Minulla on ongelma, vakava ongelma.
Olen kuullut, että joskus helpottaa, jos ongelmalle – vaikkapa vakavalle sairaudelle tai asialle, josta on vaikea puhua – antaa nimen. Silloin ongelmasta tulee vähemmän uhkaava ja siihen voi suhtautua etäisemmin, jopa humoristisesti.
Neuvo voi olla totta, mutta siitä ei nyt ole apua. Ongelmallani nimittäin on jo nimi – ja kasvot.
Kun Heli Laaksosen kolmas runokokoelma Sulavoi julkaistiin maaliskuussa Helsingin Rautatieasemalla, aseman seinälle oli levitetty valtava lakana, jossa hymyilivät laitilalaisen murrerunoilijan kasvot. Samat herttaiset kasvot ovat koreilleet useiden aikakauslehtien takakansimainoksissa, ja Hesarissakin oli puolen sivun mainos.
Kustannusyhtiö Otava, jonka talliin Laaksonen loikkasi piskuisesta turkulaisesta Sammakosta, on kylvänyt kymmeniätuhansia euroja uuden tähtensä markkinointiin.
Heli Laaksonen on ilmiö. Sulavoi on tällä hetkellä Suomen eniten ostettu kirja, ja Laaksosen kahta aiempaa runokokoelmaa on myyty jo 80 000 kappaletta.
Kevään aikana Laaksonen on rampannut lukemattomissa lehtihaastatteluissa ja televisio-ohjelmissa, jakanut nimikirjoituksia kirjakaupoissa ja esiintynyt loppuunmyydyille saleille sekä Loimaalla että Helsingin Savoy-teatterissa.
Tämä kaikki on ollut minulle liikaa. Myönnän, ärsytykseni on lapsellista ja primitiivistä, pelkkiin ennakkoluuloihin pohjautuvaa. En ole tavannut Heli Laaksosta. En ole koskaan lukenut hänen runokirjojaan, joita puoli Suomea tuntuu rakastavan.
Aika korjata tilanne. Nyt istun Turun-junassa ja sormeilen Sulavoita sekä runokokoelmia Pulu uis (2000) ja Raparperisyrän (2002). Kolmen tunnin kuluttua tapaan Laaksosen Naantalissa, missä hän markkinoi kirjaansa paikallisessa kirjakaupassa ja esiintyy illalla loppuunmyydyssä Kristoffer-salissa.
Paneudutaan niihin runoihin pian, mutta terapoidaan tämä ongelma ensin pois alta.
Ärsytykseni Heli Laaksosta kohtaan koostuu kolmesta elementistä:
1. Murre. Kun Laaksosen faneilta kysytään, miksi, vastaus on aina sama: kun se murre kuulostaa niin hauskalta. Niin varmaan, mutta eikö kirjallisuudessa, ja eritoten runoudessa, pitänyt olla kyse jostain muustakin?
Ei, en vastusta murteita sinänsä – ne rikastuttavat puhekieltä ja voivat toimia kirjallisessa ilmaisussa tehokeinona – mutta se, että joku rakentaa murteen varaan koko kirjallisen tuotantonsa ja imagonsa, on hivenen rasittavaa.
Murrebuumi on mennyt liiallisuuksiin, ja Heli Laaksonen on siitä vastuussa, yhdessä rikoskumppaninsa Sinikka Nopolan kanssa. Ilman Laaksosen ja Nopolan menestystä olisimme kenties säästyneet savonkieliseltä Asterixilta, eteläpohjalaiselta Aku Ankalta, Juti-Suomi-sanakirjalta sekä Sami Garamin yritykseltä kääntää Seitsemän veljestä stadin slangille (Allu Stemu: Seittemän broidii).
2. Runoilijan kompleksinen Helsinki-suhde. Jokaisessa Laaksosesta kertovassa lehtijutussa mainitaan, että hän vietti viisi vuotta Helsingissä eikä viihtynyt. Siksi hän muutti Laitilaan, varsinaissuomalaiseen kaupunkiin, jossa elää 8 570 ihmistä ja noin 300 000 kanaa.
Mikäs siinä, Suomi on vapaa maa ja Laitila varmasti kiva paikka. Mutta mitä pahaa helsinkiläiset Laaksoselle tekivät, kun tämä tuntuu muodostaneen pääkaupungin arvostelemisesta elämäntehtävänsä ja lyriikkansa kivijalan?
Laaksosen ensimmäinen kokoelma, Pulu uis, alkaa osiolla, jonka nimi on Stari. Siinä Laaksonen runoilee muun muassa näin:
HERTTONIEMI / sanno täti jostan kaukka / ja kuulosta niim pal fiinilt / ruatiks sanota kans / HERTONÄS / mut mun kielelän / ei san kukka mittä. Mää aja asema ohitte vaa / kote kerra munst piret / hualtakka.
