Apu

Tämän synkemmäksi ei taideteoksen viesti tule – Kapernaum on kaikessa raakuudessaan hengästyttävä mutta kuitenkin virheetön elokuva


Arvostelu: Nadine Labakin Kapernaum on omassa lajissaan mestariteos. Ohjaajan todellinen taidonnäyte on siinä, että näin yliammutun synkkä elokuva pysyy uskottavana ja kouraisevana loppuun asti. Elokuvan Suomen ensi-ilta on perjantaina 1. maaliskuuta.

Libanonilaisen Nadine Labakin ohjaama Kapernaum – kaaoksen lapset (Capharnaüm) saa ensi-iltansa Suomessa perjantaina – lähes vuosi sen jälkeen, kun se pokkasi raadin palkinnon ja 15 minuutin aplodit Cannesin elokuvajuhlilla. Ennakkoasetelmat antavat elokuvalle äärimmäisen epäreilut lähtökohdat, sillä paras suoritus, mihin sen on teoriassakaan mahdollista pystyä, on se, että se vastaa sille asetettuja älyvapaan korkeita odotuksia. Latteasti todettakoon siis, että elokuva vastaa niitä. Se on loistava.

Yonas (Boluwatife Treasure Bankole) ja Zain (Zain Al Rafeea) pysähtyvät falafelille katukivetyksen reunalle.

Kapernaum on tarina yhteiskunnasta, joka on niin peruuttamattomasti sekaisin, ettei ketään voi enää pitää vastuussa minkäänlaisista teoista. Zain Al Rafeean näyttelemä noin 12-vuotias Zain – ikä on vain arvio, koska pojalla ei ole papereita – joutuu kantamaan vastuuta itseään nuoremmista ihmislapsista sekasorron keskellä.

Ensin Zain menettää siskonsa, kun hänen vanhempansa kauppaavat tämän 11-vuotiaana aikuiselle aviomiehelle. Sen jälkeen hän karkaa kotoaan ja tapaa etiopialaisen Yordanos Shiferawin näyttelemän Rahilin ja tämän vauvaikäisen pojan Yonaksen. Lasten välisestä suhteesta muodostuu elokuvan koossa pitävä rakennusaine, ja Yonasta näyttelevä Boluwatife Treasure Bankole laittaa katsojan väistämättä pohtimaan, voisiko näyttelijäpalkintoja periaatteessa antaa vauvoillekin.

Elokuva pysyy hyvin koossa koko sen yli kaksituntisen keston ajan ja hallitsee katsojaa poikkiklassisin keinoin. Sen tyylilaji kallistuu aavistuksen kohti realismia, mutta se käyttää sopivissa määrin tunnelmaa luovia audiovisuaalisia tehosteita. Katseen keskiössä on kuitenkin jatkuvasti ihminen, eikä Labaki harrasta kameran tai leikkauksen kanssa tarpeetonta tai epäjohdonmukaista kikkailua.

Zain yrittää tehdä päivittäisen elantonsa mehukojun avulla.

Jopa lapsinäyttelijöiden kommunikaatio vaikuttaa luontevalta ja uskottavalta, joskin tämä lausunto on kyseenalaistettavissa. Tyystin vieraan kielen – tässä tapauksessa arabian – elokuvia on uskottavuusasteikolla lähes mahdotonta arvioida, koska katsojan käsitys aitoudesta on täysin riippuvainen siitä käsityksestä, joka hänellä itsellään on siitä kulttuurista, jota teos kuvaa. Kattavan käsityksen puuttuessa myöskään hahmojen uskottavuutta ja näyttelemisen luontevuutta on hankalaa lähteä ehdottomasti tuomaroimaan.

Tarina elokuvassa on niin yliampuvan traaginen, että se saattaa hankaloittaa katsomiskokemusta. Labaki onnistuu kuitenkin punomaan toistuvista vastoinkäymisistä kohtausten ketjun, joka virittää katsojaa juuri oikeaan mielentilaan ja lopulta laukaisee ylitsevuotavan tunteenpurkauksen elokuvan vaikuttavassa finaalijaksossa.

Kapernaumin teema on oikeastaan niin raaka kuin fiktiivisessä elokuvassa teema vain voi olla. Sen lopullinen viesti vaikuttaa olevan, että lasten tekeminen kuvatun kaltaiseen tilanteeseen ja asemaan pitäisi jo itsessään olla rangaistava teko. Vaikka päähenkilö on urhoollinen esimerkki pojasta, joka joutuu kasvamaan aikuiseksi lähes suoraan vaipoista, ei elokuva näe esittämässään maailmassa oikein minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja. Eikä sen kai kuulukaan.

★★★★★

Julkaistu: 28.2.2019