Image

Mitä loogista on uskoa Jumalaan? Ei mitään, ja siksi se on niin helpottavaa, kirjoittaa ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Taina West

Mitä loogista on uskoa Jumalaan? Ei mitään, ja siksi se on niin helpottavaa, kirjoittaa ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Taina West
Ortodoksinen usko häämötti vuosien ajan toimittaja ja käsikirjoittaja Taina Westin elämän taustalla, vaikka hän ei kirkkoon kuulunutkaan. Seitsemän vuotta sitten hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon, ja se johtui halusta nähdä maailma toisin.
Julkaistu: 29.12.2021

Kuusivuotiaana aloin kerätä tarralampaita pahvitauluun. Olin aloittanut naapuritalon kellarissa pidettävän pyhäkoulun.

Pahvitaulussa oli vihreä keto, sininen taivas ja puu, jonka oikealla puolella seisoi Jeesus paimensauvansa kanssa. Kun sain taulun, kedolla ei ollut yhtään lammasta, mutta kun pyhäkoulun ensimmäinen tunti päättyi, minulla oli taulussa yksi lammas. Näinkö hymynkareen Jeesuksen suupielissä?

Jotkut varmasti pystyisivät kertomaan, mitä pyhäkoulussa puhuttiin, mutta minä en. Todennäköisesti mielessäni poltteli tarralammas. Kotimme ei ollut uskonnollinen, emme olleet edes niin sanottuja tapakristittyjä, jotka jouluaamuna raahautuivat kirkkoon. Luullakseni kotona ei edes tiedetty, että menin pyhäkouluun ennen kuin näytin onnellisena lammastani.

Kuvien keräämiseen liittyvät myös ensimmäiset kokemukseni huonosta omastatunnosta eli synnintekemisestä. Viisivuotiaana olin riidellyt siskoni kanssa. Sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt kouluun, löin raivoissani poikki toisen sarven hänen punaisesta potkukelkastaan. Tämän jälkeen jatkoin särkemällä myös omasta keltaisesta potkukelkastani sarven. Miksi? Päättelin lapsen päässäni, että jos myös oma potkurini olisi rikki, voisin syyttää teoista jotain ulkopuolista.

Markkinoilla oli tuohon aikaan purukumi nimeltään Viimeinen mohikaani. Jokaisessa purkkapaketissa oli mukana myös keräilykuva, jonka takana oli pieni tarina. Kun keräsi kaikki kuusikymmentä kuvaa, sai täydellisen kertomuksen. Purkkasarjaan kuului myös keräilykansio, johon kuvat sai liimattua ja kerättyä näin itselleen kuvakirjan.

Äiti toi joka kerta töistä tullessaan yhden purkan, mutta potkuri-gaten jälkeen hän ei antanutkaan sitä enää minulle vaan laittoi keittiön astiakaappiin ylähyllylle. Minulta ja siskolta oli kysytty, kumpi oli rikkonut potkurit. Sisko oli aidon hämmästynyt ja minä teeskentelin tietämätöntä ja meitä hoitanut mummo ei sanonut mitään. Hän tiesi, että se olin minä, mutta ei rollinut vanhemmille.

Kului aikaa, purkka toisensa jälkeen katosi yläkaappiin ja pino kasvoi mielestäni taivaisiin asti. Kauanko piinaa kesti ja mitä piinaa? Oliko minulla huono omatunto eli synnintunto siitä, mitä olin tehnyt? Vai siitä, että en tunnustanut eli valehtelin, kun kysyttiin, kuka oli rikkonut kelkat? Vai himoitsinko yksinomaan purukumikuvia?

Varmasti koin näitä kaikkia tunteita. Kovia kysymyksiä lapselle. Tilanne laukesi lauantai-iltana saunan jälkeen, kun istuin tapani mukaan äidin sylissä. Aloin itkeä tuhertaa ja myönsin, että minä se olin eikä kukaan ulkopuolinen. Äiti sanoi, että kyllähän minun pitäisi tietää, että piiskaa ei olisi tullut, mutta ei saa valehdella.

