Kukaan joka tuntee minut ei usko, että olen humoristi. Sain viime kesänä kutsun Pentinkulman päivien kirjallisuustapahtumaan puhumaan yleisölle ilosta ja ivasta. Jutustelin asiasta pihalla Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen kanssa, joka sattuu asumaan naapurissani.
”Tottakai sinut kutsuttiin, sinähän olet Suomen kirjallisuuden virallinen naishumoristi”, hän sanoi.
Virallinen naishumoristi vai? Vau. Okei! Brassailin asialla samana iltana, kun ystäväperhe tuli pihalle grillaamaan. Vanha opiskelukaverini pudisteli päätään.
”Miksei meillä ole sitten ikinä tämän hauskempaa?” hän kysyi.
Minusta ei näe päällepäin, että olen hassuttelija. Naamanikin on luonnostaan surullinen, koska silmäluomeni on mongolialaistyyppinen ja viistää alaspäin. Olen usein pahantuulinen ja syrjäänvetäytyvä. Vieraassa seurassa olen äärettömän kohtelias. Tutussa seurassa olen kova tilittämään murheitani.
Kaikkein eniten ihmettelen itse. Miten juuri minusta tuli humoristi? Luulin aina, että minusta tulisi surumielis-syvällis-psykologis-kuulasprosaisti. Ja oikeastaan koko kirjallinen ura on harha-askel. Minusta piti alun perin tulla asiallinen uutistoimittaja.
Olin lapsena vilkas, itsepäinen ja vähän kummallinen, niin kuin lapset yleensäkin. Teini-iässä minusta tuli, edelleen tyypillisesti, angstinen.
Olin koko läntisen Helsingin synkein gootti: kalpea, laiha, tuppisuinen ja sisäisten demonien riivaama. Kirjoittelin koulukirjojen marginaaleihin ja yleisten vessojen seiniin pätkiä Byronin runoista ja Nine Inch Nailsin sanoituksista. Luin mielelläni Clive Barkeria ja Camus’ta ja väitin kaikille että tykkäsin splatter-elokuvista. (Todellisuudessa ne pelottivat minua. Katsoin niitä kaukosäädin kädessä, jotta pystyin painamaan välillä pausea.) Synkeän elämäni ainoa valopilkku oli teatteri. Ohjaaja-käsikirjoittaja-poikaystäväni antoi minulle sellaiset roolit, joissa tehtiin lopuksi itsemurha.
Lukion ensimmäisellä luokalla kahlasin niin syvällä Tuonelan mustassa virrassa, että en saanut koskaan selville missä liikuntasali ja ruokala olivat. En pystynyt nousemaan synkkyydestäni edes siksi hetkeksi, että olisin kysynyt joltakulta missä ne sijaitsivat. (Tosin syöminen ja ryhmäliikunta eivät olisikaan oikein sopineet imagooni.)
Loppuvuodesta pääsin juttelemaan nuorisopsykologille. Hän oli vanhempi herrasmies, joka kuunteli kärsivällisesti lemmenhuoliani ja katseli kärkiraudoitettuja bootsejani. Eräs mieleenpainunut sessio alkoi suunnilleen näin:
”Sinulla on hienot raudat saappaissasi.”
”Niin. Kiitos. Isä osti ne.”
”Minulle tulee mieleen… Haluaisitko sinä potkia niillä jotakuta?”
”En.”
”Mainitset isäsi. Millainen hän on?”
”Tosi kiva.”
”Entäs äiti?”
”Sekin on tosi kiva.”
”Mikähän sinua sitten vaivaa?”
”En ole varma.”
Elkeeni olivat tietysti lähinnä poseerausta, ja tokihan terveen nuoren kuuluukin ajatella yötä päivää kuolemaa. Mutta jokin minua taisi vaivata oikeastikin. Kun pinnasin koulusta, ajoin usein bussilla keskustaan ja jäin istumaan jollekin penkille. Ja sitten vain istuin, mitään tekemättä, monta tuntia.
Tunnen vieläkin ajoittaista halua tehdä niin.
Elämässäni on ollut vastoinkäymisiä ja onnea, viimeksi mainittua varmasti enemmän, mutta jollakin tavalla uskon, että huumori syntyy samassa paikassa kuin se halu istua yksin ja mököttää.
