Harmaaksi rapatusta kerrostalosta Tampereella ei ulospäin saata arvata, millainen aarrearkku sen kellariin kätkeytyy.
Portaat alas sirkusharrastaja Markku Aulangon, 70, valtakuntaan, ja jo alkavat elää vuosikymmenten takaiset huikeat hetket.
Tarzan-seikkailut jo ennen kouluikää lukenut Markku Aulanko pääsi ensi kertaa sirkukseen yhdeksänvuotiaana. 1950-luvulla ja vielä 60-luvulla sirkuksissa ja tivoleissa saattoi nähdä lähietäisyydeltä leijonan tai taputella elefanttia.
– Areenalla kaikki kirjoista tutut leijonat, kamelit ja seeprat olivat ilmielävinä edessäni. Se oli minun osaltani menoa.
Merkittävä lapsuuden ajan kohokohta oli päästä näkemään sirkusnorsujen pesuoperaatiota Leppäsuon huoltoasemalla.
Hämmentävää oli myös seurata, kun kahdeksan norsua kulki karavaanissa Mannerheimintietä Kauppatorille, jossa kärsäkkäät joivat Havis Amandan suihkukaivosta.
– Näytös oli niin ainutlaatuinen, että se kelpasi jopa illan televisiouutisiin.
Sirkusnorsu Pepitan alkuperäinen numeropeli, jonka avulla se selvitti laskutehtäviä.
Oven suussa valojaan vilkuttaa kuulapeli flipperi, jonka Markku Aulanko sai 50-vuotispäivälahjaksi Linnanmäeltä. Aulangon varastosali on täynnä pahvisia valokuvakansioita, värikkäitä julisteita sekä esineitä sirkusten ja tivolien taipaleilta.
Sirkusharrastuksen ydin avautui Aulangolle Linnanmäellä. Hän oli ihaillut ulkoilmanäyttämöllä huimia mastonumeroita ja oli yhä vain innostuneempi saadessaan kutsun kesätöihin huvipuistoon.
– Ehdin hetken treenata vuoristoradan jarrumieheksi, kun pyysivät Kolibri-teatteriin ja siellä oitis kuuluttajaksi. Varieteessa vuonna 1972 esiintynyt taikurimestari Solmu Mäkelä, nyt jo iältään 95-vuotias, viritti keräilykipinän ja veti minut mukaan Linnanmäen Sirkuskouluun, Aulanko kertoo.
Nyt Aulangon kokoelmissa on Mäkelältä saatuja julisteita ja temppuvälineitä. Kaiken kruununa on alkuperäinen kaikkien pikkutaikurien innostaja, Solmu Mäkelän suuri taikakirja.
Aulangon kappaleessa on selvällä käsialalla omistuskirjoitus ”29.4.72 Markulle veljellisesti Solmu Mäkelä”.
Värikkäät klovnit toivottivat aikanaan yleisön tervetulleeksi sirkustelttaan.
Pitkulaisessa salissa ihastuttavat värikkäät pellet ja moniharjaisten sirkustelttojen pienoismallit.
Takaosassa, värikkään Sirkus-kyltin alla roikkuvat henkseleistään Onni-klovnin alkuperäiset housut. Onni-klovni esiintyi televisiossa vuosina 1961–1967 pyörineessä lastenohjelmassa, jonka nimi aluksi oli Sirkus Papukaija ja lopulta pelkkä Papukaija.
Lasten ja nuorten tuijottaessa mustavalkoista televisiota Onni-klovnin housujen värikkyys piti kuvitella. Silkiltä vaikuttanut kangas paljastuu Aulangon varastossa karkeaksi froteeksi. Housujen saloja ovat myös sisään ommellut kymmenen kangastaskua.
Siilitukkaista klovnia näytteli leppoisasti muusikko Onni Gideon Tervonen (1921–1994). Havaijinkitaraan erikoistunut jazzmuusikko esiintyi aikuisille taiteilijanimellä Onni Gideon.
– Onnilla oli tavoitteena tehdä joka päivä yksi hyvä teko, Aulanko kertoo.
Sirkus Papukaija ilmestyi ruutuihin sunnuntaisin, tirehtöörinään frakkipukuinen ja silinteripäinen Orvo Kontio (1932–1996).
Toisinaan mukana oli myös professori Hajamieli. Hajamielenä huvitti kouvolalainen opettaja Martti Varpama (1936–2006), joka hahmoineen kiersi Suomea vielä pitkään Sirkus Papukaijan jälkeen.
– Sirkus Papukaijat lähetettiin eläväisten lapsikatsomoiden edestä suorana. Jotta kaikki olisi mennyt lähes kuin oli käsikirjoitettu, esiintyjät saattoivat kävellä Onni-klovnin luo ja kurkistaa siellä olevista papereista, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Taskuissa oli myös erilaisia esineitä, joita Onni-klovni ja muut ohjelmanumeroissaan tarvitsivat, Markku Aulanko selvittää.
