Kerrataan näyttelijä Emmi Parviaisen sukutausta alta pois, ettei siitä tarvitse myöhemmin enää puhua. Parviaisen äiti, Sanna-Kaisa Palo, näyttelee tyttärensä tavoin Q-teatterissa. Isä, Jussi Parviainen on arkkiturkkalainen ohjaaja, joka ei esittelyjä kaipaa. Isovanhemmat ovat Ritva Valkama ja Pertti Palo, jonka äiti on Sylvi Palo ja isä on Tauno Palo. Kaikki ansioituneita näyttelijöitä. Parviainen ei halua käsitellä sukuaan tai yksityisasioita ollenkaan. Eihän kukaan voi sukuaan valita.

Puolison onneksi voi. Parviaisella se on näytelmäkirjailija ja viime vuonna Rakkaus niinku -esikoisromaanin kirjoittanut Johannes Ekholm. Tästäkään Parviainen ei suostu puhumaan julkisuudessa.

Jos nimekkäiden näyttelijöiden lapsesta tulee nimekäs näyttelijä, ammatinvalinta ei näytä yhteensattumalta. Näyttelijäperheessä kasvaminen herättää ihmisissä loputonta kiinnostusta. Kun taiteilijaperheen lapset ryhtyvät taiteilijoiksi, he todistelevat yhä uudelleen, etteivät perheen välittämät verkostot, geenit tai hiljainen tieto vaikuta menestykseen vaan että he ovat tehneet kaiken itse. Että omat vanhemmat ja lapsuus ovat ihan samalla tavalla arkisia kuin muidenkin.

Paitsi että Parviaisella ei ollut.

Lapsena hän luuli, että töihin meneminen tarkoitti näyttelemistä, että kaikkien vanhemmat menevät iltaisin erilaisiin ”taloihin”, joissa he pukeutuvat asuihin ja tekeytyvät joksikin toiseksi. Lapsiroolien esittäjiksi pyydettiin näyttelijöiden lapsia. Yhdeksänvuotiaana Parviainen näytteli Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat -elokuvassa. Kuvaukset olivat jännittävä projekti ja aikuisten maailma, jonne mennessä sai olla luvan kanssa pois koulusta.

Vielä parikymppisenä Parviaista ei huvittanut ryhtyä näyttelijäksi, vaikka hänellä oli jo sellaista alan kokemusta, jota harvalla tuossa iässä on. Neljä vuotta kestäneen lukion aikana ja sen jälkeen hän kertoo työskennelleensä esimerkiksi baarissa, lastentarhassa ja verhoiluliikkeessä. Merkittävintä samoihin aikoihin tehtyä työkeikkaa, sitä, jonka takia lukio venähti, hän ei mainitse.

”Kuulin tutulta, että tuotantoyhtiössä olisi tarvetta catering-tyyppiselle jeesille. Minua kuitenkin pyydettiin koekuvauksiin ja sain sarjasta roolin”, Parviainen vastaa välttelevästi, kun asiasta kysyy.

Parviainen esitti Salatut elämät -saippuasarjassa kahden ja puolen vuoden ajan Annika Sievistä, entistä koulukiusaajaa, joka kiinnostuu muodista. Monelle aloittelevalle näyttelijälle Salkkari-rooli olisi voinut tarkoittaa uralle tärkeää ponnahduslautaa. Parviaiselle se merkitsi nuoruuden työpaikkaa, josta mainitseminen saa hänet vaivautuneeksi kuin hankenilaisen, jonka rikkaat kaverit ovat juuri saaneet selville, että tämä salaa rahoittaa opintojaan paistamalla mäkkärihampurilaisia.

”Studio oli vain paikka, minne menin joka päivä. Ei sitä ajatellut, että ohjelmalla oli miljoonia katsojia. Nyt se vaan tuntuu etäiseltä elämänvaiheelta, joka ei enää herätä muita tunteita kuin ihmetyksen, että oonko mä sitäkin tehnyt?”

Kaduttaako se? Ei. Jokaisesta kokemuksesta jää jotain, jonka vaikutusta tähän päivään on vaikea arvioida. Nuorena Parviainen nautti lähinnä kirjoittamisesta, eikä haaveillut ammateista. 21-vuotiaana Parviainen pyrki ensi kertaa opiskelemaan eikä hakenut muualle kuin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön linjalle. Pääsykokeissa hän koki uuden tunteen.