Varmasti minua painoi se, mitä olin tehnyt, mutta olisinko ilman purukumipakotetta kärvistellyt huonon omantuntoni kanssa kauemmin?

Omassa elämässäni synnintunto tai huono omatunto ovat liittyneet lähes aina jollain lailla materiaan. Tai sitten on niin, että sellaiset tilanteet on helpompi jäljittää kuin esimerkiksi teini-iässä koettu maailmantuska.

Kun olin kuusivuotias, meitä hoitanut mummo kuoli. Hän oli harras ortodoksi ja asui kerros­talokodissamme Maunulassa viikot ja viikonloput äidin siskon luona. Mummo oli kaksi kertaa lähtenyt evakkoon, eikä hänellä ollut ollut omaa kotia Karjalan jälkeen. Asia, jonka tajusin vasta hyvin myöhään.

Miten mummon ortodoksisuus näkyi arjessa? Ikonin kuljettamisena majapaikasta toiseen. Ristinmerkkien tekemisenä aina, kun hänen mielestään tapahtui jotain sellaista, joka vaati merkin tekemistä, eikä minulle koskaan selvinnyt, mikä vaati merkin tekemistä. Usein ristinmerkin tekemiseen liittyi huokaus gosbodi pomiloi.

Vietin mummon kanssa paljon aikaa kahdestaan ja pitkästyin aika usein. Kerran piileskelin häneltä kauan enkä vastannut, kun hän huusi nimeäni. Loppuhuipennus oli se, kun menin koksivarastoon, nokesin itseni mustaksi ja hyppäsin hänen eteensä. Mummo pelästyi, koska luuli pirun hypänneen ja teki ristinmerkkiä ja hoki gospodi pomiloita. Toivuttuaan järkytyksestä mummo pesi naamani haisevalla tiskirätillä, mutta vanhemmille hän ei sanonut sanaakaan.

Mummon hautajaiset pidettiin Hietaniemen ortodoksisen hautausmaan kappelissa. Mummo oli ennen kuolemaansa tosin esitellyt meille kuolinvaatteensa. Hame oli varmasti hienoin, mikä hänellä koskaan oli ollut. Muistan, että kappelissa oli jollain tavalla hauras tunnelma. Pappi heilutti suitsutusastiaa ja pieni kuoro lauloi. Kappelissa oli tukalan kuuma.

Pari kesää sitten teimme siskon kanssa retken Suistamolle, josta äidin puoleinen suku on lähtöisin. Matkaan kuului jumalanpalvelus Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Kirkossa ei ollut enää ikoneja vaan painokuvia ikoneista. Jumalanpalveluksessa ajattelin, että ehkä mummo ja äitikin ovat seisseet juuri tällä samalla kohdalla. Tunne oli oudon koskettava.

Alakerrassamme samassa talossa asui isäni äiti. Häntä kutsuttiin famuksi, koska hän puhui ruotsia miehensä ja lastensa kanssa. Meille famu puhui suomea. Joskus aikojen alussa, kun istuin pöydän alla kuuntelemassa aikuisten juttuja, famu puhui kavereineen jotain täysin tuntematonta, kaunista kieltä. Myöhemmin älysin, että se oli venäjää.

Perheessämme noudatettiin puhumatta paras -tyyppistä linjaa, joten en muista, että olisin ottanut tätäkään asiaa koskaan puheeksi. Jos äidiltä kysyi jotain vähänkin hankalaa – ei siis vaikeaa asiaa, kuten mikä on elämän tarkoitus, vaan hankalaa asiaa – hän vastasi aina, että se nyt vaan on niin.

Ymmärsin, että hankalat asiat liittyvät perheeseen ja vaikeat tiedon piiriin. Niihin saatettiin jopa hakea vastauksia.

Vähän ennen kuolemaansa famun tytär kertoi, että myös famu oli ollut ortodoksi, joka kävi avioliittonsa alkuvuosina salaa mieheltään ortodoksissa jumalanpalveluksissa. Pappa ei tykännyt, että vaimo luuhaa sunnuntaisin tuntitolkulla ryssänkirkon menoissa. Luterilaiseksi famu oli tullut avioliiton kautta.

