Image

Tapa pallo

Tapa pallo

Yläasteella pöytätennis pelasti Juhani Karilan. Hän oppi rystyalakierteen, joka on vähäeleinen kuin elämä. Siksi Karila ei ole vieläkään vaihtanut lyöntiä.
Teksti Juhani Karila
Mainos

Ensimmäiset kaksi erää voitin helposti.

Vastustajani oli keski-ikäinen nainen, joka pelkästään puolusti. Hän pelasi lähellä pöytää ja otti vauhdit pois palloista mailansa hitaalla näppyläkumilla. Hän odotti, että lyön verkkoon tai yli. Minä odotin, että hänen palautuksensa jää korkeaksi. Silloin iskin joko rystyllä tai kämmenellä ja tapoin pallon.

Pelasimme pöytätennistä ”häkissä”, Töölön kisahallin kakkoskerroksen kapeassa, osin verkolla vuoratussa huoneessa. Jotkut eivät pidä ”häkistä” sen ahtauden takia: toisinaan pallorallit vaativat paljon tilaa. Minä tykkään huoneen klaustrofobisesta, pelitilanteen hikiseksi mytyksi pakkaavasta kammiomaisuudesta.

Jotenkin se sopii lajin luonteeseen.

Paikalla oli naisen kannattajia (kannattajat ovat harvinaisia), ja he hurrasivat hänelle. Minäkin kehuin häntä, sillä hän keskittyi peliin tosissaan. Lisäksi, ja tämä on noloa myöntää, arvelin olevani niin ylivoimainen, että minulla on siihen varaa.

Tarvitsin enää yhden erävoiton viedäkseni koko ottelun. Tuumin, että kyllä se sieltä tulee.

Lakkasin iskemästä ja rupesin itsekin vain palauttamaan palloja. Leikkasin mailalla alaviistoon niin, että pallo otti kevyen alakierteen ja liiti takaisin vastustajan puolelle. Palloralleista tuli pitkiä. Alakierteiden heittelyssä vastustajani oli hurjan varma, ja yleensä minä tein virheen ensimmäisenä eli löin verkkoon tai pöydän yli.

En silti ollut huolissani, kun vastustajani voitti kolmannen erän. Enkä silloin, kun hän voitti neljännen. Kunhan alan taas lyödä kovaa, kyllä se siitä suttaantuu, hoin itselleni.

Alkoi viides, ratkaiseva erä. Kiirehdin iskemään, mutta tein sen väärissä paikoissa. Löin mataliin palloihin ja jäykällä ranteella enkä saanut aikaiseksi kierrettä.

Vasta, kun olin tappiolla 0–2, ymmärsin, että olin häviämässä ottelun.

Ehkä kysyt, onko tämä taas yksi sellainen teksti, jossa mieskirjoittaja keksii tehdä elämää suurempia johtopäätöksiä omasta urheiluharrastuksestaan.

Vastaan: kyllä on.

Mutta ennen kuin siirryt seuraavaan juttuun, haluan vielä sanoa, että minulla on sinulle tärkeää asiaa. Okei, ensin jaarittelen pöytätenniksestä. Siitä, miksi se on erityinen laji (no en kyllä tiedä, onko), ja suhteestani siihen, mutta lupaan, että kaikki se höpötys on olennaista asiani kannalta.

On hämmästyttävää – ja samalla ei ole –, miten monet ammatikseen kirjoittavat, aikoinaan tai yhä urheilevat miehet haluavat repostella lajiaan.

Tämänkin lehden sivuilla on kirjoitettu ainakin juoksemisesta (Juha Itkonen), suunnistuksesta (Itkonen), hiihdosta (Samuli Knuuti) ja lentopallosta (Antti Hurskainen).

Mieskirjallisuuden kaanon on täynnä raportteja tekijöidensä liikunnallisista pyrinnöistä. Haruki Murakami paketoi maratonharrastuksensa teokseen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. David Foster Wallace oli lupaava tenniksenpelaaja ja touhotti aiheesta niin esseissään kuin tärkeimmässä romaanissaan Infinite Jest.

Onkohan John Irving kirjoittanut yhtäkään romaania, jossa ei mainita painia?

Ja sitten on tietysti genren grand old man; nyrkkeilyä harrastanut, härkätaistelua sympannut ja mopoauton kokoisia sinimarliineja valtameristä saalistanut Ernest Hemingway, joka kirjoitti harrasteistaan pakahduttavaa maailmankirjallisuutta.