”Jossain tehtävässä tuntui vaan oudon hyvältä, että tajuan tän homman ja haluan päästä kehittymään tässä. Sitten iski pelko, että olisi kamalaa, jos en pääsisi kouluun koskaan ja joutuisin luopumaan tästä tunteesta just, kun olen päässyt sen ensi kertaa kokemaan.”

Parviainen ei päässyt kouluun. Seuraavalla kerralla hän haki kuitenkin sellaisella motivaatiolla, että nyt on pakko päästä. Hän sai opiskelupaikan.

Opintojen aloittamisesta asti Parviaisella on riittänyt töitä helsinkiläisissä teattereissa. Hänen läpimurtonsa oli fyysinen nimirooli Kansallisteatterin Eurydikessa (2013), joka nosti myös iltapäivälehtikohun (näytelmä alkoi ”hätkähdyttävällä seksikohtauksella”). Samoihin aikoihin Parviainen sai myös ensimmäisen pääroolin elokuvasta.

Toisen vuosikurssin näytelmälinjalaiset tekivät demoja eli pieniä esityksiä, joissa he antoivat näytteitä osaamisestaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jan Forsströmillä oli tapana käydä katsomassa esityksiä, koska niistä saattoi bongata tuoreita tekijöitä koekuvauksiin.

”Olin tekemässä Silmäterä-elokuvaa ja Parviainen pomppasi sieltä näyttelijöiden keskuudesta heti. Koekuvauksissa hän oli suvereeni. Olin kirjoittanut pääroolin alunperin vähän vanhemmalle naiselle, mutta aloin ajatella, että jos päähenkilö olisi nuorempi, se tekisi kokonaisuudesta paljon kiinnostavamman”, Forsström muistelee.

Parviainen esitti Silmäterässä yksinhuoltaja Marjaa, joka on väsynyt lapsen hoitamisesta, pitkistä työpäivistä ja siitä, että hänen elämäänsä tungettelee iranilainen maahanmuuttaja Kamaran. Kamaran väittää olevansa 7-vuotiaan lapsen isä, mutta Marja ei halua käsitellä asiaa vaan alkaa pelätä lapsen puolesta.

Marjan rooli on intensiivinen, raskaskin, mutta Parviainen esittää sitä hengittävästi. Parviainen on läsnä joka kuvassa. Ristiriitaiset tunteet, kuten uupumus, pelko ja rakkaus, vaihtelevat hänen kasvoillaan ilman, että niitä alleviivataan tai edes ilmaistaan niin, että katsoja pystyisi määrittelemään, mikä tunne on milloinkin kyseessä.

Helmikuussa 2015 Emmi Parviaisen puhelin soi kesken Q-teatterin ensi-iltaa edeltävän kiihkeimmän harjoittelukauden. Edessä oli äkkilähtö Berliinin elokuvajuhlille. Kansainvälisistä ammattilaisista koostuva raati oli valinnut Parviaisen 23 ehdokkaan joukosta kymmenen parhaan joukkoon Shooting Stars -ohjelmassa.

European Film Promotionin ohjelma esittelee lupaavia eurooppalaisia näyttelijöitä elokuva-alalle ja kykyjenetsijöille. Aiemmin saman kunnian olivat suomalaisista saaneet esimerkiksi Laura Birn (2013), Pihla Viitala (2010) ja Samuli Vauramo (2009). Parviainen pääsi listalle Silmäterä-elokuvassa tekemänsä roolin perusteella.

”Silmäterä oli käänteentekevä työ. Pystin saaminen Berlinalessa oli ihmeellistä pyöritystä, käveltiiin punaisella matolla ja tavattiin lahjakkaita tekijöitä ympäri maailmaa. Oli hienoa, että elokuva sai tunnustusta ympäristössä, jossa laatuelokuvaa arvostetaan”, Parviainen kertoo.

Eurooppalaista elokuvaglamouria kesti kolme päivää, minkä jälkeen Parviainen palasi Suomeen. Hän näytteli ohjaaja Milja Sarkolan ylistetyssä Jotain toista -näytelmässä Q-teatterissa kevään ajan.

Sitten Parviainen tuli raskaaksi.

