Tämä on päätettävä ennen seuraavaa itsenäisyyspäivää: Mihin Suomi tarvitsee urheilua ja mitä yhteiskunnan haasteita urheiluväki asettuu ratkaisemaan?

Suomalaisella urheilulla on ollut aina oma yhteiskunnallinen roolinsa. Toisinaan se on tiedostettu selkeänä, suorastaan velvoittavana asiana. Toisinaan taas asiaa ei ole juuri edes pohdittu. Nyt elämme tätä jälkimmäistä aikaa. Olemme eläneet jo ainakin 30 vuotta.

Mutta pohdittiinpa aihetta eli ei, aina tällä touhulla on muutakin merkitystä kuin pelkkä pallon maaliin saamisen tai ennätystuloksen tavoittelun merkitys.

Yksi oire 1990-luvun alusta jatkuneesta urheilujohtamisen kriisistä näkyy siinä, että urheilusysteemissä on kriisiytynyt koko toiminnan identiteetti. Urheiluporukalle ei ole selvää se, mitä varten tämä satojen tuhansien ihmisten arkinen toimintakokonaisuus on edes olemassa.

Tärkeintä tuntuu olevan toiminnan pyörittäminen yhä vauhdikkaammin. Siihen ladataan kaikki paukut ja ollaan burnoutin partaalla koko porukka, urheilijoista valmentajiin, talkooporukasta johtajiin.

Pyöritetään, pyöritetään. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Toimitaan niin perhanasti!

Mutta minkä takia?

Itsenäisyyspäivänä Suomessa asetutaan pohtimaan sitä mitä me oikeastaan olemme ja mistä me tulemme. Meillä on liturgiset tapamme kohdata tämä päivä. Perinteiden kunnioitus korostuu. Katselemme Tuntematonta sotilasta ja presidentin kättelyä. Sytytämme kynttilöitä. Muistelemme.

Urheilijatkin ovat usein vahvasti näkyvissä. Osa patsastelee juhlapuvuissa presidentin linnassa, mutta myös urheilun suurtekojen muistelu on osa kuvastoa, jolla suomalaisuus määrittää itseään.

Muistelu. Se on itsenäisyysperinteen perusidea. Tulevaisuutta emme tänä päivänä juuri maalaile.

Miksihän emme?

Tässä onkin havainto, jonka äärelle urheiluihmisten olisi syytä pysähtyä. Urheilun muinaisilla suurteoilla on hyvä kuvittaa itsenäisyyspäivää, mutta mitä urheilu merkitsee tämän päivän suomalaisille? Ja mitä se merkitsee jatkossa?

Kysymys voi tuntua urheilun arjessa kiivaasti touhuavien mielestä turhalta ajanhukalta, mutta ainakin johtajiston olisi asiaa syytä pohtia. Menneiden suurtekojen muistelu kun ei riitä urheilun tarpeellisuuden perusteluksi tämän päivän Suomessa kuin yhtenä päivänä vuodessa. Muina päivinä pitäisi löytyä annettavaa.

Kun urheilu on niin iso asia kuin se Suomessa on, sillä on varmasti yhteiskunnallisia merkityksiä. Tuotetaan elämänsisältöä niille, jotka ovat touhussa mukana. Tuotetaan viihde-elämyksiä ja sosiaalisia kokemuksia niille, jotka ovat katsomossa. Lisäksi on monia kansantaloudellisia ja -terveydellisiä hyötyjä. Urheilu tuo dynamiikkaa myös ympäristölleen.

Urheilu ei ole hyödytön asia, mutta jos se ei osaa kertoa täsmällisemmin muulle yhteiskunnalle – ja samalla itselleen – mitä hyvää se yhteiskuntaan tuottaa ja miten se auttaa suomalaisuutta ratkaisemaan isoja yhteisiä haasteitaan, ei urheilun hyödyllisyys aukea urheilun ulkopuolisille.

Ja sen seuraus näkyy silloin, kun yritykset tekevät yhteistyöpäätöksiään ja poliitikot miettivät satsataanko urheiluun vai ei.

Juuri nyt urheilun johtajisto voisikin heittää itselleen itsenäisyyspäivähaasteen, niin valtakunnallisissa toimistoissa kuin paikallisten seurojenkin johtokunnissa.

