Image pyysi esseisti Antti Nyléniä katsomaan kuvia ja kertomaan ajatuksensa.
Puolalaiset rakensivat Świebodzinin kaupunkiin Jeesus-patsaan, joka esittää Kristuksen kuninkuutta. Kuten internetin viihdeuutisista tiedämme, se on hyvin huomattava teos. Se on kolmenkymmenenkolmen metrin korkuinen.
Hah hah.
Toisaalta, olisiko patsaan pitänyt olla vain 29-metrinen? Tai 18-senttimetrinen? Kuka tietäisi minkä kokoinen Jeesus-patsas on paras? Minkä kokoisia kuvia Jeesuksesta sopii valmistaa? Kysymykset eivät ole hengellisiä vaan käytännöllisiä ja esteettisiä.
Jokainen Jeesus-patsas pitää mitoittaa sen tarkoituksen mukaan. Eri kokoiset Jeesukset miellyttävät eri tavoin ja eri yleisöjä. Jos patsaan tarkoituksena on henkiä koko kaupungille ja kaikille, jotka sinne saapuvat, tienoon väkevää Kristus-uskoa, on pilvenpiirtäjän korkuinen kivi-Kristus juuri sopiva. New Yorkiin saapuvia tervehtivä Vapaudenpatsas on valtava samasta syystä; palvonnan kohde vain on toinen.
Koolla on väliä. Mutta iso ei aina ole parempi. Monet tulevat sitä paitsi toimeen kokonaankin ilman Jeesus- tai Vapaus-patsasta.
Hieman hengellistäkin kritiikkiä jättimäiselle Jeesuksen kuvalle voisi keksiä. Silloin täytyy ajatella, että taide käy uskonnonharjoituksesta, rukouksesta, ja että sitä koskevat samat sopivaisuussäännöt. Jeesus nimittäin opetti selvästi, ettei pidä rukoilla kovin näyttävästi. Niin tekevät vain tekopyhät. Hurskas menee yksin kotiin ja panee oven kiinni. Ja mieluusti myös suun. Herra kyllä tietää, mitä rukoilija tarvitsee ennen kuin tämä mitään ehtii pyytääkään.
Jeesus on kaikkien kapinallisten esi-isä (vallankumous on kristillinen keksintö). Jeesuksen mielestä vanha viini oli käynyt happamaksi. Piti purkaa ennemmin kuin rakentaa, vaieta ennemmin kuin ladella naurettavia loitsuja.
Siksi on hivenen noloa, että kristinuskon kukoistaessa keskiajalla kirkoista alettiin rakentaa valtavia taivaan valtakunnan kuvia, joissa kajahteli taukoamaton latinankielinen mumina: sinne kun tuli pimeästä tönöstään Herran päivänä, oli helppoa uskoa sekä katekismus että papin saarna. Ehkä kauneutta ja voimaa pursuilevaa ympäristöä tarvittiin aitojen kristillisten tunteiden (heikkouden ja nöyryyden) esiin manaamiseen?
Nykyään samat vanhat katedraalit ovat suuria turistipyydyksiä. Niissä turistin on – pitkän jonotuksen jälkeen – helppo uskoa, että tällä maanosalla on uljas historia ja ihminen on sentään etevä eläin.
Turismin ja hengellisen elämän suhde esimerkiksi Vatikaanin Pietarinkirkossa kallistuu räikeästi turismin puolelle, samoin varmaan Valamon luostarissa Heinävedellä. Mutta miten niitä mitataan? Miten ne erotetaan toisistaan? Voihan olla, että monikin havaijipaitainen paksupää tuntee pyhän Pietarin basilikassa Jumalan läsnäolon (tai jotakin sensuuntaista) täsmälleen samassa mielessä kuin 1600-luvun sarkapaitainen paksupää, jota herkästi ja varmasti virheellisesti pitäisi hurskaana ja yksinkertaisena, puhtaana sieluna (siis jonkinlaisena ”jalon villin” alalajina). Sitä paitsi varsinkin luostarit ovat jo vanhastaan hyötyneet erilaisten kulkureiden pennosista. Ei pidä romantisoida uskoa eikä trivialisoida turismia.
Sitä paitsi, edelleen: pelkkää uskoa ajatellen (voiko ajatella ”pelkkää uskoa”?) moni läpimaallistunut suomalainen on turisti myös esimerkiksi omissa häissään. Hän haluaa vain esityksen, taikasanat. Hän saattaa ajatella, että vihkiseremonialla on jokin hänestä itsestään ja kokoon kutsutusta seurakunnasta riippumaton merkitys, joka tepsii, vaikkei siihen uskoisi. Se on täyttä taikauskoa.
