Tanssimusiikkia niille, joille tanssi on musiikkia tärkeämpää
Sisäsiisti tanssimusiikki on keskiluokkaisten musiikkifestivaalien tulevaisuus, kirjoittaa Oskari Onninen.
Syyskuun alussa olin häissä, joiden bilevaiheessa dj soitti Fred Againin ja Blessed Madonnan kolmen vuoden takaisen singlen Marea (we’ve lost dancing). Kuuntelimme tanssilattian laitamilla kappaleen soittoäänimäistä melodiaa ja ihmettelimme, kuinka ikoninen siitä onkaan tullut – ja kuinka nopeasti!
Monien muiden klassikoiden tavoin Marea on tanssimusiikkia tanssimisesta. Se alleviivaa jatkuvasti omaa eskapistisuuttaan. Ikään kuin olisi mahdotonta ”kadota” tanssin aiheuttamiin ”tiloihin”, ellei tätä ”katoamista” toistettaisi koko ajan.
Mutta ilmestymisensä aikaan kappaleella oli momentum. Sen hitiksi nostanut täsmäviesti toi lohtua pandemiaan – arkisiakaan asioita ei saa ottaa itsestäänselvyyksinä.
If live through this / what comes next / will be / marvellous.
Siltä keväällä 2021 julkaistun esikoislevyn Actual Lifen aikaan Fred Againin tulevaisuus todella näytti: ihmeelliseltä.
”Tunnelma on olevinaan intiimi ja melankolinen.”
Pari päivää häiden jälkeen näin nettikommentin, joka nauratti ääneen: ”Fred Again on ketamiinisukupolven Coldplay.”
31-vuotias Fred Gibson eteläisestä lontoosta oli juuri julkaissut jo viidennen levynsä Ten Daysin. Päiväkirjamainen Actual Life -esikoinen kasvoi samannimiseksi levytrilogiaksi, sitä seurasi Brian Enon kanssa tehty ambientlevy Secret Life ja nyt paluu tanssimusiikkiin.
Fred Again täytti Flow-festivaalin ison teltan vuonna 2022 ja oli tänä vuonna kasvanut lauantain eli pääpäivän päälavan pääesiintyjäksi ja festivaalin instagrammatuimmaksi keikaksi.
Samaan aikaan hänestä on tullut valjuuden ja keskinkertaisen musiikkimaun symboli – se uusi Coldplay.
Marea oli täydellinen kappale lockdowneihin, ja sen teksti kantaa yhä yleismaailmallisena self-helpinä. Mutta oikeasta ajasta ja oikeasta paikasta irrotettuna paljastuu, kuinka onttoa ja feikkiä Fred Againin musiikki lopulta on.
Hänen jujunsa ovat kappaleisiin sämplätyt lukuisat äänimuistiinpanot ja puhelinvastaajanauhat. Tyylilajille on keksitty nimikin: änkytyshouse. Tunnelma on olevinaan intiimi ja melankolinen, mutta tuntuu sosiaalisessa mediassa opetellulta tunteiden ja henkilökohtaisuuden esittämiseltä.
Päiväkirjatrilogian puolivälin jälkeen Fred Againin musiikki ei ole edistynyt mihinkään jännittävään suuntaan. Hitikkäitä pop-housemelodioita hän osaa yhä kirjoittaa, mutta niin osasi Aviciikin.
Ten Daysin pitkä vierailijalista luo mielikuvan, että visionäärisen taiteilijan sijaan Gibson on epävarma skeneilijä, joka ostaa menestyksellään itselleen cooleja ystäviä kuten Four Tetin ja Joy Anonymousin, mutta on oikeasti elementissään tuottaessaan Ed Sheerania.
Tyylitajuttomuus tiivistyy puolihuolimattomaan rikokseen ihmisyyttä vastaan: Gibson on silponut maailman kauneimmasta kappaleesta eli Emmylou Harrisin Where Will I Bestä oman versionsa, jota en halua kuulla enää ikinä.
”In Waves kuulostaa tanssimusiikilta ihmisille, jotka välittävät ensin tanssimisesta ja vasta sitten musiikista.”
Mutta yksin hän ei pyrkimyksissään ole. The xx:n tuotannollisena primus motorina tähdeksi nousseella Jamie Smithillä on maine tanssimusiikkinörttinä, joka tuntee brittiläisen reiviperinteen ja sen suomalaisesta näkökulmasta esoteeriset soul- ja gospel-samplet.
Silti edellislevyyn, moderniin In Colour (2015) -klassikkoon nähden In Waves -uutuudelta puuttuu magiaa.
Jamie xx luo helppoa euforiaa, joka kuulostaa varmasti sitä paremmalta, mitä suuremman yleisömassan keskellä kappaleita kuulee. Laatuero Fred Againiin nähden on valtava, mutta myös In Waves kuulostaa tanssimusiikilta ihmisille, jotka välittävät ensin tanssimisesta ja vasta sitten musiikista.
Poikkeuksia ovat Robynin laulama Life ja levyn avauskaksikko Wanna ja Treat Each Other Right, jotka tuntuvat pikemmin elokuvan kuin pop-levyn startilta, mutta hikisten tanssien sijaan levy on Pitchforkin arviota siteeratakseni antiperspiranttia.
”Oikeat reivit erikseen.”
Musiikkifestivaaleissa on vuosi vuodelta enemmän kyse sosiaalisista eikä kulttuurisista pääomista. Kehitykseen sopii oikein hyvin sisäsiisti ja melodinen tanssimusiikki, jonka soidessa voi minglata puolituttujen kanssa ja hytkyä pikkuisen. Oikeat reivit erikseen.
Vielä In Colourin aikaan olisi ollut vaikea kuvitella, että Jamie xx tuntuisi niin sopivalta pääesiintyjältä Flow’n kaltaiselle festivaalille. Vaan kun uuden popin ykkösketjun hinnat ovat karanneet, vaihtoehtoja on ollut noin kaksi: nostalgia tai ”bileet”.
On helppo kuvitella se keski-ikäisen viihtymisen kliimaksi, jonka Baddy on the Floor -singlen pianohouse kirvoittaisi Suvilahden pimenevässä lauantai-illassa kello 23.45.
Kappale kuulostaa täsmälleen siltä aikuisen ja keskiluokkaisen festivaalikokemuksen tiivistävältä hetkeltä, kun musiikki on jossakin tuolla kaukana, mutta koska baaritiski ja muu elämä on nyt ja tässä, lähemmäs ei kyllä jaksa mennä.