Jossain määrin kyse on ehkä siitä, että kun oma urheilu-ura jää vaatimattomaksi tai peräti tyssää alkuunsa, ei sitä muistele kukaan, ellei kirjoittaja itse. Tärkeämpi syy lienee se, että urheilu ja kirjallisuus ovat mielikuvatasolla jännittävästi vastakkaisia. Niiden yhdistelmässä vavahtelee järeää merkityspotentiaalia. Sen haistaa kuka tahansa molempia aiheita tunteva.

Urheilu jäljittelee elämää itsestään selvällä tavalla. Voitot ja tappiot ovat jälkimmäisessä harvoin yksiselitteisiä, mutta juuri sen takia kuvassa kentän pinnalla istuvasta, tyhjyyteen tuijottavasta, Kadanalle jääkiekon MM-finaalissa hävinneestä Patrik Laineesta on suurta todistusvoimaa.

Urheilussa tappio on totaalinen. Elämässä totaalista on vain kuolema. Urheilu on turvallinen paikka harjoitella kuolemista.

Pelasimme viidettä, ratkaisevaa erää. Ymmärsin, että olin kadottanut harkintakykyni. Toisin sanoen olin kipsissä: pelkäsin, että häviän, vaikka kaiken järjen mukaan minun piti voittaa.

Vastustaja pelasi rennosti. Rennosti pelaa hyvin. Nainen oli vienyt kaksi edellistä erää ja näki epävarmuuteni. Hänen kannattajansa metelöivät entistä äänekkäämmin.

Ennen omaa syöttövuoroani laadin strategian. Minulla ei ollut itseluottamusta iskeä, joten päätin olla tekemättä niin. Jatkaisin alakierteiden tönimistä ja päihittäisin vastustajan hänen leipälajissaan.

Kyllä, olin sillä tavoin ottanut pataan jo kahdessa erässä, mutta kunhan keskittyisin, onnistuisin, järkeilin.

Minun oli pakko onnistua.

Työtä hankaloitti se, että kumit vastustajan mailan pinnassa vaikuttivat olevan verkkaisten alakierteiden pukkailuun optimaaliset. Se tarkoitti hitaita, ohuita kumeja; ehkä jopa näppyläpintaa, joka tappoi palloista kierteet.

Minun mailani oli rakennettu toisenlaiseen peliin. Ehdin katua Pingiskeskuksen myyjän kanssa edellisenä syksynä käymääni keskustelua.

Minä: ”En osaa lyödä spinniä [kova yläkierre kaarevalla lentoradalla], mutta tahtoisin hyökätä. Olisiko jotain suoraviivaista rystylle ja kämmenelle?”

Myyjä: ”Nokituskumia? Suosittelen Stigan Airoc S:ää. 1,7 milliä molemmille puolille, niin saat myös kontrollia. Pallo lähtee silti kovaa.”

Minä: ”Kuulostaa hyvältä.”

Kumit olivat erinomaiset; Airoc S:llä pallo todella sai kyytiä, mutta alakierteitä lyödessä piti olla kieli keskellä suuta, ettei pelivälinettä humauttanut pöydästä yli.

Brittiläinen urheiluvälinevalmistaja S. W. Hancock Ltd. toi kumiteknologian lajiin 1950-luvulla. Sen jälkeen erilaisia pinta-materiaaleja on ilmestynyt markkinoille järkyttävä määrä.

Ei riitä, että osaa haarukoida itsensä joko hyökkäys- tai puolustuspelaajaksi. Nopeutta, kierrettä ja kontrollia saa hämmentävän monenlaisina yhdistelminä. Itse olen vielä kokeiluvaiheessa: hankin joka kerta erilaiset kumit, ja kun lyön niillä ensimmäisen kerran, toivon, että pallo lentää suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Erä eteni tasaisena. Vastustajani piti kahden pisteen johtonsa, ja lopulta tilanne oli hänen edukseen 8–10. Hänellä oli kaksi ottelupalloa.

Tuli minun syöttövuoroni.

”Aina pitää säästää loppuun yksi syöttö, jota ei ole käyttänyt kertaakaan pelin aikana”, eräs lääkäri sanoi minulle kerran pukuhuoneessa äänellä, jolla varoitetaan verenpainepotilasta käyttämästä liikaa suolaa.

No, minä olin käyttänyt kaikki syöttöni.

En ottanut pienintäkään riskiä. Syötin keskelle pöytää mahdollisimman turvallisen, puolipitkän, vaimean alakierteen, jonka nainen palautti ilman ongelmia, ja niin käynnistyi ensimmäinen kahdesta minulle mahdollisesti kohtalokkaasta pallorallista.