Jo aiemmin olin saanut vihiä, että famu ei välttämättä ollut niin suomenruotsalainen kuin nimi antoi ymmärtää. Kun kävin katsomassa häntä nuorena tyttönä sairaalassa, sängynpäädyssä luki Jevdokia West. Kysäisin nimestä, mutta asiaa ei sen enempää valaistu. Famu, joka toisissa olosuhteissa olisi ollut babushka, oli alkuperäiseltä nimeltään Jevdokia Leontjev Kiestingistä. Lähdettyään Venäjän sisällissotaa pakoon famu unohti kielensä, uskontonsa ja kansalaisuutensa. Ihmettelin aina hänen vaitonaisuuttaan, kun sitä vertasi äitini evakkosuvun loputtomaan kälätykseen. Millä kielellä famu olisi puhunut? Suomi ja ruotsi sujuivat huonosti eikä venäjän- tai karjalankielisiä enää ollut.

Ja nyt tulee ihmetyksen aihe, suuri sellainen. Ortodoksimummo ja ortodoksifamu asuivat vuosikausia samassa talossa mutta lähestulkoon vihasivat toisiaan. On totta, että kahden anopin asuminen lähekkäin ei ole kovin onnistunut asumismuoto, mutta silti. Molemmat olivat joutuneet luopumaan niin paljosta, että olisi luullut, että uskonto olisi heitä yhdistänyt ja lohduttanut.

Oli ennenkokematonta pyytää ja saada anteeksi vieraalta ihmiseltä, jota ei ole koskaan tavannut. Siinä oli jotain universaalia. Rituaalin jälkeen olo oli puhdistunut ja pala poistunut kurkustani.

Muistakaa lukea iltarukous. En muista, keneltä perinne alun perin tuli, mutta näin äiti meitä muistutti ennen nukkumaanmenoa. Jos taas olimme jo sängyssä, hän kysyi, onko iltarukous luettu. Sana ”lukea” on toki aika kummallinen tässä yhteydessä, koska kyseessä oli rukouksen posmottaminen ulkoa: ”Levolle laske luojani, armias ole suojani. Jos en sijaltaan nousisi, taivaaseen ottaos tykösi. Aamen.” Meillä ei lueteltu, keitä muita pitäisi siunata, oma napa riitti.

Vaikka rukoukseen ei liittynyt tunnetta tai ajattelua, niin sen lukeminen oli tärkeää. Kun sitten aloin pikkuhiljaa lopettaa iltarukoilemisen, oli se aluksi vaikeaa. Hätkähdin hereille, jos en ollut rukoillut. Jotain kaameaa tapahtuisi, jos en rukoilisi.

Nykyään en rukoile ääneen vaan lausun mielessäni ehkä lyhintä mahdollista ortodoksirukousta: ”Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä.” Vaikka rukous on lyhyt, siinä on voimaa. Tämän rukouksen perään saatan joskus pyytää Jumalalta varjelusta – yleensä läheisille ja joskus itselleni. Rukoilin myös, kun olin saattohoitamassa ystävääni ja hän pyysi sitä. Ystäväni ei uskonut Jumalaan mutta ei ollut ateisti vaan pikemminkin agnostikko. Ehkä minäkin olen agnostikko, koska Jumalan olemassaoloahan ei voi tietää.

Liityin ortodoksikirkkoon helmikuussa 2014. Olinko käännynnäinen? En siinä mielessä, että olisin vaihtanut kirkosta toiseen. Ortodoksisuus oli häämöttänyt elämässäni aina jollain lailla. Liittymiseni oli pitkän pohdinnan tulos. Aloin potea omituista kaipuuta johonkin, joka olisi jollain lailla ehyt tai ainakin ehyempi kuin maailmamme. Minulle tämä ei tarkoittanut eikä tarkoita maailmasta vetäytymistä ja sen katsomista ulkopuolelta vaan uutta tapaa nähdä.

