Näkymä Nurmeksen ratapihan varikolla alkukesän aamuna on kuin vanhasta sota-ajan elokuvasta. Tummanvihreä, kauniisti kiiltävä ja vuonna 1941 valmistunut Heikki-höyryveturi Hv3 995 tupruttaa hiljalleen höyryjä, kun sitä lämmitetään muutaman tunnin yleisöretkelle Nurmeksesta Höljäkkään ja takaisin.

Veturin taustalla näkyy vanha, kaunis, tiilinen junavarikko vuodelta 1910. Vastaavia paikkoja ei Suomessa ole enää monta, sillä suuri osa varikoista on joko purettu tai niiden käyttötarkoitus on vaihtunut. Varikossa asustelee myös toinen vanha höyryveturi, Lili Tk3 1168.

Veturin ja siihen asennettavien juna­vaunujen välissä häärii pari miestä työn touhussa. Heikki-veturin ajokopista pilkistää varikon, vetureiden ja junavaunujen isännän Tapani Laaksomiehen, 69, ketterä hahmo.

Vaunujen kuntoa syynää Turusta asti paikalle saapunut entinen veturinkuljettaja Pekka Hupponen.

Laaksomies tuntee Suomen höyryjunat ja niihin liittyvän historian kuin taskunsa. Paljon historiaa on jo kadonnut.

– HV3-höyryvetureistakin on jäljellä enää kaksi muuta: Keravalla vuonna 1932 valmistunut 731 muistomerkkinä ja toinen 781 Haapamäellä huonossa kunnossa.

Junakulttuuri on Laaksomiehen mukaan toista etenkin Isossa-Britanniassa ja Saksassa. Siellä rakennetaan edelleen jopa uusia höyryvetureita ja vanhoista pidetään huolta. Siellä ne ovat osa kulttuuria, ja niiden ylläpitoon myönnetään rahaa jopa lottovaroista.

Laaksomiehen mukaan syy arvokkaan junaperinteen huonoon kohteluun Suomessa on ”kulttuurin ohuus”.

– Kaiken annetaan ruostua ja mennä romuksi, jotta ne voidaan panna sileäksi: talot, koneet ja junat. Myös junien korjauksessa ja huollossa tarpeelliset valimot ja varikot ovat Suomesta liki kadonneet.

Laaksomies sanoo, että nyt aika on käymässä vähiin vanhan junakaluston ja historian pelastamiseksi.

– Tähän aikaan kaipaisi enemmän talkoohenkeä ja kulttuurintajua.

Miksi ja milloin Helsingissä syntyneen pojan intohimoksi tulivat junat ja kaikki niihin liittyvä?

– Minusta on jo pienenä kuva isäni sylissä Helsingin rautatieasemalla ja taustalla puuskuttaa Ukko-Pekka-höyryjuna. Lopullisesti innostuin konetekniikasta, kun pääsin 15-vuotiaana kesätöihin Malmin lentohuollon korjaamoon, jossa korjattiin lentokoneita. Oulussa asui tuolloin myös serkkupoika, joka kuului höyryvetureiden ystäviin.

Tapani Laaksomiehen tie Malmilta Nurmeksen rautatievarikolle ei ole ollut kuitenkaan aivan suora, sillä ensin hän valmistui ammattikorkeakoulusta matkailualan tradenomiksi ja sitten vielä alikonemestariksi. Rautatiet ja höyryveturit veivät kuitenkin lopullisesti miehen sydämen. Nyt takana on jo 30 vuotta ammattimaista puuhastelua höyryvetureiden ja muun vanhan junakaluston kanssa.

Laaksomies on ehtinyt asua Helsingin lisäksi Haapamäellä, jossa piti jonkin aikaa yllä höyryveturipuistoa sekä Suolahdessa, jossa Heikki-höyryveturi korjattiin nykyiseen kuntoonsa.

Myöhemmin mies muutti Porvooseen, jossa Tapani ja hänen höyryveturinsa tulivat kuuluisiksi liikennöidessään tilauksesta muun muassa Keravalla, Hyvinkäällä, Kouvolassa, Kymissä, Helsingissä, Järvenpäässä ja Lahdessa.

– Oli joulupukki- ja syntymäpäiväajeluja ja paljon muuta. Ajoja oli silloin vuodessa jopa 60 päivänä ympäri Suomea.

Porvoossa Laaksomiehen veturi- ja junavarikko sijaitsi Porvoon jokirannassa Vanhaa Porvoota vastapäätä. Toiminta sujui hyvin, kunnes Porvoon kaupunki ilmoitti, että paikka on liian arvokas museojunakäyttöön. Sitten olikin aika siirtyä Nurmekseen.

– Ensimmäinen vaimo kesti sen ensimmäisen höyryveturin ostamisen ja kunnostamisen, mutta ei enää sitä toista, mies hymähtää.

Uusi vaimo löytyi sitten Porvoosta ja muutti Tapanin mukana Nurmekseen. Laaksomiehen nykyinen vaimo, lääkärin ammatista vasta eläköitynyt Ulla Martin auttaa miestään tarvittaessa ”junaemäntänä” höyryvetureiden ja -junien turistireissuilla. Yhdessä he ovat kunnostaneet myös kauniin, perinteisen puutalon Nurmeksen Vanhasta Kauppalasta kodikseen.

– Elämä menee täällä hyvin ja vaimokin viihtyy, Laaksomies myhäilee.