Ai mitäkö pelissä oli panoksena?

Ei yhtään mitään.

Pelaan pöytätennistä viidennessä divisioonassa, joka on lajin toiseksi alin sarjataso Suomessa. Tähän divariin pääsee pelaamaan, kunhan liittyy seuraan, maksaa kilpailulisenssin ja löytää seurasta itselleen sopivan joukkueen.

Karkeasti kuvattuna tasolla pelaa kahdenlaisia tyyppejä: lajin vastikään aloittaneita lapsia ja nuoria sekä uransa ehtoopuolella olevia veteraaneja, jotka pelasivat parhaat ottelunsa 1980-luvulla.

Itseni ikäiset, noin kolmikymppiset, pelaavat lähes järjestään korkeammilla sarjatasoilla. Tämä johtuu siitä, että monet seuroihin kuuluvat ovat treenanneet tavoitteellisesti aina. 30-vuotiaina he ovat joko pelinsä huipulla tai sitten lopettaneet kilpailemisen kokonaan.

Mitä minä sitten teen siellä?

Tykkään pelata pingistä. Se vetosi minuun heti, kun kokeilin sitä välitunnilla yläasteella. Olin ujo poika, ja kouluelämän minusta esiin veistämät ominaisuudet, kuten kyky sietää nöyryytyksiä, keskittynyt sisäänpäinkääntyneisyys ja täydellinen eleettömyys, osoittautuivat pelissä hyveiksi. Pöytätenniksessä ollaan kyyryssä. Siinä liikutaan pienellä alueella ja käytellään pientä, vaatimatonta mailaa, jonka erityisvoimat avautuvat vain asiaan perehtyneille. (Jopa vitosdivarissa ottelu alkaa usein sillä, että pelaajat tutkivat toistensa mailat.)

Välitunnilla pöytätennis tarjosi vaihtoehdon seisoskelulle, ja vaikka en ollut poikkeuksellisen hyvä, hakeuduin pöydän ääreen itsepintaisesti ja jauhoin peruslyöntiäni – rystyalakierrettä – väsymättä, kunnes opin pitämään pallon pelissä hieman kauemmin kuin muut.

Muilla tarkoitan kirjaimellisesti kaikkia muita, sillä yläasteella pingiksestä tuli vähäksi aikaa hitti samalla tavalla kuin jojosta, sormiskeitistä ja fidget spinneristä. Parin lukuvuoden ajan pienen koulun välitunnit alkoivat kaaoksella, kun oppilaat seiskoista yseihin rynnivät käytävälle ehtiäkseen aulassa odottavan pöydän luo ensimmäisinä.

Saavutin vaatimatonta sosiaalista arvostusta, mutta en mitään sellaista kuin parhaat sählyn, koripallon ja jalkapallon pelaajat. Se ei haitannut, koska en kaivannut huomiota.

Mikään pingiksessä ei ole kovin huomiota herättävää tai ”siistiä”.

Kuukausi sitten kerroin kaverilleni, että aion kirjoittaa esseen pingiksestä. Kun sanoin, että ainoa ongelmani on sama kuin kaikilla omasta urheiluharrastuksestaan kirjoittavilla eli itsetehostuksen välttäminen, kaverini vastasi, ettei ongelmaa ole.

”Eihän pingis ole urheilua.”

Ähkäisin häkeltyneenä, että onhan se.

”Mutta eihän siinä liikuta kovin paljon.”

”Kyllä minulle tulee hiki.”

”Eikö se johdu enemmän keskittymisestä?”

Rupesin selittämään jotain kehon elastisuudesta. Kauhukseni tajusin, miten hankalaa ulkopuolista on vakuuttaa siitä, että lajissa on jonkinlaisia atleettisia vaatimuksia.

Pöytätenniksessä vastustajan ulkoisesta olemuksesta on mahdotonta päätellä hänen tasoaan.

Olen pelannut lähes liikuntakyvytöntä, pelin aikana kevyitä huimauskohtauksia saanutta vanhusta vastaan. Hän syötti niin mielipuolisia sivukierteitä, että hävisin ottelun.

Kaikilla sarjatasoilla pelaa isomahaisia äijiä, jotka muuttuvat pöydän ääressä ballerinoiksi.

Fysiikka ei ole silti yhdentekevää. Kun katsoo YouTubesta, miten huippupelaajat liikkuvat ja lyövät palloa, ei ole kahta sanaa, etteikö siinä uurasta viimeisen päälle kovia urheilijoita.