Pohdintojeni jälkeen puhuin asioista ortodoksikummini Ritva Holmbergin kanssa. Menimme Valamoon, kävimme jumalanpalveluksissa ja hän osti minulle ristin. Pääsiäisen aloittava sovintosunnuntai osui juuri tuohon aikaan. Palveluksen jälkeen tuntemattomat ihmiset katsovat toisiaan silmiin ja sanovat: anna minulle anteeksi. Tähän toinen vastaa: Jumala antaa anteeksi, anna sinäkin anteeksi minulle.

Oli ennenkokematonta pyytää ja saada anteeksi vieraalta ihmiseltä, jota ei ole koskaan tavannut. Siinä oli jotain universaalia. Rituaalin jälkeen olo oli puhdistunut ja pala poistunut kurkustani. Sovintosunnuntain anteeksipyyntörituaali oli minulle yksi konkreettinen syy liittyä kirkkoon. Mitään dramaattista syytä ei ollut, en ollut esimerkiksi kokenut suuria menetyksiä.

Kirkkoon liittyminen tarkoittaa ortodokseille myös sitä, että valitaan itselle ortodoksinimi. Minulla se on Helena, joka oikeastikin on toinen nimeni. Helena oli Konstantinus Suuren äiti, ja hänen kerrotaan löytäneen pyhiinvaellusmatkallaan Palestiinaan ristin, johon Jeesus oli ristiinnaulittu. Pyhä Helena on muun muassa arkeologien ja uusien löytöjen suojeluspyhimys.

Kirjoitan tämän lauseen ensimmäisen kerran julkisesti: olen ortodoksi ja uskon Jumalaan. Miksi tämän sanominen on niin vaikeaa?

Tuntuu muutenkin erittäin vaikealta kirjoittaa uskosta. Olisi paljon helpompaa kirjoittaa uskonnosta, siinä voisi liikkua turvallisesti yleisellä tasolla. Ei tarvitsisi kertoa mitään omasta suhteesta uskomiseen tai Jumalaan.

Olisiko helpompi kirjoittaa, että tapoin kerran ihmisen, koska sekosin jollain lailla ja menetin malttini. Soitin itse poliisille, mitä olin tehnyt. Kärsin tuomioni, kaduin tekoani ja nyt asia on käsitelty. Tekoon johtaneet syyt olisi helpompi selittää. Jos perheväkivallan uhri menettää kerran holttinsa, se on ymmärrettävää ja jopa loogista.

Mitä loogista on uskoa Jumalaan? Ei mitään, ja siksi se on niin helpottavaa.

Kun menen ortodoksiseen jumalanpalvelukseen, liian harvoin tosin, pääsen toiseen maailmaan, jossa on kauneutta, ikoneja ja kirkkolaulua, joka kuoron tasosta riippuen kuulostaa joskus jopa enkelten laululta. Jumalanpalvelus menee aina saman kaavan mukaan riippuen, mikä vaihe kirkkovuodesta on käsillä. Ristinmerkin teko rytmittää omaa osallistumista jumalanpalvelukseen. Koska kaava on aina sama, ei tarvitse pelätä, että pappi kertoo, miten hän eräänä päivänä näki oravan puussa ja hänelle tuli siitä mieleen, miten me olemme kaikki pieniä oravia Jumalan suuressa puussa.

Mihin Jumalaa tarvitaan, jos hän ei kerta kaikkiaan pidä ihmisestä huolta? Jumala varmasti vastaisi tähän, että hyvä kysymys, ja vaikenisi.

Kirjoitin aikoinani kirjan Uskonto vie ja politiikka vikisee, jossa käsittelin uskonnon ja politiikan välistä suhdetta.

Parisuhdelakia oltiin juuri viemässä äänestykseen, ja lain vastustajat keräsivät eduskunnassa voimansa lain läpimenon estämiseksi. Raamattu oli eduskuntakeskustelussa kovassa käytössä, kun perusteltiin, miksi lakia ei pidä hyväksyä. Toisaalta jotkut lain puolustajatkin löysivät Raamatusta perusteita, miksi parisuhdelaki pitää hyväksyä. Uusi ja Vanha testamentti törmäsivät toisiinsa. Lain kannattajat korostivat Jeesuksen maailmaan tuomaa rakkautta ja toiset Jumalan hirvittävää kostoa. Kun eduskuntakeskustelua käytiin, en ollut minkään kirkon jäsen mutta kallistuin rakkauden puolelle.