Aivan auvoista elo Nurmeksessakaan ei ole täysin ollut, sillä jokin vuosi sitten Tapanilta löydettiin syöpä vatsasta. Höyryjunamies keksi silloin kuitenkin oivan remonttikeinon myös itselleen ja ryhtyi hiihtämään, kirjaimellisesti henkensä edestä.

– Aluksi hiihtäessä ohitseni kävelivät jopa mummot, mutta vähitellen kunto nousi selvästi, nykyisin satoja kilometrejä talvessa pitkälle kevääseen hiihtävä Tapani Laaksomies kertoo.

Tapani harrasti aikoinaan myös mäkihyppyä. Totesimme, että olemme saattaneet jo silloin tavata toisemme, sillä olemme syntyneet samana vuonna samassa kaupunginosassa ja käyneet yhdessä ja toisistamme tietämättä katsomassa samoja Helsingin Herttoniemen mäkihyppykisoja.

– Olen silloin pienenä saanut mitalin kaulaani Veikko Kankkoselta ja Björn Wirkolalta. Mäkihyppyennätykseni on Rukalla hypätty 114 metriä.

Ratapihalla komeilevan Heikki- höyryveturin historia on värikäs. Vuonna 1941 valmistunut Heikki on viimeinen siitä kymmenen höyryveturin sarjasta, joiden piti alun perin tulla käyttöön olympiavuoden 1940 yleisökuljetuksiin. Sitten tulivat vastaan talvisota ja jatkosota.

Sodan aikana Heikki-höyryveturi sijoitettiin Sortavalan varikolle, josta se liikennöi Joensuuhun ja Äänislinnaan eli Petroskoihin. Sodan jälkeen Sortavalasta palautetulle Heikki-veturille ja muullekin rautatiekalustolle löytyi paljon käyttöä.

– Heikilläkin ajettiin 1950- ja 60-lukujen taitteessa vuosittain yli 100 000 kilometriä. Höyryveturit palvelivat matkustajia Suomessa aina vuoteen 1975 asti.

Heikki kuitenkin hylättiin jo vuonna 1968. Se ajautui lopulta Ouluun museomuistomerkiksi, josta Laaksomies sen pelasti romutukselta Suolahden varikolle vuonna 2003. Laaksomies ei liioittele Heikin silloista kuntoa, sillä olympiaylpeyden kunnon romahtamisesta on varikon seinällä kronologinen kuvakavalkadi.

– Kun sain Heikin Suolahden varikolle, alkoi vuosien kunnostus.

Tuossa remonttivaiheessa useimmat olisivat jo heittäneet leikin sikseen, mutta kaikkien ihmeeksi Suomen rautatiehistorian ylpeys nousi haudastaan raiteille vuonna 2011. Nurmekseen juna tuli 2013 iloisesti kolkuttaen.

– Nyt Heikki on koko Euroopan ainoa käytössä oleva, halkokäyttöinen henkilöliikennehöyryveturi. Lautamies sanoo.

Tapanilla oli ideana palauttaa höyryjuna takaisin Sortavalan liikenteeseen vielä joitakin vuosia sitten.

Tarkoitusta varten hän kävi useasti Venäjän Karjalassa neuvottelemassa asiasta. Alkuvalmistelut Joensuun ja Sortavalan höyryjunayhteyden avaamiseksi liki 80 vuoden jälkeen sujuivatkin Laaksomiehen mukaan mainiosti.

– Sitten VR pani hiekkaa rattaisiin ja suunnitteli jopa aloittavansa liikennöinnin itse, jos se yleensä alkaisi, Laaksomies harmittelee.

Korona ja Ukrainan sota lopettivat kissanhännänvedon Sortavalan junayhteydestä. Höyryveturimies harmittelee yhä mainion idean kaatumista.

Kevään ensimmäisen turistijunan lähtöaika lähestyy. Tapani Laaksomies ja Pekka Hupponen käyvät tarkistamassa jarrujen ja höyrylaitteiden toimintaa ajelun lähestyessä. Apulämmittäjäksi tuleva Elmeri Leinonen ja konduktöörin tointa matkalla hoitava Jarmo Kuronen saapuvat paikalle.

Matka on ajoitettava tarkasti normaalin henkilöliikenteen ja tavarajunien kulkemisen väliin ja saatava joka vaiheessa siirtoluvat.

Matkustajavaunuiksi valikoituu kolme vaunua eri aikakausilta 1940-, 50- ja 80-luvuilta. Vanhin vaunu on suosituin.

– Tämä veturi on kuin elävä kone. Sen kuulee, kun se hengittää ja puuskuttaa. Se on myös esteettinen, eikä ilmeetön. Laaksomies sanoo, kun olemme jo matkalla.

Pian on kääntymisen aika Höljäkän ratapihalla, jossa matkalaiset astuvat ulos junasta jaloittelemaan ja ottamaan taas uusia kuvia veturista ja itsestään.

Laaksomiehen ja Heikin seuraava reissu on heinäkuussa Valtimolle. Elo-syyskuulla matka vie pitemmäksi aikaa Pohjois-Suomeen Kemiin ja lähipaikkakunnille.

Laaksomies jaksaa vielä lähteä reissuun Heikkinsä kanssa, vaikka myöntää, että suurin palo juniin ja rautateihin on hiljalleen sammumassa etenkin lisääntyvän byrokratian myötä. Hän ei enää toimi aktiivisesti alan järjestöissä kuten ennen.

– Olen tehnyt rautateiden ja vetureiden kanssa hommia intohimolla ja sydämellä jo 30 vuotta. Nyt huvittaisi lähteä ajamaan moottoripyörällä.