Alemmilla tasoilla fyysisiä puutteita voi kompensoida pallonlukutaidolla, juonikkailla lyönneillä ja pakottamalla pelin sellaisiin uomiin, että säntäily ei ole välttämätöntä.

Toisin kuin moni muu laji – vaikka tavallinen tennis – pöytätennis ei tee harjoittajastaan numeroa. Brittiläinen, Booker-palkittu kirjailija Howard Jacobson kirjoittaa teoksessa Everything You Know Is Pong, että tenniksessä mikään pelaajasta ei jää yksityiseksi. Tenniksenpelaaja juoksee edestakaisin suurella kentällä ja kurotellessaan, iskiessään ja ähkiessään saattaa kehonsa esille niin kokonaisvaltaisesti, että hänen suorituskykynsä tulee kyllä selväksi.

Olen kokeillut tennistä pari kertaa. Kieltämättä: lyönnit koomisen isolla mailalla vääntävät vartalon näyttäviin asentoihin, jolloin liikkumisen ilon sivutuotteena ainakin minä tunnen itseni naurettavaksi koketeeraajaksi.

Tunnetta eivät hälvennä häikäisevän valkoiset shortsit, silitetyt pikeepaidat ja tyylikkäät hikinauhat, joihin viereisten kenttien pelaajat ovat sonnustautuneet.

Tenniksessä kaikki on suunniteltu hivelemään silmää.

Vertailin huvikseni tennis- ja pöytätennistähdistä otettuja pelitilannekuvia. Roger Federer on joka ruudussa veistos. Maailman paras pingismies Fan Zhendong näyttää kärsivän kivuliaista kouristuksista.

Pöytätennis piilottaa enemmän kuin paljastaa. Peliasento on kumara, ja kaikki liikkeet tapahtuvat lähellä kehoa.

”Pingis perustuu hämäykseen”, sanoi lääkäri pukuhuoneessa vetäessään kenkiä jalkaansa. Tällä kertaa hän kuulosti ilahtuneelta, kuin olisi kertonut potilaan hemoglobiinin nousseen. ”Pingis on shakkia.”

Ja minä tykkään shakista. (En ole siinäkään kovin hyvä.)

Pelasin pöytätennistä säännöllisesti vielä lukiossa, mutta yliopistossa harrastus unohtui. Ehkä siksi, että en enää tarvinnut sitä pönkittämään sosiaalista elämääni. Kolme vuotta sitten sain päähänpiston, että voisin yrittää pelata tavoitteellisesti.

Otin yhteyttä lähimpään seuraan, kävin harjoituksissa, osuin palloon, ja treenien vetäjä sanoi, että saa tulla toistekin. Seuraavana syksynä olin mukana joukkueessa.

Se oli yllättävän hyvä päätös. Arkeeni tuli lisää värejä.

Vitosdivaria pelataan kolmen hengen joukkueina. Joukkueen jokainen jäsen pelaa henkilökohtaisen pelin kaikkia vastajoukkueen jäseniä vastaan, minkä lisäksi pelataan yksi nelinpeli. Enemmän matseja vienyt joukkue voittaa kokonaisottelun.

Systeemi kannustaa jännittämään kollegoiden edesottamuksia. Se luo hetkellistä yhteenkuuluvuutta lajissa, jonka ydintunteita on yhtäkkinen järkytys siitä, että kukaan ei auta minua, kun pöydän toisella puolella ihminen virittää kätensä mahtavaan kierteiseen tappolyöntiin.

Vitosdivaria pelataan vaatimattomissa, toisinaan merkillisissä oloissa. Kolhot urheiluhallit ja pölyiset koulujen liikuntasalit ovat pelipaikoista tavallisimpia, mutta erityisesti mieleeni on jäänyt se kerta, kun eräässä ränsistyneessä, sokkelomaisessa virikekeskuksessa hiippailin sukkasillani paritanssitunnin läpi päästäkseni takahuoneeseen, jonne pöydät oli viritetty.

Pöytätenniksen hienouksia: sitä voi pelata kaikkialla, missä on muutama neliö vapaata tilaa.

Pelaajat ovat areenoiden peilikuvia: hiljaisia hahmoja, jotka kättelevät toisensa pidättyväisesti hymyillen. (Poikkeuksiakin on. Tiedän yhden pelaajan, joka kommunikoi huutamalla. Tarkoitan tätä kirjaimellisesti. Hän huutaa koko ajan.)

