Tarina ”taistolaisesta” sukupolvesta on myytti, vaikka Björn Wahlroos ja Aki Linden vaarallisen totalitarismin kanssa flirttailivatkin
”Taistolainen” liike oli näkyvyydeltään kokoaan suurempi. Sen kannatus eduskuntavaleissa oli enimmillään noin kuusi prosenttia. Näkyvyys perustui räväkkään kulttuuripoliittiseen osallistumiseen ja tiedottamiseen, kirjoittaa Hannu Lauerma.
Helsingin Sanomien keväällä 1971 taistolaisuudeksi nimeämän Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) sisäisen opposition jälkimaine lienee kirjavampi kuin minkään muun tuon ajan poliittisen liikkeen. Sen avainhenkilöt ovat olleet vaisuja kertomaan aktiivisimmista vuosistaan 1970- luvulla.
Vaatimattomammin mukana olleiden kuvaukset sisältä päin nähdystä taistolaisuudesta taas eroavat toisistaan siinä määrin, että paikoin on vaikea hahmottaa kuvauksen kohdetta samaksi.
Toimittaja Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden musta kirja on jo itsessään kirjava aikalaismuistelmien suodattamaton kokoelma, josta syntyvä kokonaiskuva on hyytävä. Sen valossa liike oli todellakin viemässä Suomea kohden totalitarismia ja ryhtymistä Neuvostoliiton satelliitiksi ellei peräti osaksi.
Heikki Mäki-Kulmalan vastineeksi kirjoittamassa Taistolaisuuden harmaassa kirjassa taas luodaan huomattavasti pehmeämpi ja humaanimpi kuva varsin heikkovoimaisesta ja naiivista liikehdinnästä, joka tosin kyllä oli aatteiltaan Mustassa kirjassa kuvatulla tiellä.
SKP:n vähemmistön keskeisin vastavoima oli puolueen parlamentaarisempi ja kansallismielisempi enemmistö ja vielä laajemmin kattojärjestö SKDL, mutta niidenkin johtohahmot ovat kommentoineet taistolaisuutta melko niukasti. Muodollinen seilaaminen samassa hajoavassa laivassa vuoden 1986 lopulliseen haaksirikkoon asti ei kaiketi ole ollut mukavaa muisteltavaa.
Liike oli näkyvyydeltään kokoaan suurempi. Sen kannatus eduskuntavaleissa oli enimmillään noin kuusi prosenttia, eikä kannatus opiskelijapolitiikassakaan koskaan noussut Kokoomuksen tasolle. Näkyvyys perustui räväkkään kulttuuripoliittiseen osallistumiseen ja tiedottamiseen, joilla saatiin tilapäisesti joitain määrääviä asemia taiteen ja tamperelaisten opiskelijajärjestöjen piirissä, ja pienessä Kumi- ja Nahkatyöväen Liitossa. 70-luvun mittaan liike kuihtui.
”Nuorempi kulttuurivaikuttaja julistettiin taistolaiseksi. Ainoana perusteena se, että hän oli katsonut tympeän näköisesti opiskelijoita, jotka hoilasivat juovuksissa natsien SA-järjestön Horst Wessel -marssia”
Tarina kokonaisesta ”taistolaissukupolvesta” on täten varmuudella myytti, vaikka Björn Wahlroos ja Aki Linden aikanaan vaarallisen totalitarismin kanssa flirttailivatkin. Silti tällä sadulla saatetaan vieläkin yrittää leimata jopa taistolaisuutta tyyten vieroneita henkilöitä. Itse tosin lähinnä riemastuin, kun eräs tuntemattomasta syystä minulle vihainen persoona syytti minua ”taistolaissukupolven edustajaksi”. Olin siis syntymävuoden 1961 takia väärässä eräässä täysin epäpoliittisessa kysymyksessä.
Varsin viattomaksi saa näet itsensä kokea, jos yrittämälläkään ei syntymäaikaa pahempaa syntiä keksitä. Jopa eräs minuakin nuorempi kulttuurivaikuttaja julistettiin taistolaiseksi. Ainoana perusteena tosin se, että hän oli katsonut tympeän näköisesti opiskelijoita, jotka hoilasivat juovuksissa natsien SA-järjestön Horst Wessel -marssia. Eräs heistä väitti Neuvostoliitossa tosiasiassa vainottua Amnesty Internationalia kommunistiseksi.
Koulujen historianopetusta ei saisi karsia.
