Tovi sitten katsoin dokumentin ajasta, universumin neljännestä ulottuvuudesta, ja siitä miten kaikki planeetat etenevät yhteisellä kosmisella aikajanalla, mutta jokaisen kello ikään kuin lyö omaan tahtiinsa. Esimerkiksi vuorokausi tai vuosi ei ole planeetoilla saman pituinen. Maa pyörii oman akselinsa ympäri kaksikymmentäneljä tuntia, ja Auringon ympäri 8760 tuntia. Sen sijaan naapuriplaneettamme Venus pyörii akselinsa ympäri 5832 tuntia, mikä tarkoittaa että sen vuorokausi on pidempi kuin sen vuosi, 5390 tuntia. Nähdessäni sitten François Ozonin uutuuskomedian Rikos on minun totesin, että jokaisella näyttelijälläkin on elokuvan universumissa täysin oma suhteensa aikaan ja sen kulumiseen, ja että sille ei taitavakaan ohjaaja mitään mahda.

Rikos on minun perustuu löyhästi vuoden 1934 ranskalaiseen näytelmään, jonka pohjalta on tehty kaksikin Hollywoodin kulta-ajan komediaa, True Confession (1937) ja Cross My Heart (1946). Ozonin versio on leikkisä tuhmeliini, jossa pennitön varieteenäyttelijätär Madeleine (vastikään Forever Young -elokuvassa säväyttänyt Nadia Tereszkiewicz) sotkeutuu tahtomattaan rasvaisen tuottajan ampumistapaukseen. Paras ystävätär ja kämppis Pauline (Rebecca Marder) ryhtyy asianajajaksi, ja Madeleinesta tulee oikeudenkäynnin ansiosta kertaheitolla supertähti ja maankuulu. Vaan kuinka käy, kun useampikin pohjalla oleva näyttelijätär tahtoisi omia näin antoisan rikoksen itselleen?

Ranskalainen Ozon elää tuotteliasta, luovaa kautta, ja inspiroituu alituiseen muiden taiteilijoiden teksteistä; hänen viimeiset seitsemän elokuvaansa melkein yhtä monelta perättäiseltä vuodelta perustuvat romaaneihin, näytelmiin tai elokuviin. On erityinen taito kyetä tekemään olemassaolevista teoksista versioita, joilla on autenttinen olemassaolon syy. Ozon tekee niistä kaikista ikiomiaan, oli aihe tai tyyli mikä hyvänsä. Yhdistävä teema on aina rakkaus, sen sotkuisuus ja monimutkaisuus, joskus alaston raivokkuus, kuten vuoden takaisessa fantastisessa Fassbinder-versiossa Peter von Kant. Yhdistävä kerronnallinen tekijä on arvaamattomuus.

Tekeepä Ozon näennäisesti kuinka sovinnaisen elokuvan tahansa, kuten luottokäsikirjoittajansa Emanuéle Bernheimin muistelmiin perustuvan, parin vuoden takaisen Kaikki meni hyvin -eutanasiatarinan, hänen kanssaan saa koko ajan pelätä märkivän ihmissydämen purskahtavan päin näköä. Teeskentely, manipulointi ja opportunismi sekä hyvän ja pahan kietoutuminen toisiinsa kiehtovat Ozonia loputtomasti, eikä Rikos on minun ole poikkeus.

Ajan kulumisen käsittely on yksi Ozonin fortissimoista. En tarkoita tällä sitä, että hän rikkoo mielellään kerronnan aikajanaa, vaan yksinkertaisesti sitä, että harvoin ikävystyn katsoessani hänen elokuviaan. Usein aika kuluu jopa nopeammin kuin tahtoisin, vaikka tajuan, että kerronnan tempo on täsmälleen oikea, onhan oltava aikaa myös kaikille katsomisen arvoisille yksityiskohdille, kuten nyt 30-luvun ihanille asuille, väriskaaloille ja näyttelijöiden ilmeille.

Rikos on minun -elokuvan alkupuolella hoksaan kuitenkin, että katsomisen aika kuluu nykivästi. Korruptoitunut tuomari Rabusset (Fabrice Lucini) alkaa hoitaa ampumistapausta, ja yhtäkkiä aika hidastuu ja seisahtuu, tuntuu että tämä hetki kestää ikuisuuden. Myönnän olevani aina vaikeuksissa ylistetyn mutta minusta kiusaannuttavan Lucinin kanssa, ja että tämä saattaa olla subjektiivinen kokemus. Mutta kun Nadia Tereszkiewicz ilmestyy kuvaan, aika säpsähtää hereille. Sitten se lakkaa olemasta olemassa, kuin silkasta häkellyksestä. Miten tällaisen olennon kanssa toimitaan? Ei hajuakaan. Ei ole adjektiivia jolla hänen läsnäoloaan pystyisi osuvasti kuvailemaan. Voi vain sanoa, että kun Tereszkiewicz katoaa kuvasta, en tiedä onko kulunut minuutti vai puoli tuntia.

Ei Tereszkiewicz ypöyksin tätä elokuvaa joudu hoitelemaan, myös Rebecca Marder on ihana. Häneen aika suhtautuu samalla tavoin ilahtuneesti kuin Indiana Jonesin Phoebe Waller-Bridgeen, ja laukkaa eteenpäin. Kaikkiin muihin tämän elokuvan näyttelijöihin aika suhtautuu neutraalisti, myös Isabelle Huppertiin, ja etenee Maalle ominaista tahtia. Mutta vain Tereszkiewiczin läsnä ollessa se katoaa kokonaan olemattomiin. Ozon on kuten sanottu melkoinen epeli ajan käsittelyssä, mutta tietyille universumin laeille hänkään ei näköjään mahda mitään.