Yksi Sirkus Papukaijan vakiohahmoista oli taikuri, fakiiri Kronblom alias Nils Hedengren (1913–1996). Hän oli ruotsinkielinen ja puhui suomea murtaen.
– Tarinoiden myötä taiat aina onnistuivat, kun Kronblom ravisti maustesirotinta ja sanoi maagiset taikasanansa: ”Suolaa, suolaa, enemmän suolaa.”
Sirkus Papukaijasta jäi myös elämään sanonta ”Kymmenen pistettä ja Papukaija-merkki”. Sen saivat Papukaija-kilpailuissa parhaiten menestyneet lapsikatsojat.
Aulangolla on tietysti tallessa yksi alkuperäisistä Papukaija-merkeistä.
Markku Aulanko sai Linnanmäeltä 50-vuotissyntymäpäivälahjaksi flipperin.
Humoristista tasapainonumeroa Vaarina ja Poikana sekä Tatuna ja Ransuna tehneen parivaljakon muodostivat Tatu Asumaniemi (1927–) ja Rauno Alhoniemi (1926–2012). Lyhyt, pyöreähkö Alhoniemi työnsi näyttämölle lastenvaunut, joista kuului itkua. Vaari tarjosi vauvalle maitoa, mutta tuttipullo lensi vaunuista ulos.
– Sitten hän työnsi vaunuihin pilsneripullon, ja johan poru lakkasi.
Lopulta Vaari kippasi vaunut, ja sieltä paljastui pitkä, iso Poika. Vaunut käännettiin ylösalaisin ja niiden päällä pari teki erikoisen akrobaattinumeron, jossa pienempi mies on alla ja hänen jalkojensa päällä tasapainoilee pidempi puolisko.
Vaunut päätyivät Aulangon kokoelmiin Alhoniemen omaisilta, kun Ransu siirtyi steppailemaan pilvenreunalle.
– Aikanaan maan päällä hänellä oli myös oma, yksityinen iltamien tanssinumero. Ransu oli nykyisten stand up -koomikoiden kantaisä vitsien sekä kaskujen kertojana, yleisön huvittajana ja viihdetilaisuuksien juontajana.
Viktor Helpiö ihastutti tivoli- ja sirkusyleisöjä taituroimalla yksipyöräisellä.
Sirkuksen klassisiin temppuihin kuuluu yksipyöräisellä ajelu.
– Toisin kuin voisi kuvitella, korkeammalta on helpompi hallita tasapaino kuin pienen vipuvarren päässä olevasta yksipyöräisen satulasta, Markku Aulanko selvittää.
Aulangon kokoelmissa on tallessa Viktor Helpiön (1915–91) matala yksipyöräinen, tosi taiturin ajopeli.
Lääkäri Claes Cedercreutzin (1917–91) Haminaan perustamaan Teinisirkukseen hankittiin aikanaan yksipyöräinen cowboy-pyörä, jolla piti voida ratsastaa kuin hevosella. Se ei koskaan toiminut, ja nyt sekin viettää eläkepäiviään Tampereella.
Aulangon kokoelmissa on myös myös kuuluisan kahlekuninkaan Timo Tuomivaaran (1938–2004) temppuvälineitä. Tuomivaara vapautui moninkertaisista raudoista sukelluksissa järvessä sekä roikkuessaan palavassa köydessä helikopterista.
– Pakkopaidan Tuomivaara riisui Näsinneulan nopealla, yksinäisellä hissimatkalla, Aulanko kertoo.
Aikansa taitureita oli myös taikurimestari Kari Salmi (1940–2004). Sirkus Finlandian ohjelmanumerossaan hän laittoi taikakärryynsä villakoiran, sitten verhojen vilautus ja vaunusta ilmestyi vaimonsa Oili.
Pienikokoinen taikakärry on säilössä Aulangolla, mutta sinne eivät saa katsoa edes vierailevat taikurit.
– Taikatemppujen jujut on parasta jättää salaisuuksiksi, Aulanko on päättänyt.
Laupeudentyöstään tunnettu Veikko Hursti taiteili aikanaan sirkusjulisteita.
Paljon mennyttä on enää muistoissa. Aika ajoi esimerkiksi surmanajon ohi. Siinä uskalikot pörräsivät moottoripyörillään puutynnyrissä tai metallipallossa. Yleisö seurasi hurjapäitä maan pinnalta tai ajopallon yläpuolelle rakennetussa katsomossa.
– Ehkä kuuluisin oli alun perin tivoliseppänä työskennellyt Onni Suuronen (1923–2014), joka surmanajoi poikansa Kalevi Suurosen, 63, kanssa 72-vuotiaaksi asti, Aulanko sanoo.