Haaste kuuluu seuraavasti:

Miettikää ensi itsenäisyyspäiväksi tiivis yhden lauseen julkilausuma, jolla kerrotte mitä hyvää suomalainen urheilusysteemi konkreettisesti yhteiskunnalle jatkossa tuo – ja mitä ovat ne isot yhteiskunnan yhteiset ongelmat, jota urheilu asettuu jatkossa ratkaisemaan?

Olympiakomitean ja lajiliittojen johdossa tämä puhe pitäisi suunnata valtakunnalliseen keskusteluun, paikallisuuksien tasolle oman kotiseudun tarpeita huomioiden.

Kuulostaako huuhaalta?

Voi kuulostaa, mutta silti ollaan peruskysymyksen äärellä. Jos sitä ei ratkaista, on turha ihmetellä ympäröivän yhteiskunnan koko ajan nihkeämpää suhtautumista urheiluun. Mikään myyntipuhe ei toimi millään tasolla, jos se ei sisällä vastausta tuohon kysymykseen.

KUVA: Matt Zambonin/IIHF/All Over Press

Suomen urheilun pitkä menestystarina perustuu siihen, että sillä on ollut historiassaan kyky kuunnella ympäristöään ja asettua tukemaan yhteiskunnassa kulloinkin ajankohtaisena ollutta kehitystyötä. Se johti siihen, että yhteiskunta halusi koko 1900-luvun niin vahvasti tukea urheiluaan.

Se, että 2000-luvulla urheilulla on ollut yhä suurempia hankaluuksia saada yhteiskuntaa tuekseen ja erilainen kritiikki on lisääntynyt, johtuu pohjimmiltaan tästä. Urheilun perusongelma ei ole se, että on tehty typeriä sähläyksiä joissakin yksityiskohdissa. Eikä sekään, että talouden pelikenttä on muuttunut vaikeammaksi ja vaatimustaso on kasvanut kaikessa.

Nuo ovat pelkkiä arjen hankaluksia, eivät perusongelma. Näitä arkihankaluuksia on silti mahdoton onnistuneesti kohdata, jos urheilu on niin syvällä identiteetti- ja johtajuuskriisissään, ettei edes itse pysty kertomaan ulospäin mitä varten tätä touhua oikeastaan tehdään. Ennen kuin päästään aidosti eteenpäin minkään arkisen perusongelman kanssa, osata kertoa tämä.

Vai miksi yhteiskunta – siis yritykset, perheet tai julkinen valta – satsaisi toimintaan, joka ei osaa uskottavasti kertoa mihin sitä toimintaa oikein tarvitaan ja miten yhteiskunta siitä hyötyy?

Kun suomalainen urheilujärjestelmä muotoutui 1900-luvun alussa, se tapahtui samassa prosessissa koko yhteiskunnan muotoutumisen kanssa. Urheilun johtajat ja aktiiviset urheilijasukupolvet asettuivat tuolloin tukemaan yhteiskunnan yhteisten isojen haasteiden ratkaisemista.

Jo 1800-luvulla, kun urheilutoimintaa vasta aloiteltiin, oli urheilun perustajahahmoilla iso rooli koulujen voimisteluopetuksen käynnistämisessä ja sen oivalluksen tuottamisessa, että fyysisen kunto on myös henkisen suorituskyvyn tukipilari. Vahva yhteys koulumaailmaan toi urheiluliikkeen traditioon muutenkin ajatuksen sitä, että urheilun täytyy olla ennen kaikkea nuorten ihmisten kasvuympäristö, auttaa heitä kasvamaan itsestään ja yhteisöistään vastuunsa kantavia kansalaisia.

Vaikka tämä ylevä tavoite ei ole aina pysynyt muistissa, usein se kuitenkin on pysynyt. Urheilun ihmisiä on kasvanut yhteiskunnallisiksi vaikuttajaksi pitkä liuta. Ja näyttää kasvavan edelleen.

Kasvatuksellisen näkökulman yksi ulottuvuus on ollut myös selkeä yhteiskunnallinen tiedostavuus laajemminkin. Urheilijoita oli 1900-luvun alun venäläistoimia vastustaneissa aktiivisen ja passiivisen vastarinnan joukoissa. Moni seura tuki näitä kansallisia pyrintöjä. Hieman myöhemmin urheiluliikkeen vaikuttajia oli ideoimassa jääkäriliikettä, tekemässä ensimmäisiä tunnusteluja salaisen sotilaskoulutuksen aloittamiseksi Saksassa ja lopulta urheilijanuoria oli 1800 sadan jääkärikoulutukseen hakeutuneiden joukossa satoja.