Miltä kuulostaa? Aikuinen ihminen, joka ei poistu metrosta oikealla pysäkillä, koska kuulutus ei tule hänen kotikylänsä murteella. Ja koska kaupunki ei pidä hänestä huolta…
Jos minä saisin päättää, runon kertojaminä pakotettaisiin elämänhallintakurssille ja lähetettäisiin tutustumismatkalle Lontoon Victoria Stationille, Berliinin Bahnhof Zoolle tai ihan vaan Tukholman T-Centralenille.
Tiedän, olen nyt aggressiivinen ja epäreilu Laaksosta kohtaan. Malttakaa hetki. Runoilija pääsee kyllä vastaamaan syytöksiin, mutta puhutaan tämä ensiksi selväksi. Ennakkoluuloista pääsee vain tunnustamalla ne, eikös vain?
En sano, etteikö Helsingistä saisi olla pitämättä. Mutta ohjelmallinen pääkaupunkikielteisyys, se haiskahtaa ahdasmieliseltä nurkkapatriotismilta ja on yhtä älyllistä kuin kaikkien ruotsalaisten julistaminen homoiksi. (Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, etten voi sietää myöskään slangi-intoilijoita, jotka kerskuvat kolmannen polven stadilaisuudellaan, halveksivat maalaisia ja kiistelevät keskenään siitä, pitääkö sanoa “Sörkkä” vai “Sörkka”. Hankkisivat elämän.)
3. Kaupallisuus. Laaksonen aloitti uransa pienkustantamo Sammakon tallissa, ja juuri hänen menestyksensä mahdollisti Sammakon toiminnan laajentamisen. Uransa alkuaikoina Laaksonen oli tuttu kasvo Turun undergroundhenkisen runoliikkeen tilaisuuksissa. Hän sai maineen taitelijana, joka pitää pienen ihmisen puolta ja vieroksuu yhteiskunnan kaupallistumista. Haastatteluissa hän on aina muistanut korostaa pienyhteisöjen ja paikalliskulttuurien merkitystä.
Mutta mitä Laaksonen tekikään viime syksynä? Siirtyi Otavalle, suurelle helsinkiläiselle kustannustalolle. Nyt hänen lausuntatilaisuuksiinsa myydään pääsylippuja Lippupalvelussa. Ne maksavat 10-15 euroa kappale. Hän lienee Suomen ainoa runoilija, jonka asioita hoitaa ohjelmatoimisto, turkulainen Indico.
Kaupallistumisen kritiikkiä? Pienen ihmisen puolella? Eikö taide kuulukaan kaikille?
Mitä ihmettä, Heli, mitä ihmettä?
No niin, olen jo meuhkannut kylliksi. Puolustuksen puheenvuoro!
Kustantajan vaihtamisesta:
“Sammakko ei tiarottanu tarpeeks. Ei kyse ollu siit, et mää olisin tarvinnu enemmä julkisuut taik rahaa, vaan tasapuolisuurest, tuli simmone olo, et mää kiskon sitä rekee ja hee istuvat siin.”
“Mää olen antanu mont vuat näit haastattelui, mut heilt ei tullu vastineeks kovinka mont kirjamainost. En missä vaihees pyytäny, et saisko simmosen kymmenen metrin korkusen lakanan Helsingin rautatiäasemal, enkä halunnu Hesarin etusivuaka enkä mittä simmost, mutta heil oli yksinkertaisest puuttei tiarottamises. Ja mää olin kyl puhunu siit heil kaua harvinaisen selkiäsanasest, eli ei tämä tullu minään yllätyksen. Kyl me ollaan puheväleis, kylläki hiuka vilposis.”
Eikö rahalla ollut mitään osuutta asiaan?
"Sopimus Otavan kans on prosentuaalisest jokseenki sama, see mitä kirjailijaliitto suosittelee.
Tiätystikkä en tiänny, kuin paljo Otava aikoo markkinoira mun kirjaa, en tiänny heijä markkinointibudjettei enkä tiärä vieläkä enkä tahrokka tiätää."
Sulavoin markkinoinnista:
"Oliha se nyy ihan järkyttävää liioittelemist! Kyl mää joitai asioi tyrmäsinki.
Esimerkiks yks firma olis halunnu jakaa tuatepakettei siäl asemal. Munst se oli aiva järkyttävä ajatus. Kaks kertaa ne mul sitä tarjos, toisel kerral mää joutusi jo kimpaantuma, huusin niin kovin ja mekkaloisin et mää en tul ollenka, voitte jakaa tuatepaketit keskenänne!"
