Image

"Talven" kiinnostavimmat levyt

Vesala, Soccer Mommy, Caribou ja Sofa Oskari Onnisen levyarvioissa.
Kuvat Viivi Huuska

Vesala: Etsimässä rauhaa (Etenee)

Makaroonilaatikkoo on pöyristyttävä nimi kappaleelle. Vesalan toisella levyllä se ei onneksi tarkoita muusta Suomen valtavirrasta tuttua Ikea-corea ja Hakola-realismia, vaan päinvastaista. ”Oon järjiltäni maybe / kirjoitan pelkkää ruokakuvastoo”, Vesala laulaa tuhosuhteen aiheuttamasta henkisestä taantumasta, mutta kuulostaa Grimesiltä. Sen ja vanhan Mul ei oo lapsuudensankarii -singlen lisäksi albumi olisi kuitenkin kaivannut lisää vastaavia monumenttikappaleita. Odotti mitä vain, Etsimässä rauhaa onkin aika tavallinen kokoelma lauluja, vanhoja singlejä ja tulevia singlejä, jotka ovat muotovalioita, mutta vain niitä. Mutta ehkä tätä Vesalalta oli tulossa koko ajan. Ehkä me vain odotimme väärin ja liikoja.

SOFA: BFF (Warner)

”Se saattaa kuulostaa räpiltä jo jossakin vaiheessa”, arvioi Sofan Sonja Kuittinen duon musiikkia haastattelussa keväällä 2014. Debyyttilevyn valmistuminen vei kuusi vuotta, linjanhakua ja tuottajavaihdoksia, mutta lopputulos ylittää kaikki odotukset. Eikä kyse ole enää siitä, kuulostaako se räpiltä vai ei. Pikemminkin levy toimii paremmin, ”genrenjälkeisesti”, ilman ennalta ohjattuja lokeroita genreistä tai sukupuolista. Pääosassa ovat riimien sijaan kertosäkeiden pop-koukut ja tuotanto, joka on parhaimmillaan kuin jatkoa Paperi T:n toiselle levylle. Välillä tuntuu, että Sofan ideat jumahtavat identtisiin nostatuksiin ja voimaantumisiin, mutta lopulta suojaus pettää. Vaikkapa BFF-kappale on täynnä liikuttavan hyviä asioita, sellaista vilpittömyyttä, jota ihmisten kannattaisi levittää ja sanoa toisilleen useammin.

Soccer Mommy: Color Theory (Loma Vista)

Soccer Mommyn Color Theoryn piti olla talven paras indielevy. Soccer Mommyn Color Theory on sitä. Vielä debyytillään Sophie Allison oli yksi college-nostalgialta kuulostava nuorisolaisrokkari, mutta toisella levyllään hän ei tee vain itse, vaan myös omaa. Vaikka indie rockin piti olla enemmän tai vähemmän loppuun kaluttu estetiikka, Color Theory on hätkähdyttävän uniikki. Seitsemän minuutin slovari Yellow Is the Color in Her Eyes vaikka on puoliksi Coldplaytä ja puoliksi Pavementiä. Muuten jälkimmäinen painottuu enemmän, mutta vilpittömän pehmolla ja hyväksyvällä tavalla. Levy nojaa taakse, upottaa. Kuulijankin asento on mitä mukavin, suorastaan turvallinen.

Caribou: Suddenly (City Slang)

Caribou-aliaksella tunnettava Dan Snaith on matematiikan tohtori, ja sen on voinut kuulla hänen musiikissaan. Mutta jos hänen ensimmäinen elektrolevynsä, vuoden 2010 Swim oli symmetrisyydessään tarkkaan harkittu ja kaavamainen, Suddenly kymmenen vuotta myöhemmin on kuin integraalia, logaritmia ja muuta korkeampaa merkintää, jotka on sitten venytetty nuottiviivastojen mukaiseksi. Kiemurtelevimmillaan mieleen tulee Snaithin Manitoba-nimellä julkaisema debyytti (2001), Arthur Russell ja jopa Aphex Twin – jälleen hyviä uusia suuntia. Mutta kun keskellä kuullaan Never Come Back -niminen viisiminuuttinen ekstaattisinta housea ihmismuistiin, olo on kuin avaruusaivomeemissä.

Julkaistu: 4.3.2020
Kommentoi »