
Tapio Korjus halusi olla seuraava Juha Mieto ja ihaili Pelle Miljoonaa – nyt hän haluaa opetella himmaamaan vauhtia
Keihäänheiton olympiavoittaja Tapio Korjukselle Suomi on mahdollisuuksien maa, jossa kaikkien pitää pyrkiä parempaan. Hän toivoo kovempaa kunnianhimoa, kaikessa.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla hyväksi hiihtäjäksi. Isäni ja isoisäni olivat Vehkalahden Veikoissa hiihtotoiminnassa. Haave oli niin sitkeä, että menin 16-vuotiaana Vuokatin urheilulukioon hiihtäjänä, vaikka kesällä heitin keihäässä kauden kotimaisen kärkituloksen. Ajattelin, että minusta tulee seuraava Juha Mieto, jolta sain 14-vuotiaana hiilikuitusauvat. Olemme Miedon kanssa yhtä pitkiä, mutta kyvyt eivät hiihtoon riittäneet. Puhun tästä hiihtounelmastani Apu360:n Aition Taustapiru-podcastissakin.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun Sydneyn olympialaisten päättäjäisissä joukkueet, 10 000 urheilijaa ja valmentajaa, olivat kokoontuneena stadionin keskialueelle. Olin joukkueenjohtaja, ja olimme rinnakkain eri maiden urheilijoiden kanssa. Vaihdettiin lippiksiä ja paitoja. Se tunnelma, kun olympiatuli sammuu ja lauletaan yhdessä, on kuljettanut myöhemminkin.
Kadun yhä hetkiä, jolloin olen möläyttänyt ja sanoilla loukannut jotain ihmistä. Olen yrittänyt koko elämäni väistää sellaista, en halua loukata. Jos sanat pystyisi ottamaan takaisin, niin ottaisin.
Viimeksi nauroin makeasti töissä Kuortaneella. Meillä on työkavereiden kanssa nopeaa ja lennokasta järjen juoksua. Tilannekomiikka naurattaa minua.
Ystäväni ihmettelevät pitkää pinnaani. En ole kovin usein tai voimakkaasti suuttunut tai hermostunut ihmisille. Ehkä en koskaan.
Hermoni menevät, kun asiat eivät edisty. Olen projektijohtajahenkinen, haluan, että sovitut asiat tehdään. Yritän viestiä asiallisesti, mutta sisäisesti tunnen hermostumisen tunteen, että mikä tässä nyt on, selvä asia, miksi et vain tee tätä.
Teini-iässä ihailin erityisesti Pelle Miljoonaa, joka oli samasta koulusta, Haminan Yhteislyseosta. Muutaman vuoden minua vanhempi Pelle oli esikuva, anarkisti ja kapinallinen. Meillä oli sama kaipuu lähteä. Siitä Moottoritie on kuuma kertoo.
Ennen oli paremmin ainakin ihmisten välinen kommunikaatio. Meitä ei kahlinnut digitaalisuus. Puhuimme ja olimme keskenämme, katsoimme silmiin. Sanankäyttö oli paremmin. Hermostuttaa ”niinku”. Miksi julkisissa tehtävissä olevat käyttävät sitä, A-studiossakin?
Nykyajan parhaita puolia on mahdollisuuksien kirjo. Jos halua on, Suomessa jokaiselle on mahdollista edetä elämässään, oikeastaan mihin suuntaan vaan. Se on hienoa, ja siitä tulee pitää huolta.
Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, niin varmaan suostuisin. Todennäköisesti hyödynnän itsekin joitakin homeopaattisia ajatuksia ravinnon ja muun suhteen. Terveyden taustalla on paljon homeopaattisia faktoja. Ei se ole huuhaata.
Suomen olisi jo aika luopua keskinkertaisuudesta. Meillä on liian vähän kunnianhimoa, niin organisaatioilla kuin ihmisilläkin. Tarvittaisiin enemmän menestyksen, paremmaksi tulemisen ja korkeiden tavoitteiden asettamista työssä, opiskelussa ja henkilökohtaisessa elämässä. Ei keskinkertaisuutta, vaan jokainen vähän enemmän.
Aion vielä opetella sopivissa määrän hiljaiseloa, aikaa antaa ajatusten kypsyä. Olen huono vauhdin himmaamisessa, tunti paikallaan on maksimi. En kaipaa meditaatiota. Menen merelle, mökille kalastamaan tai saareen. Veikkaan, että keskinkertaisuudestakin pääsee siten eroon paremmin.
