Apu

Taivas tulessa

1


Taivas tulessa

Vaikka nykyihminen pitää itseään tieteellisenä ja järkiperäisenä, sisimmässämme elää edelleen muinaisten luonnonuskontojen henki. Ei tarvitse kuin katsoa, millaisen reaktion erilaiset taivaan ilmiöt meissä aiheuttavat.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Auringon aktiivisuus ja sitä myöten revontulien esiintyminen vaihtelevat suunnilleen 11 vuoden välein. Tällä hetkellä eletään aktiivisen vaiheen loppukautta, ja revontulia näkyy harva se yö.

Edellinen huippukausi osui 1990-luvun loppuun ja 2000-luvun alkuun, kun taas viime vuosikymmenen jälkipuolisko kului revontulien puolesta hiljaisissa tunnelmissa. 

Maailman ihmisistä vain pari prosenttia asuu alueilla, joilla revontulia näkyy. Suomen Lappi ja Pohjois-Norja lienevät maailman parhaita alueita revontulien havainnointiin, koska ne sijaitsevat juuri sillä noin 2 000 kilometrin päässä pohjoisnavasta olevalla ovaalinmuotoisella alueella, joilla revontulia eniten esiintyy.

Vastaavilla leveysasteilla Alaskassa ja Siperiassa näkyy toki yhtä paljon revontulia, mutta siellä ilmasto on paljon ankarampi kuin Pohjoismaissa ja alueille on hankala päästä asutuksen ja teiden vähäisyyden vuoksi. 

Revontulet syntyvät auringosta lähteneiden, sähköisesti varautuneiden hiukkasten osuessa maapallon magneettikenttään, joka on voimakkaimmillaan napa-alueilla. Siksi revontulia näkyy myös Etelämantereella, mutta siellä niitä ei ole ihailemassa muita kuin pingviinit ja jokunen tutkija.

Me suomalaiset olemme onnekkaita: ylivoimaisesti suurin osa maailman ihmisistä ei ole koskaan nähnyt revontulia tai pysty edes haaveilemaan sellaisesta elämyksestä.

Revontulivyö loimuaa Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, suoraan kuvaajan yläpuolella. Lapissa revontulia näkyy miltei joka yö, mutta näin voimakkaina ne ilmestyvät harvemmin, ehkä kerran kuukaudessa.

Kun uutiset kertovat tulossa olevista revontulista tai auringon- tai kuunpimennyksestä, miljoonat ihmiset heräävät vaikka keskellä yötä päästäkseen todistamaan taivaallisen tapahtuman omin silmin. Nykyihmisessäkin elää tarve palvoa ja ihailla jotain sellaista, joka on niin suurta ja niin kaukana, että se on normaalin käsityskykymme ulottumattomissa.

Aurinkoa ja siihen liittyviä ilmiöitä sietääkin palvoa – antaahan tuo avaruuden pimeydessä loistava tähti meille kaiken elämän.

Ilmatieteen laitos ylläpitää Auroras Now -verkkopalvelua, jonka tarkoitus on helpottaa revontulien havainnointia Suomessa.

Suomen kielessä revontulilla on runollisempi nimi kuin monessa muussa kielessä. Meillähän aikanaan uskottiin, että kettu eli repo se siellä huiskii hännällään. Englanniksi ilmiö tunnetaan yksinkertaisesti ”pohjoisina valoina” (northern lights). Latinankielinen nimi Aurora borealis eli pohjoinen aamurusko sentään kuulostaa kauniilta.  

Toisin kuin monet muut valokuvauksen kohteet, revontulet eivät muutu miksikään ajan saatossa. Kameratekniikan kehityksen ansiosta tämän päivän revontulikuvat näyttävät kuitenkin paljon kirkkaammilta kuin takavuosien otokset. 

Revontulien kuvaaminen vaatii edelleen jonkin verran valokuvateknistä osaamista. Kännykkäkameroiden ja tablettien suorituskyky ei edelleenkään riitä kovin kummoisiin revontulikuviin. Se on vähän niin kuin yrittäisi ajaa Formula ykköstä vanhalla Ladalla.