Saksassa on erittäin vahva kristillisdemokraattinen puolue, mutta siellä ei tulisi kuulonkaan, että politiikkaa tehtäisiin Raamattuun perustuen. Maallinen ja taivaallinen on erotettu toisistaan. Ja tämä on yksi syy, miksi liityin ortodoksiseen enkä luterilaiseen kirkkoon. Haluan, että minulla on alue, joka ei väitä olevansa rationaalinen ja joka ei puutu maalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Minulle usko on alue, joka saa olla kummallista ja siinä saa olla mystiikkaa ja tuoksuja ja enkeleitä. Pitäkää minua hulluna, mutta enkelit ovat minulle olemassa, tosin eivät fyysisinä olentoina vaan henkisinä. Tätä ei tietenkään voi tieteellisesti todistaa, mutta kysymyshän onkin uskosta eikä tiedosta.

Räikeä esimerkki älyllisestä laiskuudestani on, ettei minua tippaakaan häiritse ajatus pyhästä kolminaisuudesta eli isästä, pojasta ja pyhästä hengestä. Miten kolme voi olla yksi tai miten yksi voi olla kolme.

En silti ole hihhuli, joka ei usko tieteeseen. Minua helpottaa suuresti, että maailmassa on ihmisiä, jotka tutkivat asioita ja hakevat vastauksia kysymyksiin, joilla ihmisten elämä saataisiin paremmaksi. Kuuntelen Yle Areenasta mielelläni tiedeohjelmia, joissa käsitellään kvanttifysiikkaa ja avaruutta. En ymmärrä niistä yleensä mitään, mutta ne rauhoittavat minua. Ne ovat minulle eräänlaisia tiedepalveluksia.

Mielestäni on erittäin hyvä, että Eeva meni ja puraisi omenasta. Tämä puraisu herätti ihmisen uteliaisuuden ja ihmiskunta alkoi kehittyä.

Uskon evoluutioon ja ihmisen vapaaseen tahtoon. Ihminen tekee itse päätöksensä eikä voi syyttää Jumalaa mahdollisista vääristä päätöksistään. Ymmärrän kuitenkin hyvin niitä, jotka kiroavat Jumalan, kun ovat kokeneet jonkun järkyttävän menetyksen. Miksi Jumala salli tämän onnettomuuden tapahtua?

Mihin Jumalaa tarvitaan, jos hän ei kerta kaikkiaan pidä ihmisestä huolta? Jumala varmasti vastaisi tähän, että hyvä kysymys, ja vaikenisi. Kaoottisessa maailmassa Jumala saattaa luoda kuvan jostain järjestä. Moni sanoo uskovansa johonkin suurempaan kuin ihminen itse mutta ei halua antaa sille nimeä.

Jos Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin ihmisellä on myös tarve luoda Jumalasta oma kuvansa. Jobin kirjan Jumala on rääkkääjä, joka vastasi varmasti Stalinin ja Hitlerin käsitystä Jumalasta, mutta omnipotentteina kavereina he pitivät Jumalaa kuitenkin vähän rääpäleenä. Miksi tyytyä yhden ihmisen kiusaamiseen, kun voi tuhota kymmeniä miljoonia. Minun Jumalani on varmasti toisenlainen kuin Vladimir Putinin, joka on myös ortodoksi. Annamme Jumalalle todennäköisesti erilaisia ominaisuuksia.

Ajatus siitä, että Jumala on kaikkivaltias, on ihmisjärjelle käsittämätön. Aina silloin tällöin keskustellaan myös siitä, onko Jumalalla sukupuolta. Mielestäni ei. Tai sitten hänellä on kaikki mahdolliset sukupuolet, koska on luonut ihmisen omaksi kuvakseen.