Amerikkalainen ”megakirkko” ei ole turistikohde, ainakaan vielä. Siellä ainoastaan rukoillaan ja vietetään sakramentteja seurakunnan kesken. Ainoat ulkopuoliset ovat toimittajia ja valokuvaajia.
Mikä on megakirkko? Kuulemani määritelmän mukaan se on amerikkalainen seurakunta, jossa joka viikko vähintään 2 500 ihmistä osallistuu jumalanpalveluksiin. Suurimmissa kirkoissa määrä on jopa 20 000.
Megakirkko ei kuitenkaan ole pelkkä kirkko vaan oma yhteisönsä, jolla on omat palvelunsa, kuten McDonald’s ja kuntosali. Megakirkko on iso huvipuisto tai kauppakeskus, jonka ensimmäinen tavoite ei ole myydä tavaroita eikä viihdyttää tylsistyneitä vaan pelastaa sieluja. Kiistanalaista tietenkin on, miltä.
Kun viihde on massatuotettua taidetta, on megauskonto tradition jälkeistä kristinuskoa.
Onko megakirkko ei-taloudellinen, kuten vanha kirkko? Vai tavoitteleeko se voittoa? Tavoitteleeko jokin suuri stadionbändi voittoa?
Käytännössä ehkä. Periaatteessa tuskin. Jos ne ovat kiinnostuneita itsestään, ne pyrkivät vain säilymään. Säilyminen vaatii liikevaihtoa, mutta ei niiden toimintaa motivoi voitonhalu vaan jokin paljon hienovaraisempi henkinen sitoumus. Ne ovat kiinnostuneita yleisöstään.
Ne tuottavat aineettomia asioita, ja minusta voisi turvallisesti olettaa, että sekä megakirkko että U2 järjestävät megalomaanisia esityksiään palvelumielellä, hyvää hyvyyttään.
Nina Bermanin kuvasarja megakirkoista on sellaista uskontojournalismia, jolle Suomessa nyt on kysyntää. Kristillinen usko esiintyy kuvissa omahyväisenä, valkoisena, keskiluokkaisena, järkensä menettäneenä, imperialistisena, suuruudenhulluna.
Uskovan stigma alkaa olla Suomessa vahva. ”On jotensakin kutkuttavaa nähdä ateistiystävieni vilpitön järkytys kristillisen slangini äärellä; kuin olisin poikennut kaidalta polulta”, kertoo Tuomas Nevanlinna Jukka Relanderin kanssa kirjoittamassaan Uskon sanat -keskustelukirjassa. Tiedän tunteen. Itse olen joutunut kuulusteluihinkin, sillä tekoni on toki ”kristillistä slangia” pahempi: kirkkoon liittyminen. Taannoisessa kirja-arvostelussa arvosteltiin kirjani asemesta lähinnä sitä, että olen katolisen kirkon jäsen, yksi miljardista.
Ateistit taatusti pitävät Bermanin kauhukuvista. Tältä näyttää kohta Suomessakin, ellei suvivirren laulamista pian lopeteta. Kohta kaikki valta on hulluilla saarnamiehillä. Bermankin on todennut kuviensa saateteksteissä apokalyptisesti: ”Joka toinen päivä Amerikassa syntyy uusi megakirkko.”
Minä näen näissä kuvissa kuitenkin vain kuohuttavan, voimaa huokuvan spektaakkelin, jossa, kuten totesin, ei ole mitään uutta.
En kuule saarnaajia enkä tiedä, mitä seurakuntalaisten sisimmässä liikkuu. En todellakaan tiedä mitään heidän uskostaan. Haluan kunnioittaa sitä. En ole journalisti. Olen tyhjän päällä enkä väitä muuta.
Megakirkkolaisten ajattelua voin silti aavistella ennakkoluulojen ja tiedonmurujen varassa. Siihen nyt ryhdyn.
Olen kuullut, että megakirkoissa saarnataan niin kutsuttua menestysteologiaa. Se opettaa, että pitää rukoilla: ”Rakas taivaallinen isä, laita viisi dollaria tyynyni alle sillä aikaa, kun nukun.”
Menestysteologiassa on yksi hyvä piirre: se ilmoittaa, että kristinusko on tämänpuoleisen maailman uskonto, lihan ja aineen uskonto. Menestysteologia korjaa käsityksen kristityn elämästä tuonpuoleisen autuuden odotteluna. Jos se olisi sitä, miksi sama uskonto uskoisi ”ruumiin ylösnousemukseen”? Miksi sairauden pesä pitäisi raahata mukana iankaikkisuuteen? Vastaus: siksi, että ruumis on hyvä. Synti tulee muualta.
Menestysteologia torjuu brutaalin väärinkäsityksen brutaalisti: mitä lujemmin uskot, sitä vankemmin juurrut lihan ja aineen maailmaan, sitä vähemmän haaveilet toisesta, paremmasta maailmasta.
Siinä sen ainoa hyvä piirre. Kaikki muu on taikauskoa. Kristillinen jumala ei anna kenellekään mitään muuta kuin armoa.
Tosiasiassa menestysteologia onkin politiikkaa eikä teologiaa. Amerikkalaista uskovaista ahdistaa liberaali sosiaalipolitiikka, köyhien ja poikkeavien paapominen. Aborttia hän ei vastusta viidennen käskyn nojalla (tuskin hän on jyrkkä pasifisti ja vegetaristi) vaan siksi, että järkevä, salliva aborttilaki auttaa yhteiskunnan heikoimpia. Homous on hänelle kauhistus siksi, että homot on jo aika yleisesti hyväksytty; mikähän paariajoukko seuraavaksi saa täyden ihmisarvon – simpanssitko? Ja tietenkin hän puolustaa modernia ydinperhettä, koska hänellä on sellainen. Megakirkkolaisen ajattelu perustuu pelolle, erityisesti rahojen menettämisen pelolle. Mutta Jeesus sanoi: ”Älkää pelätkö.” Pelkääminen on synti.
Vanhanaikainen kristitty halusi armoa, irti synnin vallasta. Miltä megakirkkolainen haluaa pelastua? Onko hän tavallinen taantumuksellinen? Haluaako hän pelastua hillittömältä nykyajalta?
Tuskin, sillä ainakin kuvista päätellen hän on mitä suurin nykyajan ystävä – edistyksen, mässäilyn ja muovin, showbisneksen, elektroniikan, isojen autojen ystävä.
Ehkä megakirkkolainen rakastaa Kristusta mutta ei uskalla seurata häntä, heittää kulttuurin yllemme sälyttämää taakkaa harteiltaan?
Megakirkoissa varmaan tunnetaan hokema, jonka minä olen monesti kuullut suomalaisilta pulskasti voivilta kristityiltä ja muutaman oireellisen kerran myös erilaisilta islamofobeilta ja konservatiiviajattelijoilta: ”Kristityt ovat maailman vainotuin uskonryhmä.”
Väitteessä on tosiasian maku, mutta sitä on vaikea havaita todeksi. Esiintyykö Bermanin kuvissa todella ”maailman vainotuin uskonryhmä”?
Väitteessä ei ole vastenmielistä ainoastaan sen ilmeinen perättömyys. (Missä on se maailma, jossa kristittyjä hirmuisesti vainotaan? No, katolilaisilla menee hieman huonosti Kiinassa. Sitten on maita, joissa kaikilla menee hieman kehnosti. Mitä muita uskontoja maailmassa vihataan? No, islamia ainakin – Suomessa ainakin.) Inhottavinta on se, että hokemaan ollaan niin ihastuneita.
Jos megakirkoissa saarnataan, että ”kristilliset arvot” ja ”perhe” ja lopulta koko kristikunta ovat uhattuina, viestin ydin on: me olemme totuus, jota valhe vainoaa: rakentakaa korkeampia aitoja, lyökää takaisin, ostakaa valvontakameroita ja aseita.
Ja jos maahanmuuttokriittinen islamofobi uskoo, että islamisaatio tuhoaa Suomen ja Lännen, hän pöllii kristinuskosta vainottuna olemisen ilot ja päättelee: jotain on tehtävä.
Kristinusko asettuu aina vainottujen puolelle (ihmisistä poljetuin on lähimpänä totuutta), mutta rehellinen ihminen kyllä huomaa, onko hän vainottu vai ei. Kristityt ovat Suomessa ja maailmalla suunnilleen yhtä uhattuja kuin valkoiset keski-ikäiset ja -luokkaiset heteromiehet.
Itsetyytyväinen kristillisyys ja islamofobinen nationalismi sekoittavat kaksi vastakkaista asiaa, kristinuskon ja kulttuurin. Uskon ei pitäisi tuottaa mitään identiteettiä eikä varsinkaan kulttuuri-identiteettiä. Paikkaansa ja tapoihinsa mustasukkaisesti kiintyneelle minälle pitäisi uskossa käydä kalpaten.
Pitäisi käydä niin kuin Paavali kirjoitti: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Eikä se ole suurta tai pientä vaan ennen kaikkea näkymätöntä.