Sisällissodassa urheilijoilla oli kummallakin puolella keskeinen rooli. Voi jopa kysyä, olisiko sotaa voitu edes sotia ilman urheilijoiden roolia kummankin osapuolen riveissä. Sodan jälkeen urheilun ihmisillä oli iso rooli puolustusvoimien käynnistämisessä.

1920-luvulla, kun Suomi haki kansainvälistä tunnustusta olemassaololleen, olympiakisoissa menestyneet urheilijat olivat tässä työssä korvaamaton apu. Vaikka kulttuuripiirit sanoivat aukovansa ovia Eurooppaan, urheilijoiden – erityisesti aikansa kansainvälisen supertähden Paavo Nurmen – rooli oli tässä työssä aivan omaa luokkaa. Toki läntisen maailman eliittipiireissä myös Jean Sibelius tunnettiin, mutta Nurmi oli populaariviihteen pintakasvona suomalaisten maakuvan kirkastajien ykkönen.

Samalla kun urheilu näin lisäsi tunnettavuutta maailmalla, se kohotti myös suomalaisten omia tuntoja Suomessa. Tuli yhteinen ylpeyden- ja puheenaihe. Se yhdisti kansakuntaa Hangosta Petsamoon ja Vaasasta Joensuuhun.

Aivan samoin kuin urheilu oli itsenäisyyden alkuvuosina maakuvan kirkastaja, on myöhemmin korostunut sama asia kuntien ja alueiden identiteetin, tunnettavuuden ja elinvoiman tukijana. Jos laittaa kartalle nuppineulan kaikkien niiden paikkakuntien kohdalle, joissa on jokin ison palloilulajin pääsarjajoukkue tai isoissa yksilölajeissa maajoukkueurheilija, näkyy melkoinen läjä kuntia, joiden arkeen urheilu tuo koko ajan tärkeää sisältöä.

Mitä olisi Vimpeli tai Sotkamo ilman pesistä? Karjaa ilman käsipalloa? Mitä tulee mieleen Sastamalasta tai Kauhajoesta tai Myrskylästä tai Kuortaneesta, mitä Oulusta tai Porista?

Urheilu on siis ottanut roolia kasvatuksen tukipylväänä, maanpuolustuksen resurssina ja Suomi-kuvan brändääjänä, alueiden elinvoiman lisääjänä.

Juuri nyt, vuoden 2024 tilanteessa, olisi kuitenkin tärkeä pysähtyä pohtimaan hieman toisin kuin suomalaisten itsenäisyyspäivänä on tapana. Urheilulla on, kuten Suomella, hieno kasvutarina takanaan. Tämän päivän ja tulevaisuuden haasteiden ratkaisussa se tarina ei silti paljoa auta – muuten kuin esimerkkinä siitä, että jokaisessa ajassa on syytä löytää se peruste omalle olemassaololle, joka juuri siinä ajassa on tärkeä ja yhteiskuntaa puhutteleva.

Mitä ovat ne yhteiskunnan isot yhteiset haasteet, joiden ratkaisemisessa urheilun kokonaisuus voisi merkittävästi olla apuna? Mitä ovat ne paikalliset haasteet, joiden ratkaisemisen resurssiksi seurat voivat kunnissaan asettua?

Siinä ovat urheilujohtamisen tärkeimmät kysymykset juuri nyt. Jos niihin ei ole vastausta, kaikki intoilu huippu-urheilun kehittämiseksi, kansakunnan liikunnan lisäämiseksi ja jonkin paikallisen palloseuran saamiseksi uudelle menestystasolle ovat tukevasti tyhjän päällä.

Huippu-urheilun remontti on tärkeä. Samoin ovat liikkumattomuuden purkaminen ja seurojen kehitysprojektit. Niihin kiiruhtamista ennen olisi kuitenkin ratkaistava peruskysymys, johon vastaaminen on jäänyt arkitoiminnan pyörityksessä väliin jo aivan liian kauan.