Kirjailijaksi ryhdyin sinä talvena, kun mieheni jätti minut ja työt loppuivat. Aloin kirjoittaa keksittyjä juttuja. Ymmärsin heti miksi olen syntynyt tänne murheen laaksoon kärsimään: kutsumukseni oli kirjoittaa kuvitelmia todeksi. Myöhemmin sain takaisin sekä mieheni että työni, mutta kirjoittaminen pysyi.
Osallistuin Martti Joenpolven novellikilpailuun tekstillä miehestä, joka pukeutui kanaksi. Keskeiset teemat: klaustrofobia, nälkä, jano, kärsimys, kateus, kuolemanpelko ja markkinaliberalismin sietämätön epäinhimillisyys. Novelli tarttui tuomariston haaviin, koska se oli heidän mielestään kilpailun harvoja hauskoja tekstejä. Kilpailuantologian esipuheessa sitä kuvailtiin oivaltavaksi satiiriksi. Olin riemuissani ja äärettömän hölmistynyt.
Kun esikoisromaanini Liha tottelee kuria ilmestyi, kuvittelin, että takakansi kertoisi sen olevan intensiivinen kuvaus ihmisen osasta kylmässä maailmassa. Oli siinä minustakin jokunen vähän hassu kohta, kai. Ehkä se, kun yksi pullero heittää moottoripyöräilijän naamalle tuopillisen olutta. Olin silti yllättynyt, kun kustantamo alkoi markkinoida kirjaa huumorina. Tutut ja tuntemattomat kertoivat, kuinka he olivat nauraneet bussissa ja lukeneet kirjaa ääneen työpaikkojen kahvihuoneessa. Koko opus oli kaikkien mielestä yhtä kreisibailausta.
Moni huumorveikko on siviilissä ankea. Eräs sukulaiseni kävi aikoinaan samalla golf-klubilla kuin Spede, ja hän kertoi, että jos kukaan uskalsi koskaan lähestyä Spedeä ja sanoa jotain sen suuntaista kuin ”Terve, mitä Spede?”, Spede mulkaisi ja tiuskaisi: ”Anteeksi, nimeni on Pertti Pasanen.”
Tiettävästi Spede piti elämänsä tärkeimpänä saavutuksena mäkilinkoa. Kaikki sketsit ja elokuvat kalpenivat hänen omissa silmissään laitteelle, jolla voi hypätä mäkeä ilman mäkeä.
Mutta ehkä sentään löytyy joku, joka on ytimiään myöten humoristi. Voisiko kenties… hmm… Jope Ruonansuu! Hän on tehnyt tuulipukukansan rakastamaa ja sivistyneistön vieroksumaa huumoria jo 30 vuotta. Hänelle täytyy pirauttaa.
Jope on puhelimessa ystävällinen ja kohtelias. Hänen kotielämänsä kuulostaa täsmälleen samanlaiselta kuin omani. Hän väittelee taaperoikäisen pojan kanssa siitä, saako tietokoneeseen koskea. ”Isillä on nyt haastattelu, mene nyt siitä”, hän yrittää. Kuuluu kiukkuista parkua. Jope pakenee toiseen huoneeseen.
”Anteeksi, anteeksi”, hän sanoo.
Sekin meissä on samaa, että Jopekin on kutsumuksensa äärellä ymmällään.
”Huumori on oikukas elukka, jonka menemisiä ja tulemisia ei voi hallita. Hitit tulevat aina yllättävästä paikasta ja helposti, melkein vahingossa. Sitä ei saisi koskaan sanoa, mutta parhaat jutut tulevat aivan itsestään, niitä ei voi väkisin vääntää.”
Jope, oletko sinä hauska siellä kotona?
”En. Meillä on sillä tavalla, että kaikki huumori myydään, itselle ei jää mitään. Jossain täytyy olla naama peruslukemilla, ja humoristille se on koti. Vaikeinta on se, kun tulee väsyneenä keikalta ja käy jossain kioskilla, ja joku tulee heti siihen jututtamaan ja odottaa sitä vitsiä.”
Halusitko sinä sitten humoristiksi? Olitko sinä jo lapsena hauska?
”En minä oikein tiedä… en oikein… ei sitä voi sillä tavalla sanoa. Sen minä muistan, että halusin muusikoksi ja näyttelijäksi. Se huumori sitten vain tuli jostain.”
Me vaikutamme olevan aivan sama ihminen. Lopuksi Jope sanoo: ”Minä uskon, että luovuus on lahja korkeammalta.”