Sirkustirehtööri Orvo Kontiolla oli sekä punainen että harmaa frakki.
Saksassa eläkepäiviään viettävä Kalle Nyman, 82, hurmasi leijonankesyttäjänä taiteilijanimellä Caru kreikkalainen.
– Aikanaan Kalle joutui hankalaan lehtihaastatteluun, jossa hän ei saanut osata suomea, eikä tietenkään osannut kreikkaa. Tilanteesta selvittiin huonolla englannilla, jota puhuivat sekä Caru että onneksi myös toimittaja.
– Kalle esiintyi häkissä suuri puukko tanassa äreämmän Pasha-leijonan kanssa. Hänellä oli myös toinen leijona, Wotan. Se ystävystyi sirkusperheensä kanssa niin, että sitä kävelytettiin talutushihnassa kesynä kuin koira ja tarinoiden mukaan jopa juotettiin nuorempana tuttipullosta, Aulanko kertoo.
– Wotan vieraili myös televisiossa yhdessä Sirkus Papukaija -jaksossa. Kalle Nyman talutti sitä hihnassa näyttämöllä, lapsiyleisön edessä ilman ongelmia.
Kun menestyi televisiokilpailussa, sai kymmenen pistettä ja Papukaija-merkin.
Sitten oli Suomen Tivoli, jonka tähti oli Pepita-norsu. Sen kanssa esiintyi ensin Kalle Nyman, mutta pisimpään Pertti Sariola, 74. Pepita hyväksyi Sariolan, joka tasapainoili eläimen selässä.
Parhaiten muistiin on jäänyt Pepitan numeropeli. Yleisö sai esittää Pepitalle laskutehtävän, esimerkiksi kolme plus neljä, ja pian Pepita nosti lätkän, jossa oli numero seitsemän.
– Pertti Sariola selitti tempun jälkeen yleisölle, että ”Pepita ei oikeasti osaa laskea, vaan minä kirjoitan tuloksen paperilapulle ja Pepita lunttaa sen siitä”.
Kun norsukielto astui voimaan Suomessa vuonna 1986, Pepita sai erivapaudella esiintyä vielä vuoteen 1990.
Tuolloin intialainen Pepita vietiin Liedon Zoolandia-eläinpuistoon, jossa se yllättäen tuli hyvin toimeen afrikkalaisen lajitoverinsa Vannin kanssa.
– Pepitan kuoltua 1995 Vanni jäi yksin, ja silloin astuivat voimaan EU-säännöstöt, joiden mukaan laumaeläintä ei saa pitää yksin, Aulanko kertaa.
Vanni myytiin Ukrainaan. Raskaaseen matkaan kului lähes viikko. Perillä se ei pärjännyt muiden eläinten kanssa, ei antanut hoitajan koskea ja kaiken lisäksi sairastui hammastulehdukseen.
– Sen riivaamana Vanni tunki kärsällään kylmää hiekkaa hammaskoloon ja sai kuolettavan suolitukoksen. EU-direktiivi tappoi syyttömän sirkuseläimen liian varhain, Markku Aulanko ajattelee.
Vankat raudat, joista kahlekuningas Timo Tuomivaara tiukassa tilanteessa vapautui.
Laupeudentyöstään 1980-luvulla tutuksi tullut Veikko Hursti (1924–2005) oli alun perin sirkustaiteilija sekä julistemaalari. Kun Hursti jonglöörasi palavilla keiloilla löysän vaijerin päällä, avustajana maan päällä oli 108-senttinen Karl ”Pikku-Kalle” Hydén (1920–83). Monien jonglöörien renkaat olivat 1960-luvulla vaneria, keilat taas rottinkia.
– Erään kerran Hurstin alas heittämät tulikeilat mätkähtivät Pikku-Kallen rinnuksille ja avustaja roihahti kolmesta kohtaa palamaan. Hänet saatiin varsin nopeasti sammutettua, mutta Hursti kertoi, ettei ikinä unohda näkemäänsä.
Toipumisaikaa ei niihin aikoihin ollut, joten sama keilaohjelma esitettiin yleisölle jo seuraavana päivänä.
Aulanko kerää yhä sirkusperinnettä, ettei korvaamattoman arvokas esineistö ja tieto kokonaan katoa.
– Sirkusmuseo olisi oikea paikka perinteen tallentajana, Aulanko sanoo.
Sirkusmuseota alettiin puuhata jo vuonna 1972. Joko nyt olisi sen aika? Se sopisi Aulangolle, jolla on tavaroita jo kaikki nurkat täynnä.
– Tilat eivät tahdo riittää. Silti tunnen aina suurta tuskaa, jos joudun heittämään jotain pois, Markku Aulanko päättää.
Teksti Hannu Koskela, kuvat Timo Pyykkö