Jumalan kaikkivaltiuteen voi liittyä vähän kateuttakin. Minua ei kukaan määrää. Hella Wuolijoen luoma mahtiemäntä Niskavuoren Heta sanoi jotenkin näin: ”Mua on ihmiset jo niin paljon nöyryyttäneet, ei tartte Jumalan enää tulla mua nöyryyttämään.”

Minun Jumalani ei nöyryytä vaan kannustaa. Miksi Jumala haluaisi nöyryyttää luomaansa ihmistä. Eihän hän ole samalla tavalla pikkusieluinen kuten ihminen.

Koska sosialismi eli Neuvostoliitto oli ateistinen, siellä ei ollut seitsemää kuolemansyntiä. Ylpeys, ahneus, himo, kateus, ylensyönti, viha ja laiskuus ovat inhimillisiä syntejä mutta valtion mittakaavassa harjoitettuna tuhoisia.

Olen kyllä aikoinaan kokenut myös uskonnollisen nöyryytyksen. Se tapahtui rippileirillä, jonka lopuksi järjestettiin Kristityn vaellus pimeässä metsässä. Lähtöpaikalla laitettiin painavahko reppu selkään, liina silmille ja sanottiin, että et missään olosuhteissa saa päästää köydestä irti, vaikka kuka sanoisi mitä. Vaelluksen varrelle oli sijoitettu kiusaajia, jotka lupasivat ties mitä. Lankesin kolme kertaa, eri paikoissa tosin ja eri lupausten perässä. Rydöistä selvittyäni aloitin aina alusta. Kolme kertaa häpeää, sillä häpeällistähän se oli. Olin viimeinen, joka saapui perille. Ensin tosin täytyi kontata reppuselässä pienen portin läpi ja sen jälkeen reppu eli synnit otettiin pois. Oli pimeä elokuinen alkuyö. Metsään oli rakennettu alttari, jolla paloi kynttilöitä ja sain Herran siunauksen. Kaikki olivat tasa-arvoisia armon edessä.

Nöyryytyksestä huolimatta tulin uskoon ja menin vielä isosten kurssille ja diakoniapiiriin. Piiri muun muassa vei Mankkaan kaatopaikan puliukoille ruokaa, vaatteita ja kerran jopa käytetyn kasettimankan ja Katri Helenan kasetin. Tunsin olevani oikealla alalla ja päätin lopettaa keskikoulun ja mennä diakonissaopistoon. Et mene, käyt koulut loppuun, sinusta ei ole diakonissaksi, sanoi äiti ja oli oikeassa.

Muutaman kuukauden kuluttua minusta tuli myös kommunisti. Vuoden verran olin sekä uskovainen että kommunisti enkä nähnyt niissä aluksi kovinkaan paljon eroa. Kuljin Uusi testamentti toisessa ja Kommunistisen puolueen manifesti toisessa taskussa.

Aloin käydä opintopiireissä ja seminaareissa. Jaakko Laakso, silloinen nuorisopoliitikko ja tuleva taistolainen kansanedustaja, teki yhdessä seminaarissa ratkaisevan kysymyksen. Pitääkö vallankumous saada aikaiseksi joukkovoimalla vai saamalla yksilö toisensa jälkeen vallankumouksen taakse.

Vastasin tietysti, että yksi kerrallaan. Vain niin ratkaisu on henkilökohtainen ja pitävä. Väärin, sanoi Laakso. Ymmärsin, että Mankkaan puliukkoja ei saada vallankumouksen taakse viemällä heille tavaroita, jos heidän tietoisuutensa ei samalla laajene. Vähän tämän jälkeen erosin kirkosta.

Ehkä siirtyminen uskomisesta niin sanottuun poliittiseen tietoisuuteen ei tehnyt kipeää sen takia, että jälkimmäinenkin perustui uskoon eikä tietoon siitä, miten asiat olivat.

Yksilöitä ei ollut vaan ihmisjoukkoja. Ihmisen kuvia oli vain kaksi: joko tiedostavat massat tai tiedostamattomat, jotka piti saada tiedostamaan, jotta ihmisenkuvia olisi vain yksi. Pyhää kolminaisuutta kai siinäkin yritettiin rakentaa.