Ennen lapsen saamista hän ehti näytellä vielä sivuroolia blogimaailmaa käsittelevässä Onnenonkija-elokuvassa. Esikoinen syntyi joulukuussa 2015.

Shooting stars -maininta on näyttelijän CV:ssä aina vakuuttava. Mutta uudet näyttelijälupaukset valitaan listalle vuosittain, joten jos kansainvälinen elokuvaura kiinnostaa, listalle pääsy pitäisi hyödyntää heti.

Lapsen vuoksi Parviainen joutui sysäämään kansainväliset roolit pois mielestään ainakin hetkeksi aikaa. Hän sanoo, ettei se harmita, hengähdystauko kaikkein pahimman kiireen keskellä oli paikallaan.

Nyt Parviainen on palannut freelance-näyttelijän arkeen. Hän saapuu töölöläiseen ravintolaan tammikuisena maanantai-iltana suoraan Q-teatterista Prinsessa Hamletin harjoituksista. Ensi-iltaan on kaksi viikkoa ja harjoitukset ovat intensiivisimmässä vaiheessa. Parviainen suhaa Töölössä päivittäin teatterin ja kotinsa väliä, eikä päähän mahdu muuta kuin näytelmä.

”Nautin siitä, että voi keskittyä yhteen asiaan. Hahmo voi vielä kehittyä moneen suuntaan, joten kokeilen erilaisia toimintatapoja.”

Linda Wallgrenin ohjaama ja E. L. Karhun kirjoittama Shakespeare-sovitus käsittelee sitä, että seonneet miestaiteilijat muistetaan neroina, jotka ovat jalostaneet kärsimyksensä suureksi taiteeksi. Samaan aikaan mielenterveysongelmista kärsivät naistaiteilijat unohdetaan, ja jos he jäävät mieleen, heitä ajatellaan ennen kaikkea hulluina, ei taiteilijoina.

”Tällainen klassinen Sylvia Plath -kuvio, että mitä naistaiteilijan pitäisi oikein tehdä, jotta hän jäisi historiaan? Tappaa itsensä?”

Parviainen esittää mielisairaalaan joutuneen Hamletin vartijaa. Käsikirjoitus on kulunut hänen käsissään hiirenkorville ja se on täynnä itse kirjoitettuja kommentteja sekä alleviivauksia.

”On ihanaa, että Prinsessa Hamletissa esittämääni hahmoa ei ole sidottu sukupuoleen ja että sen työryhmä on naisvaltainen. Olen kyllästynyt ahdistuneiden ukkojen tarinoihin. Olen tehnyt hienoja miesten ohjaamia töitä, enkä ajattele, että tarinoiden kiinnostavuus liittyisi sinänsä sukupuoleen, mutta kaipaan moninaisuutta. Onneksi ala on muuttumassa. Nyt Teatterikorkeakoulusta valmistuvilla ihmisillä on ollut eri professorit kuin minulla ja he ovat käyneet uudella tavalla kriittistä sukupuolikeskustelua. Odotan, mitä tapahtuu, kun nämä tekijät siirtyvät ohjaamaan ja käsikirjoittamaan.”

Parviainen puhuu paljon ja innostuu nopeasti. Silloin hän heittelee vaaleiden hiustensa jakauskohtaa niin, että tukka nousee hetkeksi pystyyn. Kun hän huomaa väittävänsä jotain, mikä ei ole tulkittavissa ilmeisen positiiviseksi, hän kuitenkin pysähtyy. Pehmittää sanojaan tai miettii heti ääneen, haluaako tätä mainittavan lehdessä.

Parviainen on kyllästynyt siihen, että naiset nähdään suhteessa miehiin, että naisroolit kirjoitetaan peilaamaan miespäähenkilön henkistä kasvua. Ja ettei vanhemmille naisille ole tarjolla monipuolisia rooleja – paitsi Elina Knihtilän lanseeraaman määritelmän mukaisia ”kyselijä-ämmän” rooleja, joita riittää aina. Heitä voi esittää minkä ikäinen nainen tahansa.

”Niiden ei tarvitse muuta kuin kyteä siinä miehen vieressä ja kysellä kysymyksiä: Mistä sä oot tulossa? Miks sä näytät tolta? Miks sulla on juhlavaatteet? Onks jotain hätänä? Ai miten niin mikään ei oo hätänä, sulla on tollanen ilme, sano nyt mikä sulla on? Haluisitko sä, että mä tekisin sulle voileivän?” Parviainen esittää.

