"Täällä on bilettämässä ne, jotka bilettivät jo ysärillä" – Tampereen Tavara-aseman K40-diskossa reivataan vanhojen hittien tahtiin

Korona kasvatti meistä, nykyajan kaksikymppisistä, sukupolven, joka ei biletä. Toisin oli edeltävien sukupolvien laita. Millaiset siis ovat juhlat, joissa bilettävät ne samat tyypit, jotka olivat baareissa jo ysärillä?

Salama välähtää taivaalla, ja alan laskea sekunteja jyrähdykseen. Heinäkuisen kesäyön lämmin, lähes trooppinen ilma saa vaatteet liimautumaan nihkeästi ihoa vasten. Ukkonen alkaa jo väistyä Tampereen yltä, mutta Tavara-aseman K40-diskossa illan jytinä on vasta alkamassa.

Kello lyö iltayhdeksän. Olemme kuvaajan kanssa matkalla diskoon, jonka ikäraja on 40 vuotta. Varaan passin nopeasti saataville, kassin päälle, jotta voin todistaa olevani edes alkoholilain mittapuulla täysi-ikäinen.

Diskon ovet ovat avautuneet jo seitsemältä, mikä on poikkeuksellista Tampereen yöelämässä. Useimmat baarit aukeavat vasta yhdeksän maissa, ja bilevieraita voi odottaa paikalle vasta yhdentoista jälkeen.

Saavumme Tavara-asemalle ensimmäisten joukossa. Kävelemme baaritiskien ohi ja huomaan, että tanssilattialla on jo väkeä. Kostea ja kuuma ilma ei hidasta askelia, vaikka hiki virtaakin 80- ja 90-luvun hittien tahtiin tamppaavien tanssijoiden kasvoilla.

Musiikki on erilaista kuin niissä baareissa, joissa itse käyn. Popahtava räppi ja katujyrää muistuttava tekno ovat porautuneet tärykalvoilleni niin pysyvästi, etten meinaa tunnistaa soivaa kappaletta.

Kaivan puhelimen laukusta ja avaan sovelluksen, joka tunnistaa kappaleen.

Näytöllä lukee: E-type ‘Here I Go Again’

Kappaleet vaihtuvat toinen toistaan muistuttaviin ysäripoppibiiseihin, mutta se ei ole ainoa genre, jota diskossa soitetaan.

Sami Siltanen ja Antti Lähde olivat mukana perustamassa K40-diskokonseptia muutama vuosi sitten, ja siitä lähtien he ovat toimineet iltojen pääsoittajina.

– Yli 40-vuotiaille ei ole ollut kunnon bilepaikkaa, ja me halusimme tehdä sellaisen, Sami kertoo.

Illan aikana kappaleita toivotaan jopa satoja. Genret vaihtelevat rokista popiin, vuosikymmenet kasarista nykypäivään.

DJ-kopin luona nainen käy toivomassa Pelle Miljoonaa ja vanhaa suomalaista rockia, mutta ne ovat näissä diskoissa harvinaisempia toiveita.

DJ-laitteen nupit kääntyvät kaakkoon ja Aikakoneen Nti Groove alkaa soida.

– Avain menestykseen ovat olleet ikäluokan tuntemat klassikkobiisit, ja se, ettei täällä käy nuorempia juhlijoita, Siltanen sanoo.

Ensimmäisenä vuonna liput myytiin joka kerta loppuun.

Saapuessaan Tavara-asemalle ihmiset suuntaavat lähes suoraan tanssilattialle. Kesäiltana narikkajonoa ei synny, sillä kevyilläkin bilevaatteilla voi 22 asteen lämmössä tulla jopa kuuma.

Osa jää ostamaan juomia tiskiltä, osa odottaa, että joku – tuttu tai tuntematon – hakisi tanssimaan.

Kiinnitän huomiota juomatilauksiin, joita janoiset juhlijat tekevät. Tiskiltä tilataan hanaoluita, jäisiä mojitoja, limoncello spritzejä ja valkoviiniä.

Hinnat liikkuvat monissa juomissa yli kymmenessä eurossa. Nuorten suosimia ”halpoja kännejä” täällä ei tavoitella.

Shottien sijaan halutaan tilata juomia, joista nautitaan.

Lähes luksusjuomalta näyttävä, mintunlehdillä sekä pillillä varusteltu jäinen mojito maksaa yli keskivertotuntipalkan, jota ikäiseni tienaavat.

Inflaatio ja nuorten tyhjät taskut ovat saaneet aikaan sen, ettei viimeisiä roposia enää rahdata baareihin entiseen tapaan. Korona-aikana baareista vieroittuneet nuoret ovat keksineet rahalle uusia käyttötarkoituksia.

