieleen nousee haikea kuva siitä, millainen elämää kuhiseva paikka Heikintori joskus kauan sitten oli. Tapiola oli kyläyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa: Heikintorilla kauppiaat ja kaupoissa asioivat paikkakuntalaiset.

Helsingin Aleksanterinkadulle ei todellakaan tarvinnut lähteä.

Heikintorilta sai kaiken, mitä ihminen tarvitsi.

Ostarit nousivat lähiöihin

Munkkivuoren ostari, 1959, harvoja edelleen elinvoimaisia ostos­keskuksia.

Kannelmäki, 1959, purettiin 2016, tilalle tulee kerrostaloja.

Kulosaaren ostari, 1960, puretaan, tilalle matalia asuintaloja.

Puotilan ostari, 1961, rähjääntyneen ostoskeskuksen tulevaisuus on auki.

Konalan ostari, 1961, oli alkujaan Helsingin pienin. 

Puotinharjun Puhos, 1965, nykyään etnisten kauppojen keskus. Puhosta ollaan nyt myymässä kiinteistökehitysyhtiölle, mutta vanhin osa on luvattu säilyttää.

Vuosaaren vanha ostari, 1965, purku-uhan alla.

Lehtisaaren ostari, 1967, purettu, tilalle tuli vanhusten palvelutalo.

Kontulan ostari, 1967, Suomen suurin kattamaton ostoskeskus.

Heikintorin juhlallinen avajaispäivä oli 30.10.1968, suojelu­päätös marraskuun 2018 alussa.

Lauttasaaren ostari, 1970, purettiin neljä vuotta sitten, tilalle avattiin kaksi vuotta sitten Lauttis-kauppakeskus.  

Suomessa on nyt sata kauppakeskusta, Kalasataman Redi uusin.

Toimittaja muistelee: Nuoruuteni Hekari

Toimittaja Liisa Talvitien paluu nuoruutensa kujille. Täällä hän kulki kerran ja kasvoi aikuiseksi.

Mielessäni alkavat soida Carole Kingin aikoinaan lähes puhkisoitetun Tapestry-vinyylin biisit, kun kaikki Heikintorin vuosikymmenien painolastin alle nukahtaneet muistot nousevat pintaan. Levy ilmestyi vuonna 1971, samaan aikaan, jolloin aloin hengailla Heikintorilla eli Hekarilla.

Tapiolan teinit suuntasivat kulkunsa joka perjantai-ilta Hekarille. Koska nuorisolla ei ollut muuta yhtä oivallista kokoontumispaikkaa, kauppakeskus oli meille kuin taivaan lahja. Siellä saattoi bongata ihastuksensa kohteen (missä olet, Peter W.?) tai muuten vain hengailla, ihailla toisen kerroksen Marimekon vaatekauppaa, Fazer-musiikkiliikkeen levyvalikoimaa ja käydä ykköskerroksen Ral-ruokakaupassa. Se oli kuin supermarket ennen supermarketteja.

Hekarin Alkon edessä notkui aina joukko alaikäisiä, niin minäkin. Siellä oltiin muka koviksina poskareita poltellen ”hakiksella” eli odotettiin, että joku täysi-ikäinen käy ostamassa perjantaiviinit. Ne olivat yleensä halpaa punaviiniä, myöhemmin äklömakeaa omppuviiniä.

Viinit kiskaistiin nopeasti nurkan takana, minkä jälkeen Hekarin kakkoskerroksen wc:n vessanpytty tuli tutuksi. Tutuksi tuli myös marraskuussa 1968 avattu Heikintorin kunnallinen diskoteekki Downsound. Sinne laskeuduttiin betoniportaita kuin manalaan. Ikäraja oli viisitoista vuotta, joten pääsin sinne vasta pari vuotta avajaisten jälkeen. Diskon liepeillä notkui myös Tapiolan huumejengi, mutta siihen seuraan en joutunut.

Dikossa, kuten diskoa nimitimme, tanssittiin kädet hikisinä ensimmäiset arat hitaat, eikä vähempää olisi voinut kiinnostaa, että poptaiteilijat Howard Smith ja Zoltan Popovits olivat sisustaneet tilan kierrätystavaralla.

Äidin pakottamana menin 16-vuotiaana Hekarin kolmoskerroksessa sijainneeseen Systema-konekirjoituskouluun. Siellä tahkottiin aluksi sivukaupalla sanaa ”jaffa”, mutta opin loppuiäkseni kymmensormijärjestelmän.

Kaksi vuotta myöhemmin ylioppilaskuvani otettiin kolmoskerroksen Studio Kirsissä. Kuvassa hymyilee ujo polkkatukkainen tyttö, joka oli kasvanut ulos Hekari-vuosistaan.

Elämä vei kauas Tapiolasta, ja ikuisen kesän ostoskatu on enää muisto. 

Kommentoi »