Jos vastapelurit ovat toisilleen tuntemattomia, he silmäilevät toisensa päästä varpaisiin vaivihkaa. Uhittelu on harvinaista. Vielä lämmittelyssä, jossa on tapana pallotella muutaman kerran napakasti kämmenellä ja rystyllä, omat parhaat lyönnit pyritään piilottamaan.

Temperamentti ja yksilölliset erikoisuudet paljastuvat vasta ottelussa.

Eräs virolainen, ehkä yksitoistavuotias tyttö iski palloa niin kiukkuisesti, että vähän aikaa luulin hänen vihaavan lajia.

Muuan yli 80-vuotias mies ei jaksanut pidellä tavallista pingismailaa yhtä kokonaista ottelua – niinpä hän oli askarrellut mailansa bambusta, mikä teki siitä uskomattoman kevyen. (Hävisin viisieräisessä trillerissä. Syytän liukasta lattiaa, tietenkin.)

Kerran vastustajani alkoi toisessa erässä yllättäen itkeä. Toinen opponentti tuohtui pelin edetessä tasaisesti niin, ettei lopussa malttanut keskittyä syöttöihinsä enää lainkaan. Hän huitoi ne verkkoon, pöydän yli tai kokonaan siitä ohi kirousten saattelemina.

Paljaimmillaan pelaaja on tappion hetkellä.

Ei ole mitään väliä, onko teini tai eläkeläinen: kunnianhimoinen pelaaja kättelee häviönsä jälkeen puhumattomana.

Kun minä kättelen tappioni jälkeen, hymyilen ja yritän keventää tunnelmaa juttelemalla joutavia. Haluan antaa kuvan, etten piittaa tuloksesta.

Vaikka ei se niin ole.

Treeniemme vetäjä, rauhallinen entinen maajoukkuepelaaja, osoitti vastapäistä seinää Ruskeasuon liikuntahallilla. Hän kertoi aikoinaan paiskanneensa rannekellonsa mäsäksi siihen, koska tappio otti niin paljon kupoliin.

Jokunen vuosi sitten turnauksessa Turussa pettynyt aktiiviharrastaja kokosi kaikki pingiskamansa – mailan, mailapussin, varamailat ja pallot –, heitti ne lähimpään roskakoriin ja ilmoitti, ettei pelaa enää koskaan.

Pöytätenniksessä häviö tuntuu erityisen epäreilulta. Heikkouksia voi kompensoida niin monella tavalla. Usein ottelussa on kyse siitä, kumpi ehtii ensin ratkaista pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisen yhtälön: kuinka maksimoin omat vahvuuteni ja hyödynnän vastustajan heikkoudet.

Kerran alakynnessä ollut vastustajani huomasi, että minun oli vaikea lukea kierrettä hänen kämmenpuolen pitkästä syötöstään. Hän alkoi viljellä sitä solkenaan. Hävisin ottelun.

Pingis on älyjen mittely. Ja kuka nyt tahtoisi olla tyhmempi kuin muut?

Pukkailin alakierteitä ”häkissä” Töölön kisahallilla ja mietin, että tämä oli ehkä sittenkin tyhmä ratkaisu.

Tapahtui vääjäämätön: panin viidennen alakierteen pöydästä yli. Nainen nosti kätensä ilmaan. Hänen kannattajansa nostivat kätensä ilmaan. He huusivat. Minä en ollut edes tyrmistynyt. Olin erän alusta saakka tiennyt häviäväni. Hymyilin, kättelin vastustajani ja sanoin: ”Onneksi olkoon.”

Sitten menin kertomaan tuloksen joukkuekaverille. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen.

Voitimme kokonaisottelun. Kävellessäni kotiin mietin henkilökohtaista tappiotani ja ihmettelin, miksi menetin kykyni lyödä kovaa.

Satoi lunta. Autot huristelivat pitkin Helsinginkatua, ja maailma oli suuri ja välinpitämätön. Minä kannoin murhetta, joka oli pieni. Minulle sopiva.

Jotenkin se liittyy yläasteeseen ja rystyalakierteeseen.

Se oli ensimmäinen lyönti, jonka opin. Olen onnistunut laajentamaan keinovalikoimaani – en paljon, mutta vähän – ja edelleen, kun psyyke ja sitä kautta peli uhkaa hajota, ryhdyn lyömään pelkkää alakierrettä. Huolimatta siitä, että vastustaja on siinä parempi.

Kyseisessä lyönnissä on aivan omanlaisensa tunnerekisteri.