Helsingissä ovensa ovat sulkeneet muun muassa nuorten suosimat Heidi’s Bier Bar -baariketju sekä Helsingissä pitkään toiminut homobaari DTM.

Juurisyynä on taloustilanne ja sitä seuraava asiakasmäärien väheneminen.

Keskituloisille juhlijoille yksi juoma tuskin vaatii pankkitilin pistämistä miinukselle tai rahan siirtämistä säästötililtä käyttötilille. Se mahdollistaa huolettomamman juhlinnan ja siten baarissa pidempään kestävän illan.

Vaikka nuorisokulttuuriin rantautunut sober curious -elämäntapa mahdollistaa selvin päin olemisen ja alkoholittomien mocktailien tilaamisen ilman lisäkysymyksiä, en huomaa täälläkään olevan erityisen humaltunutta porukkaa. Siitä ainakin kielii se, että harva istuu tanssilattian reunoilla tai nuokkuu kämmentensä varassa.

En tosin edes erota, kuka on humalassa ja kuka ei, sillä meno on vapautuneempaa kuin mihin olen tottunut baareissa ennen kymmentä.

Tanssilattian reunalla laventelinvioletin mekon röyhelöt liehuvat villisti tanssin pyörteissä. Sara Nissinen on tullut Tavara-asemalle koko illaksi tanssimaan, eikä se jää epäselväksi. Sara on diskossa yksin, ja ensimmäistä kertaa. Emme melkein kuule toisiamme kovalla pauhaavan musiikin läpi, joten toistan kysymykseni useamman kerran.

– Mikä tässä diskossa on parasta? kysyn häneltä, vaikka tiedän, että hän on ollut täällä ennen meitä vain hetken.

– Tää on just sitä mun nuoruuden musaa, Sara kertoo.

Vaikka vihreät ja siniset strobovalot kiertävät lähes tyhjää lattiaa, Sara ei ole ainoa, joka on tullut tanssimaan.

Summer is Crazy soi taustalla, kun valkotennarinen mies ottaa tanssilattian haltuunsa. Hän liukuu taaksepäin moonwalkilla, Michael Jacksonin tavoin. Liikkeet ovat rytmikkäitä, eikä niissä ole askeltakaan epäröintiä. Näissä diskoissa ei ujostella.

Seinään nojaillut paljettimekkoinen nainen on hetken tarkkaillut tanssilattiaa, mutta kävelee lopulta päättäväisesti keskelle sitä eikä jää odottamaan hakijaa.

Useamman tovin tanssilattiaa tarkkailtuani alan huomata siellä toistuvan kaavan: tanssilattialle muodostuu kaistaleita, joissa naisporukat tanssivat musiikin tahtiin, välillä vilkaisten viereensä. Samaan aikaan muutama mies käy tanssimassa lattialla hetken ja siirtyy sitten takaisin reunalle. He etsivät selkeästi seuraa, mutta tarkoituksena ei ole hakea ketään reunalle juttelemaan. Uusia tuttavuuksia haetaan tanssin kautta. Vierelle siirrytään yhteisen rytmin ja vähitellen lähentyvien liikkeiden toivossa.

Yleisin tanssiliike näyttää olevan hissiliike: kevyt jousto polvissa, jossa vartalo nousee ja laskee rytmin mukana kuin näkymättömässä hississä.

Aviopari Tanja ja Tomas Freihoff käyvät K40-diskoissa ympäri vuoden. Hekään eivät ole tulleet vain seurailemaan menoa, vaan tanssimaan.

– Parasta on se, että ovet avataan jo aikaisin. Ehtii tanssia kunnolla ja silti olla kotona ajoissa, Tanja kertoo.

Tomas nyökkää vieressä, ja Tanja jatkaa:

– Täällä soi kappaleita, jotka tunnistan heti. Monissa baareissa kaikki kappaleet kuulostavat samalta, mutta kun tutut biisit lähtevät soimaan, koko ilta paranee.

Kesken lauseen kaiuttimista alkaa jytistä Brother Louie.

– Nyt on pakko mennä, hyvä kappale, Freihoffien pöytäseuruelainen sanoo.

Tanja kääntyy katsomaan tanssilattiaa, jonne loputkin heidän seurueestaan siirtyy. Myös Freihoffien istumatauko päättyy, ja on aika palata takaisin reivaamaan.

Jutta Airisto, Mari Hautala ja Anne Lehtinen ottavat tanssilattialla selfieitä ja tanssivat vaaleat tukat hulmuten Like a Virginin tahtiin. He laulavat mukana niin, että äänet kuuluvat jopa musiikin yli.

– Parasta on, ettei täällä ole liikaa nuoria – paitsi nyt tietysti sä, Jutta naurahtaa ja koskettaa olkapäätäni vitsiä korostaen.