On kulttuuriklisee, että miestaiteilijat saavat käyttäytyä miten huvittaa ilman, että se vaikuttaa heidän uraansa kielteisesti. Naisille kusipäisyys on sen sijaan luksusta, johon vain harvoilla on varaa. Jos nainen haluaa menestyä, kannattaa käyttäytyä ystävällisesti, kannustavasti ja olla ylipäätään helposti tykättävä. Kukapa haluaisi leimautua etuoikeutetuksi diivaksi tai tyytymättömäksi valittajaksi?

Tarinoiden ja sukupuoliroolien moninaisuutta on vaadittu suomalaisen draaman kentälle jo pidemmän aikaa, mutta tästä, niin kuin monesta muusta aiheesta, on miltei mahdoton käydä kulttuurikeskustelua, jossa ihmiset sanoisivat, mitä oikeasti ajattelevat. Feministinen kritiikki kuitataan niin helposti loukkaantumiseksi tai yritykseksi vaientaa valkoiset heteromiehet, että harva vakiintuneen aseman saavuttanut haluaa tehdä sitä.

Keskustelun varovaisuus ulottuu kuitenkin feminististä kritiikkiä laajemmalle, kriittiseen asenteeseen ylipäätänsä. Usein väitetään, että suomalaiset ovat ”ankeuttajia”, jotka eivät ”kestä menestystä”. Kuitenkin jos jotain kestetään Suomessa vielä huonommin kuin menestystä, niin kritiikkiä. Esimerkiksi elokuva-ala on Suomessa niin pieni, että edes harva ammattikriitikko haluaa puhua poikkipuolisesti kotimaisista elokuvista, alan ihmisistä puhumattakaan. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että ohjaaja on tuleva työpari tai parhaan ystävän kumppani, ja sitä paitsi on aina hyvä kannustaa suomalaista, eiks niin, ei se ole kuulkaa itsestäänselvyys, että täällä asti tehdään ihan kansainvälisen tason elokuvia.

Parviainen, 31, sanoo, ettei mieti vanhenemista paljon, mutta ei voi olla ajattelematta alan perinteistä epätasa-arvoisuutta.

”Näyttelemisessä voi kehittyä koko ajan. Minua inhottaa, kun nuoria naisnäyttelijöitä kehutaan siitä, miten ’raikkaita ja luontevia’ he ovat. Se on lattea ilmaisu, joka ei sano mitään näyttelijäntyöstä vaan antaa ymmärtää, että nuoruudella olisi jotain itseisarvoa. Vanhemman naisnäyttelijän kokemusta ei osata nähdä ja arvostaa.”

Heittäytymiskyky. Läsnäolo. Säteilee lämmintä energiaa.

Tällaisilla määreillä Parviaista kehuvat tämän kanssa työskennelleet elokuvaohjaajat Jan Forrström ja Ville Jankeri.

Parviainen korostaa, ettei näyttelemisessä läsnäolokaan ole mitään taikaa, vaan se tapahtuu, kun työskentelee porukassa, jossa ”kemiat osuvat yhteen”. Harjoitteluvaiheessa Parviaisella on tapana tehdä sama kohtaus monella eri tavalla. Hän tarjoaa ohjaajalle erilaisia vaihtoehtoja, joista voi valita, mikä toimii tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.

Parviaisella on myös jotain, mitä ei voi harjoitella ja millä ei ole mitään tekemistä ympäröivien ihmisten kanssa. Se on karismaa, kykyä vetää huomio itseensä, eikä se edes palaudu ulkonäköön vaan koko olemukseen. Karismaattiset ihmiset onnistuvat elävissä kuvissa ja tilanteissa paremmin kuin valokuvissa.

Emmi Parviainen vaikuttaa vuorotellen ikäänsä nuoremmalta ja vanhemmalta, eläväiseltä, ilmeikkäältä ja iättömältä. Häntä on vaikuttavaa kuunnella myös silloin, kun hän puhuu yhä uudelleen siitä, miten jokaisen näytelmän tekeminen on ainutlaatuisen työryhmän yhteinen prosessi, joka elää joka hetki eikä koskaan toistu samanlaisena.