Alakierre pähkinänkuoressa: se hidastaa peliä. Se suorastaan lamauttaa sen. Alakierteinen pallo, mailaan osuessaan, pyrkii alaspäin. Vaatii suurta taitoa lyödä alakierteiseen palloon kovavauhtinen vastaus, ja niinpä hihittelen mielessäni vastustajille, jotka hakkaavat pallon verkkoon alakierteeni jäljiltä kerta toisensa jälkeen.

Pisteen voittaminen alakierteellä muistuttaa oikeassa olemista tavalla, joka on niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse sanoa ääneen: vastapuoli kompastuu omaan argumenttiinsa. Onnistunut iskulyönti on sama kuin voittaisi väittelyn ääntä korottamalla. Siinä on jotain tarpeetonta.

Hiljainen, sisäänpäinkääntynyt voitonriemu on koko elämäni kuva.

Kirjoittamisessa on kyse yksityisistä juhlista; onnesta oman pään sisällä, kun lauseet löytävät oikean, lujan järjestyksensä. Alakierre on sopiva lyönti kirjalliselle puurtajalle. Rento, elegantti leikkaus ylhäältä alas. Huomaamaton ja tehokas.

Yläkierre lyödään alhaalta ylös, jolloin liikerata on suurieleinen, jopa yritteliäs. Siinä epäonnistumiselle on helppo nauraa.

Samaan aikaan olen kateellinen heille, yläkierrepelaajille. Sillä vaikka he lankeaisivat kerta toisensa jälkeen alakierteeni ansaan, ihailen sitä, miten he yrittäessään panevat itsensä likoon kokonaan.

Kunnollista yläkierrettä ja sen kuninkaallisinta muotoa, spinniä, on nimittäin hankala saada aikaan huomaamattomasti. Se on joko-tai-lyönti, jossa onnistuminen vaatii koko kropan valjastamista liikkeen palvelukseen. Spinnissä palloon lyödään niin vihainen yläkierre, että peliväline tekee jyrkän kaaren verkon yli ja kimpoaa pöydän pinnasta eteenpäin kuin luoti.

Spinni on lyönti, joka tekee pingiksestä pöytätennistä.

Kun huippupelaajat alkavat iskeä spinniä, he murtautuvat pöydän asettamien tilallisten rajoitteiden – vajaan kolmen metrin pituuden ja puolentoista metrin leveyden – ulkopuolelle. Spinniä lyödään kaukana pöydästä ja alakierteisiin verrattuna suorastaan ballistisilla lentoradoilla.

Spinnirallin asenne on se, että puitteet eivät määritä pelin mittasuhteita. Siinä on jotain uljasta.

Minä haluan päästä osalliseksi siitä, koska ajattelen, että olen tehnyt jotain samanlaista omassa elämässäni. Voitin pienen kylän henkisen näköalattomuuden, muutin pois ja elätän itseni kirjoittamalla, mistä haaveilin aina.

Rystyalakierre on jäänne minussa. Se on häntäluu, joka muistuttaa minua siitä, kuka joskus olin: epävarma, maailmaa ja ihmisiä pelkäävä tyyppi, joka tarrasi molemmin käsin ainoaan eteen sattuneeseen pelastusrenkaaseen.

Pingismailaan.

Ja nyt haluaisin tehdä sillä jotain muutakin kuin vain pysytellä pinnalla. Se on vaikeaa. Lukuisat ovat kerrat, kun valmentaja on asettunut pöydän toiselle puolelle ja alkanut lähettää luokseni hiljaisia alakierteitä, jotka yritän muuttaa murhaavalla vauhdilla pöytään paiskautuviksi spinneiksi.

”Enemmän kierrettä”, hän sanoo. Tai: ”Nosta enemmän.”

Ja minä yritän.

Yleensä huidon pallot mihin sattuu, mutta toisinaan onnistun. Ja kun onnistun, se johtuu aina siitä, että päätän luottaa kierteeseen ja itseeni, jolloin käteni rentoutuu.

”Se oli hyvä!” valmentaja sanoo.

Kyse on rohkeudesta.

Kävelin kotiin ja ajattelin, että seuraavalla kerralla en pelkää hävitä.

Edit: Juttuun lisätty printtiversiosta pudonnut kohta mailojen erilaisista kumipinnoista. Hitaat ja ohuet kumit eivät tapa kierrettä lyönnistä, vaan mailan näppyläpinta tappaa.

Julkaistu: 3.5.2018