Ja vaikka olen ateisti, olen siitäkin vähän samaa mieltä. Taiteeseen liittyy mysteeri.
Jos vain osaisin, kirjoittaisin jotakin kaunista ja viipyilevää. Joka kerran kun yritän kirjoittaa jotakin hienoa, tilaajat lähettävät närkästyneinä tekstit takaisin. Kustannustoimittajat pudistelevat päätään. Ja näen minä sen itsekin. Olen vakavana kirjailijana täysi paska. Minkä pitäisi olla kuulasta ja koskettavaa onkin pinnallista, jäykkää ja kliseistä ja jostain syystä täynnä adverbeja ja adjektiiveja.
Joskus ajattelen, että olen raukkis. Ihailen taiteilijoita, jotka katsovat pimeyteen silmää räpäyttämättä.
Toisaalta on vain yksi kirjallisuuden laji, jota inhoan: b-luokan psykologinen realismi, jonka pitkäpiimäisillä keinoilla repostellaan jonkun tylsimyksen ongelmia itsensä, vaimonsa, lapsensa ja maailman kanssa. Se on turhaa, rasittavaa, epäaitoa. Pimeään kuiluun pitää katsoa kunnolla tai sitten ei ollenkaan.
Mutta ei huumorinkaan kirjoittaminen ole yksinkertaista. Minulta tilataan nykyisin miinasupismaisen hauskoja juttuja. Yritän ja yritän, ja yritelmäni ovat jäykkiä ja tekohauskoja. Lopulta herpaannun, alistun oman kykenemättömyyteni edessä ja lakkaan yrittämästä. Suljen aivojeni ajattelevan osan ja kirjoitan niin nopeasti kuin pystyn. Joskus käytän nettiohjelmaa, jonka nimi on Write or die. Siinä pitää naputtaa täysillä, tai muuten ruutu muuttuu punaiseksi ja tietokoneesta alkaa kuulua Rick Astleyn Never Gonna Give You Up.
Lopuksi poistan kaikki täytesanat. Ja siinä se sitten on. Se hassu. Menen joka ainoa kerta riman ali. En pääse toiselle puolelle millään muulla keinolla. Pahinta on se, että minua on alettu pyytää opettamaan huumoria toisillekin.
Muutaman asian olen tietysti oivaltanut.
Huumori on metaforan taidetta. Hauskan idean keskeinen sana on kuin. Nainen näytti cocktail-lihapullalta. Anoppi on hyvä haltiatar. Naapurin isäntä on kuin vuorenpeikko. Iso ja pieni, tavallinen ja epätavallinen, kaunis ja ruma, ylevä ja alhainen, hellä ja raaka asetetaan vierekkäin. Toinen konsti on liioittelu, matka liian pitkälle ja siitä vielä eteenpäin ja mieluiten jotakin sivupolkua myöten.
Kolmas, ja huomaan palaavani tähän koko ajan, on kärsimys. Se mikä sattuu, naurattaa. Mitä syvempi tuska, sitä parempi vitsi. Novellikokoelmani Apatosauruksen maan suosituin novelli kertoo väsyneestä äidistä, joka haaveilee pehmustetusta huoneesta. Kirjoitin sen aikana, jolloin vietin 24 tuntia vuorokaudessa kahden vaippaikäisen seurassa ja näin hallusinaatioita univelan takia. Jokainen väsynyt pikkulapsen isä ja äiti tietää millaista se on, ja nauroi lukiessaan omalle ahdingolleen.
Neljäs huumorin mekanismi on tietysti se, että havaitsee ja sietää maailman täydellisen järjettömyyden. Maailmahan ei todellisuudessa ole yhtään sellainen kuin realistisissa romaaneissa, sanomalehdissä ja koulukirjoissa väitetään. Se on outo, absurdi ja vailla mieltä. Se sisältää rotta-agilityä, akvaariokaloja, jotka tekevät ihmisille pedikyyriä syömällä jaloista kuollutta ihosolukkoa (ja tietysti kalojen isännän, joka käärii tästä rahaa), Henry Laasasen, Lord of Dancen ja Twilightin. Hassuja juttuja ei tarvitse keksiä. Ei ole mitään niin outoa, etteikö joku sellaista puuhailisi parasta aikaa.
Miksi ihmiset nauravat? Joskus ilosta, mutta useammin helpotuksesta. Sitä mieltä oli Sigmund Freudkin, jonka kuuluisan vitsiteorian mukaan nauru on patoutuneen energian vapautumista.