Hän kertoo muuttuneensa uransa edetessä valikoivammaksi käsikirjoitusten suhteen. Nyt näyttelijä kaipaa tekstejä, jotka tempaavat mukaansa alusta lähtien ja joiden hahmoilla on sellaista toiminnan motiivien käsittämättömyyttä, kuten hänen roolihahmollaan Marjalla Silmäterässä.

”Ettei olisi niin typerryttävän yksiselitteistä, että tämä tyyppi on gootti, joten se mököttää. Realistisuutta ja uskottavuutta yliarvostetaan. Tuntuu jotenkin etuoikeutetulta puhua tästä, kun ei se ole mikään itsestäänselvyys, että töitä riittää. Kaikki eivät edes pääse Teatterikorkeakouluun, vaikka kokevat syntyneensä näyttelijöiksi!”

No, Parviainen on asemassa, jossa hänen pitää kieltäytyä töistä, muuten ei aika riitä. Millaisista käsikirjoituksista hän sitten pitää?

Esimerkiksi norjalaisesta, huippusuositusta Skam-nuortensarjasta. Sarjan idea on yksinkertainen. 15–30 minuutin mittaiset jaksot keskittyvät hahmoihin yksi kerrallaan. Ne ovat kuin snapshotteja lukiolaisten arkeen, mutta kaikki on kuitenkin tiivistetty vähän hauskemmaksi ja riipaisevammaksi kuin todellisuus. Sarjassa on paljon vaivaannuttavia hetkiä, keskeneräisiä ihmisiä, ja kamera menee lähelle hahmojen teini-ihoja, joiden finnejä ei ole maskeerattu piiloon.

”Skamissa on rosoisuutta. Se koskettaa ilman että pakottaisi katsojan eläytymään valmiiksi pureksittuihin elokuvatunteisiin. Suomessa tv:tä tehdään liikaa jollekin oletetulle yleisölle ilman, että edes tiedetään, mikä se jengi on. Katsojalta pitää uskaltaa vaatia paljon”, Parviainen sanoo.

Parviainen ylistää myös Paul Verhoevenin Elle-elokuvaa. Kriitikot ovat kehuneet ranskalaista mustaa komediaa yhdeksi viime vuoden parhaista. Sen pääosaa esittänyt 63-vuotias Isabelle Huppert sai Golden Globe -palkinnon parhaasta naispääosasta.

”On mahdoton kuvitella, että Ellen tyyppinen elokuva voitaisiin tehdä Suomessa. Jos sellaiseen käsikirjoitukseen hakisi rahoitusta, niin varmasti sanottaisiin, että selkiytä tarinaa, ei tämä ole uskottavaa, miksi tässä on näin paljon hahmoja ja kaiken lisäksi vielä yli viisikymppinen nainen päähenkilönä”, Parviainen innostuu.

Ellen päähenkilö Michèle on pelifirman johtaja, oman menestyksensä rakentanut erakko, jota on koko aikuisikänsä häiriköity hänen isänsä tekemien murhien takia. Michèlen motiiveja, tunteita ja monimutkaisia ihmissuhteita on vaikea lukea roolia esittävän Huppertin kasvoilta, ja juuri siksi roolisuoritus on niin vahva.

Ellessä on varmasti muutakin, mikä koskettaa Parviaista, tai ainakin tuntuu tutulta. Michèle on kyllästynyt siihen, että hänen lapsuudentapahtumiaan käsitellään julkisuudesssa. Myös Parviaiselta on kyselty hänen perhetaustastaan koko hänen aikuisikänsä ajan. Sukujuuret nostetaan yhä uudestaan esille, vaikka hän itse haluaisi jo sysätä asian sivuun. Nimekkäiden näyttelijöiden jälkikasvuun kohdistetaan kaikenlaisia odotuksia ja kuvitelmia vielä silloinkin, kun he ovat aikuisia. Tietenkin Emmistä tuli filmitähti. Sehän on varmaan käynyt tosi helposti. On varmaan luonnonlahjakkuus, taito kun kulkee suvussa.

Parviaisen ura on kuitenkin jo saavuttanut aikaa sitten niin vahvan pisteen, että se seisoo omilla jaloillaan. Hänen ei enää tarvitse todistella kenellekään, etteivätkö hänen kykynsä olisi yksilöllisiä, ja saavutuksensa kuuluisi vain hänelle itselleen.

Emmi Parviainen on Emmi Parviainen. ■