Nuori ikäni on herättänyt koko illan huomiota. Läsnäoloni huutaa sitä, etten kuulu tänne.

Kiusallinen seisoskelu tanssilattian reunalla keskeytyy, kun joku koskettaa kevyesti olkapäätäni. Käännyn ympäri, ja takanani seisoo valkopaitainen, silmälasipäinen mies – arviolta viisikymppinen.

– Tuu tanssimaan, hän sanoo ojentaen kättään.

– Kiitos, mutta ei kiitos. Oon töissä, vastaan kohteliaasti.

– Yksi tanssi vain, hän jatkaa ja asettaa kämmenensä yhteen anelevasti.

– Ei nyt, mutta kiitos, sanon ja käännyn hieman poispäin.

Mies palaa lopulta takaisin porukkaansa, josta oli aiemmin irronnut seuranhakukierrokselle.

Ilma sisällä on muuttunut jo niin hiostavaksi, että siirrymme kuvaajan kanssa ulos vilvoittelemaan. Kesäillan viilentynyt lämpötila houkuttelee myös muita juhlavieraita ulos.

Kuulen vierestäni kovaa naurunremakkaa. Sari Keita ja Mari Vesterinen seisovat ystävänsä kanssa Tavara-aseman valokyltin edessä.

– Meitä on täällä porukalla tanssimassa Sari, Mari, Mari, Jari ja Jari, Mari repeää herkeämättömään nauruun esitellessään bileporukkansa.

Ystävä lähtee hakemaan Jareja sisältä haastatteluun.

Mari kertoo, miten ystäväporukka sai alkunsa: muutama vuosi sitten Yo-talolla järjestettiin entisten nuorten bileet, jolloin hän vastasi Facebookin Etsitään ystävää -ryhmän bilekutsuun.

Pian syntyi WhatsAppiin menoryhmä, joka on pysynyt aktiivisena tähän päivään asti. Sieltä löytyy aina seuraa bileisiin, ja moni ryhmäläisistä suuntaakin juuri K40-diskoihin. Diskot ovat ystäväporukan suosikkeja, sillä niiden aikainen alku mahdollistaa ajoissa kotiin pääsemisen. Jatkoille diskoista ei lähdetä.

– Täällä on bilettämässä ne, jotka bilettivät jo ysärillä, Marin paikalle hakema Jari Laukkanen sanoo.

Jari sanoo ääneen sen, mitä olen koko illan pohtinut: diskossa aistittava tunnelma ja kulttuuri ei ole syntynyt muutamassa vuodessa näiden diskoiltojen perustamisen jälkeen. Se on ollut olemassa vuosikymmenet. Ysärin ja 2000-luvun alun aika ilman sosiaalista mediaa sekä taloudellinen nousukausi mahdollistivat ne vuodet, jolloin yhteisöllisyys muodostui baarikulttuurin ympärille. Eikä se täällä tunnu kadonneen.

Ihoon kiinni liimautunut paita ja otsalla kimmeltävät hikipisarat saavat minut arvaamaan, että Jari on juuri tullut tanssilattialta.

– Arvasit oikein, täällä soi hyviä biisejä, jotka saavat tanssimaan, Jari vastaa.

Olen kuullut illan aikana jokaiselta haastateltavaltani, että tanssiminen on K40-diskon ydin ja samalla syy, miksi ihmiset tänne tulevat. Marit ja Jarit sekä Sari ovat samaa mieltä, joten ehdotan heille, että veisivät minutkin lattialle. Täytyyhän minun itse kokea se, mistä puhutaan.

Seuraan Saria tanssilattialle Jarin seuratessa perässäni. Osa porukasta jää jälkeen, kun raivaamme tiemme keskelle tanssilattiaa.

Olen aluksi varautunut, mutta päätän ottaa uusista tuttavistani mallia ja antautua musiikin rytmiin.

– Näyttäkää, miten te tanssitte, niin teen perässä, sanon.

Jari nostaa kätensä kohti kattoa ja alkaa vispaamaan vartaloaan, antautuen täysin musiikin vietäväksi.

– Rentoudu vaan ja tanssi, Sari huutaa musiikin yli ja huomaa selvästi hieman jäykän olemukseni.

Sarin pinkin mekon helma osuu valkoiseen hameeseeni, kun laulamme ja tanssimme yhdessä Movetronin Romeo ja Julia -biisin tahtiin, strobovalojen valaistessa ihmismereä.

Hetken tuntuu, kuin kuilu vuosikymmenien välissä olisi kaventunut.

Oikaisu 12.8. klo 9.53: Kahden haastateltavan nimet olivat jutussa virheellisessä järjestyksessä.