Tiukan paikan jälkeen huonompikin vitsi naurattaa. Hautajaisissa ja teho-osastoilla kuuluu usein hihitystä. Teatterissa ilmiön huomaa helposti. Pelottavan kohtauksen jälkeen ystävällinen ohjaaja tuo lavalle comic reliefin, jonkun pöljän hahmon. Hänen ei tarvitse kuin sanoa moi ja yleisö nauraa kiitollisena.
Ihmiset nauravat myös silloin kun he yllättyvät. Se on miellyttävämpi vaihtoehto kirkumiselle.
Baudelairen mielestä ihminen nauraa koska ei ole alhainen eläin, mutta toisaalta ei jumalan tavoin kuolematonkaan.
Nauru voi olla myös statussymboli: osa hienostunutta makua ja sosioekonomista asemaa. Pasila-fanit ja Jope Ruonansuu -fanit ovat eri sakkia ja hekottavat eri asioille. Ihan erityyppiset naiset katsovat dvd:ltä Todella upeeta -sarjaa ja Gilmoren tyttöjä.
Vaikka olenkin niin kova tyttö mököttämään, tykkään kaikenlaisista vitseistä, huonoistakin. Tänään minua huvitti pari Facebookissa kiertävää kuvaa. Ne ovat vanhoja, mutta nauran aina kun näen ne. Toinen oli kyltti ABC-metroaseman lahjakortista, jossa lukee Tällä lahjakortilla saa syödä vapaavalintaisesti kaksi ihmistä. Toinen oli jonkin opiston ruokalasta: Kasvissyöjät! Munaa saa keittiön puolella.
Huumorin parhaat aiheet: seksi ja väkivalta. Komiikan ydin on tabujen rikkominen.
Tiedän yhden söpön vitsin. Se on tällainen: Mies kulkee kadulla pingviinien kanssa. Vastaan tulee kaveri ja mies sanoo: ”Minun pitäisi viedä nämä pingviinit eläintarhaan, mutta minulla on kauhea kiire. Voisitko sinä viedä ne?” ”Selvä juttu”, sanoo kaveri ja ottaa pingviinit huostaansa. Seuraavana päivänä mies näkee, että kaveri kävelee pitkin katua pingviinit jonona perässään. Hän huutaa: ”Hei, sinun piti viedä ne eläintarhaan!” Kaveri vastaa: ”Minä vein ne jo. Nyt menemme Linnanmäelle.”
Tosi huono, vai mitä? Ei naurattanut yhtään. Verrataan sitä vaikka tähän Laughlab-tutkimuksen paljastamaan maailman parhaaseen vitsiin: Hätäpuhelimeen tulee soitto. Mies huutaa: ”Olemme metsällä ja karhu hyökkäsi kaverini kimppuun! Hän makaa kuolleena verilammikossa!” Hätäpuhelimesta sanotaan rauhoittavasti: ”Varmista nyt ensin onko hän tosiaankin kuollut.” Kuuluu laukaus. ”Selvä! Mitä sitten?”
Maailman paras vitsi? Ainakin kiistämättä pingviinijuttua hauskempi.
Tabuja ei tarvitse aina edes varsinaisesti rikkoa, riittää että ne mainitaan. Olen lukenut eri tilaisuuksissa ääneen novellia, jossa esiintyy useita kertoja sana ”peenis”. Useimmat yleisöt nauravat joka peeniksellä.
Kaikkein parasta huumoria kuulen kuitenkin kotona. Lapseni oppivat eilen uuden sanonnan päiväkodissa. ”Hetkonen sanoi Putkonen ja pieraisi puhelimeen.” Siitä oli meille paljon iloa. Ensin lapset arkailivat rienauksen lausumista ja kuiskuttelivat sitä korvaani. Vessasanathan ovat maagisia ja kiellettyjä. (Tosin eivät ne meillä ole kiellettyjä. Olisihan nyt tekopyhää vaatia lapsia siistimään suutaan kun nimenomaan vessasanat tuovat heillekin leivän pöytään.)
Rohkaistuttuaan lapset alkoivat kiljua Putkosta. Sitten he alkoivat pohtia asiaa. He kyselivät koko illan. Kuka Putkonen on? Miksi se teki niin? Miten se teki sen? Tunnetko sä äiti sen Putkosen? Soittaako se sulle?
Luulen, että Putkonen soittaa. Putkonen on muusani.