Kameran pitää olla sellainen, että siihen pystyy säätämään pitkän valotusajan. Tarvitaan jalusta tai jokin muu tuki, jonka avulla kamera pysyy liikahtamatta useiden sekuntien valotuksen aikana. 

Tavallisella pokkarikamerallakin pystyy kuvaamaan revontulia jotenkuten, kunhan siinä on valotusajan säätömahdollisuus. Jos valotusaika on liian lyhyt, alle sekunnin, kuva jää pimeäksi. Jos valotusaika kasvaa yli puolen minuutin, revontulet menevät pelkäksi sumuiseksi puuroksi, kuten kävi usein ennen vanhaan revontulia filmille kuvatessa. Tämän artikkelin kuvissa valotusaika on ollut suunnilleen 10 sekuntia ja valoherkkyyttä kuvaava ISO-luku noin 2 000–5 000.

Valokuvaajana on vaikea kuvitella sen upeampaa kohdetta kuin revontulet. Usein kuvaajalle tulee valotuksen päättymisen jälkeen positiivinen yllätys, kun revontulet näyttävät kuvassa kirkkaammilta kuin ne olivat hetki sitten näkyneet silmään. 

Monesti kannattaa yrittää valokuvaamista, vaikka taivaalla näkyisi vain vaimean vihertävä viiru. Siitä voi tulla hieno kuva, sillä kamera todellakin tallentaa sellaista, mihin ihmissilmän erottelukyky ei riitä. Kuvasta paljastuu usein violetteja ja punaisia sävyjä, vaikka silmä oli nähnyt taivaalla pelkkää vihreää. 

Revontulilla on lukemattomia erilaisia muotoja, ja ne riippuvat myös siitä, mistä kohdasta havaitsija sattuu ne näkemään.

Revontulien värit ja muodot ovat moninaisia. Yleisin väri on vihreä tai vihertävän harmaa. Niiden yläpuolella näkyy joskus hyvinkin voimakasta punaista revontulta, tai sitten koko revontuli on punainen. Sellainen näky on varmasti aiheuttanut pelkoa entisaikain ihmisissä.

Joissakin tilanteissa, revontulten ollessa hyvin voimakkaita, nähdään myös violetteja värejä. Lähellä taivaanrantaa olevat revontulet näyttävät usein keltaisilta, mikä johtuu siitä, että ilmakehä sirottaa sinisen ja violetin värin pois ja jättää jäljelle kellertävät sävyt. Värit riippuvat myös siitä, miten auringosta singahtelevat happi- ja typpiatomit ovat virittyneet. 

Havaintopaikka vaikuttaa siihen, millaisena revontulen muoto näyttäytyy: joskus revontulivyö osuu suoraan katselijan yläpuolelle, jolloin se näyttää koostuvan samasta pisteestä lähtevistä säteistä. Säteiden suunta riippuu maapallon magneettikentästä.

Revontulinäytelmän kirkkain osuus menee yleensä ohi muutamissa minuuteissa, mutta joskus tulet saattavat leiskua taivaalla tuntikausia.

Revontulet muodostuvat yleensä hyvin korkealla, yli 100 kilometrissä. Joidenkin revontulisäteiden yläreuna voi kuitenkin ulottua jopa tuhanteen kilometriin eli kauas avaruuteen. Ei ihme, että näky tuntuu melkein yliluonnolliselta.

Revontulista on nähty miljoonia ja taas miljoonia toinen toistaan huikeampia valokuvia. Se ei kuitenkaan vähennä revontulien katselemisen ja kuvaamisen lumousta. 

Ihminen on pohjimmiltaan se sama olento kuin kivikautiset esi-isämme: edelleen jaksamme haltioitua ja lumoutua taivaankannen värikkäistä ilmiöistä, jotka näyttävät tulevan kuin jostain toisesta maailmasta. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 29.12.2015