Koska sosialismi eli Neuvostoliitto oli ateistinen, siellä ei ollut seitsemää kuolemansyntiä. Ylpeys, ahneus, himo, kateus, ylensyönti, viha ja laiskuus ovat inhimillisiä syntejä mutta valtion mittakaavassa harjoitettuna tuhoisia.

On vaikea sanoa, olenko muuttunut näiden seitsemän vuoden aikana, jotka olen ollut ortodoksisen kirkon jäsen. Ehkä jonkinlaista seestymistä on tapahtunut. Se johtunee myös ikääntymisestä. Ongelmani auktoriteettien kanssa ei ole poistunut, koska en vieläkään pysty kunnioittamaan ihmistä pelkästään hänen asemansa takia. Tätä voi kai pitää turhanpäiväisenä ylpeytenä.

Eräs teologi sanoi minulle, että ihminen ei voi olla oikeasti uskovainen, jos ei hyväksy kymmentä käskyä kokonaisuutena. Siihen en pysty. Neljäs käsky, kehotus kunnioittaa isää ja äitiä, on minusta järjenvastainen, koska jotkut vanhemmat ovat suoraan helvetistä. Minun on myös vaikea ymmärtää, miksi en voisi uskoa yksikseni olematta seurakunnan jäsen.

En ole uskostani juurikaan puhunut, koska se on minulle hyvin yksityinen asia. Jotkut ovat ihmetelleet, miten entisestä kommunistista on tullut uskovainen ja mistä tiedän, että Jumala on olemassa. Olen vastannut, etten mistään. Suoraan sanoen se ei edes kiinnosta minua.

Ortodokseilla on 12 erilaista juhlaa, joista joulu ja pääsiäinen ovat suurimmat. Ennen vanhaan joulua kutsuttiin talvipääsiäiseksi. Myös joulun alla paastotaan neljäkymmentä päivää, mutta siitä lipsutaan enemmän kuin suuresta pääsiäispaastosta. Ilman joulua ei vietettäisi pääsiäistä. Niissä liittyvät yhteen kaksi ääripäätä, syntymä ja kuolema ja kuolemanjälkeinen elämä.

Ortodoksisella kirkolla on lempeä tapa pitää yhteyttä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Kun ortodoksi kuolee, hänen sanotaan siirtyvän tuonilmaisiin jonnekin tähtien taakse. Vainajia muistellaan usein sytyttämällä tuohuksia kirkossa tai kotona lampukassa. Vainajia varten on kirkossa omat hetkensä, panihidat, joista ensimmäinen pidetään 40 päivää tuonilmaisiin siirtymisen jälkeen. Ensimmäinen panihida, johon osallistuin, oli järjestetty ortodoksikummini muistoksi.

Joulu on ilon juhla, samoin pääsiäinen, kunhan on ensin eletty piinaviikot paastoineen. Pääsiäisyönä ihmiset toivottavat toisilleen: Jeesus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Pääsiäisyöhön kuuluu myös Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna. Tässä kiteytyy mielestäni ortodoksiuskonnan armollisuus. Kukaan ei ole koskaan myöhässä.

Se, joka on hurskas ja rakastaa Jumalaa, iloitkoon tästä hyvästä ja riemuisasta juhlasta.

Joka on oikeamielinen palvelija, tulkoon riemuiten Herransa iloon.

Joka on paastoten kilvoitellut, iloitkoon palkasta.

Joka on ensimmäisestä hetkestä työtä tehnyt, ottakoon tänään vastaan oikeudenmukaisen ansion.

Joka tuli kolmannen hetken jälkeen, ilolla viettäköön juhlaa.

Joka saapui kuudennen hetken jälkeen, älköön lainkaan tunteko pelkoa: kukaan ei menetä mitään.

Joka tuli niin myöhään kuin yhdeksännellä hetkellä, tulkoon mukaan hänkin, lainkaan epäröimättä.

Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin, hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.

Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen: tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.

Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.

Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Pääsiäisyö päättyy yhteiseen juhlaan, jossa syödään, juodaan ja nauretaan. Pöydässä ovat kaikki ne herkut, joista suuren paaston aikana on kieltäydytty.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »