Koreografi Sonya Lindforsin tuoreessa Noble Savage -tanssiesityksessä valkoiset ovat toisia. Tämän kaltainen kantaaottavuus on tyypillistä Lindforsille, joka sanoo, että suuri osa hänen työstään on juuri ihmisten tekemistä näkyviksi. Erityisen tärkeää se on hänestä nykyisenkaltaisessa asenneilmapiirissä. 

Tanssiteoksesi Noble Savage sai ensi-iltansa huhtikuussa. Miksi juuri tämä teos juuri nyt?

Noble Savagessa käsiteltävät teemat ovat rodullistetuille suomalaisille aina ajankohtaisia. Kun aloin työstää teosta kaksi vuotta sitten, en osannut arvata, kuinka ajankohtainen siitä tulisi ja kuinka laajalle yleisölle. Tämä ajankohtaisuus liittyy ennen kaikkea viime syksyn ”pakolaiskriisin” herättämään laajempaan keskusteluun. Maailmanpoliittisen tilanteen myötä rasismiin ja toiseuttamiseen liittyvät kysymykset ovat nousseet keskustelun keskiöön.

Mitä työnkuvaasi nyt kuuluu?

Teen töitä koreografina ja toimin taiteellisena johtajana kulttuuri- ja taideyhteisö UrbanApassa. Lisäksi on taidefreelancer-meininki: luennointia, workshoppeja, suunnittelua ja tilaustöitä. Työni on myös sitä, että yritän tehdä ihmiset näkyviksi, tuoda esille historiallisia rakenteita ja muistuttaa siitä, että asiat eivät ole absoluuttisia, vaan kaikki on tapahtunut jonkin syy-seuraussuhteen takia.

Millainen on nykytanssin asema suomalaisessa kulttuurikentässä?

Nykytanssi on edelleen aika marginaalissa. Tämä liittyy moneen asiaan: pieni maa, pienet yleisöt, nykytanssijoiden vähäinen määrä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä. Ulkomailla opiskelleet nuoret tanssijat ovat tuoneet uusia asioita mukanaan, ja kuvataiteilijoiden ja nykytanssijoiden välille on alkanut syntyä yhteistyötä.

Tanssin talon rakentaminen Helsinkiin varmistui joulukuussa. Onko Tanssin talo uhka vai mahdollisuus?

En tiedä. Kukaan ei vielä tiedä, mitä Tanssin talo tulee olemaan. Tällä hetkellä suunnittelijat miettivät, miten Tanssin taloa ryhdytään kuratoimaan, joten kaikki on vielä tosi auki. Tiloja tanssille tarvitaan ehdottomasti enemmän. Esimerkiksi Keski-Euroopan tanssiskenessä on todella paljon tiloja, joissa yhdistyy esimerkiksi kahvila ja tanssilava. Oma näkökulmani on se, että yhden ison talon sijaan meillä olisikin vaikka kuusi eri profiilin vaihtoehtoa. Tarvitsisimme enemmän paikkoja, joissa kynnys tutustua nykytanssiin olisi matala.

Mitä sanoisit heille, joiden mielestä nykytanssi on vaikeaa?

Yleistykset ovat aina hankalia. Ihmiset tuntevat huonosti nykytanssia. On saatettu nähdä yksi esitys, jota on pidetty vaikeana, ja sen perusteella tehdään helposti yleistys. Nykytanssiin pitää totutella, sen katsomista pitää opetella. Vähän sama kuin että uusi ruoka vaatii maistelua. Voi olla, että porkkanastakaan ei pidä, kun sitä maistaa ensimmäisen kerran, mutta kun on maistanut muutaman kerran, se saattaa jo maistua raasteenakin. Nykytanssi antaa katsojalleen reflektointipinnan. Näet sen, mitä sinun tarvitsee nähdä sillä hetkellä.

Miten Suomen yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa nyt sinuun taiteilijana?

Taiteilijana en ole mitenkään irti ympäröivästä yhteiskunnasta. Koska poliittinen ilmapiiri on vihamielinen kaikenlaista toiseutta kohtaan, vihamielisyys osuu myös omaan kehooni. En voi olla vaikuttumatta siitä. Pelottaa ja ahdistaa. Mutta samasta syystä, nyt jos koskaan taide tuntuu tärkeältä. Mielestäni taiteilijan työtä on olla rohkea. Jollain tavalla saan vastoinkäymisistä myös taisteluhenkeä. Taiteessa on mahdollisuus luoda tilaa olla ja hengittää, rikkoa rajoja sekä unelmoida utopiasta.

Olet sanonut, että taiteilija on ”uusliberalistinen master piece”. Koetko, että tämä koskee myös sinua?

Mielestäni se koskee kaikkia. Vaikka olisi tarve keskittyä yhteen projektiin, niin koko ajan pitääkin luoda uutta. Millä tahansa luovalla alalla pitää koko ajan luoda uusia ideoita ja tietää nousevat trendit ja YouTube-videot. Yhden projektin parissa voidaan työskennellä pitkiä aikoja, ja kun se on ohi, pitää aloittaa alusta: hakea rahoitus, yhteistyökumppanit ja ideointi. Pyörä pyörii koko ajan, eikä yhden asian luominen riitä. Paradoksi on siinä, että taidekenttä kritisoi paljon kapitalistista järjestelmää mutta samalla uusintaa sitä.

Mikä on taiteen arvo ja tehtävä?

Taiteen tehtävä ei ole tuottaa rahaa. Taidetta ei pitäisi pakottaa mihinkään, sen pitäisi saada olla sitä, mitä se on. Oma näkökulmani on tämä, mutta joku tekee taidetta rahasta, julkisuudesta, näkyvyydestä tai vain sokeeraamisen halusta. Joku taas tekee taidetta yhteisön voimaannuttamiseksi, ja joku tekee taidetta vaan itselleen. Meidän pitäisi sallia kaikki tämä. Ongelma on se, että tällä hetkellä julkisuudessa puhutaan paljon taiteen taloudellisesta arvosta. Taideapurahat suunnataan yleensä niille, jotka jollain tapaa hyödyttävät muuta yhteiskuntaa, eli rakenne alkaa määrittää sisältöä. ■