“Mut mää jotenki ajattelen, et se on markkinointiosaston asia mitä he tekevä, ja mää teen omat asiani niinku olen tottunu tekemä. Mää teen runoi, hee huhkiva markkinointii, heijän tarttis tämmöset selittää.”
“Ja markkinoinnin myätä nostetaan runout yleisestikki, ihmiset tajuaa et ai niin, runojaki voi lukke.”
Nostetaanko? Vai käykö niin, että yksi runoilija nostetaan jalustalle ja muut unohtuvat? (Ajatelkaa runoilijaressuja, joiden post-strukturalistinen kokeilu ei saa ymmärrystä edes lähisukulaisilta! Ajatelkaa runoiltaa, johon ei saavu yhtään kuulijaa! Epätoivoisia apurahahakemuksia! Kustantajien tympeitä kiitos ei -kirjeitä! Ajatelkaa runoilijoiden ohdakkeisia elämäntarinoita: panttilainaamoita, keuhkotautiparantoloita, sydänveren määrää, eksistentialistista tuskaa ja Aleksis Kiven kuolinmökin kosmista yksinäisyyttä!)
“No, onhan siin seeki. Mut en mää voi mainostamist kiältääkkä, ko olen kerran täl tiäl ajautunu.”
Murteesta:
“Mää olen ajatellu nii, et jollei kelpaa, niin olkko kelpaamat. Jos joku jää siihe sitä murret ihmettelemä, nii en mää voi sil mittä.”
“Kirjakiäli tuntuu silt ku pitäis ruattiks kirjottaa. Kun aloitin kirjottama runoi, huomasin, et mun ei tartte yrittää vääntää sitä kirjakiälel, vaan voin kirjoittaa suaraan sil kiälel, joka mun pääs on. See on alitajunnan kiäli. Kun on kasvanut murteen kans, ajatus tulee sen kaut.”
Eikö vaarana ole, että huomataan vain se murre, muoto vie huomion sisällöltä?
"Joo, joo. Sillai siin käy helposti. Se on simmone ongelma. Mut on see myös tottumiskysymys, see
on jännää seurata, kui ihmiset aika paljon keikan kulues rauhottuva, siäl itäseski Suomes. Ens ku
mää menen laval ja sanon ‘päivä’, ne naurava nii et putoovat tualilt. Sit ku on kulunu 15 minuuttii
taik pual tuntii, ne on tottunu siihen, vähä niin ku korva voi tottuu kaikennäkösse muuhunki. Ja se sisältö rupee viämä mukanas."
“Piänil paikkakunnil puhutaan murtei erelleenki. Se ei tul vaa ain esil. Ihmiset muarostaa käsitykses pitkält median pohjalt, ja sit ku tommosen murteen puhujan ette laitetaan mikrofoni, hän puhuu niin kirjakiält ko vaa ikinä osaa.”
Helsingistä:
“Kauhian paljon mun suuhu on laitettu simmost, et mä inhoan Helsinkii, helsinkiläissi ja pääkaupunkiseutuu, mikä ei missän tapaukses pirä paikkaas. En mää nii yksinkertane ihmine ol, et mää luulisin et helsinkiläiset on kaikki ‘simmosi’, sehän olis iha rasistine ajatus. Mul on kamalan paljo ihanii hyvii helsinkiläissi ystävii. Ei mul ol mittä Helsinkii vastaan. Mut olen sitä miält, et maalaisel ihmisel kaupungistumine ei tee hyvää, niin ku ei kaupunkilaisellekka tee hyvää muuttaa maal lapioima ojaa.”
“Ne kaik ihmiset jotka Helsinkiin muuttaa… Jos niil sanottais et saat saman tyäpaikan ja asu misä haluat, nii kuin moni niist menis sin Merihakaan? Taik eres Katajanokal? Onhan see aika monimutkast see elämä siäl.”
Hetkinen, olen asunut neljä ja puoli vuotta Katajanokalla, ja…
“Joo, se on hiano paikka kyl ja kaikkee, mut ihan samal taval ko sunt ei kukaan pakota muuttama Laitilaan jonneki kanalarakennuksen taa asuma, samal taval mää en tahro et kukaan sanoo et mun täytyy Roihuvuareen muuttaa taik jään ilman töit.”
“Mää tulin Helsinkiin vaan käymä, mutta sain sit tyäpaikan ja jäin viireks vuareks. Opetin viästinttä ja viron kiält Helsingin sosiaalialan oppilaitokses ja Helsingin ammattikorkiakoulus. Mää rupesin sit ajattelema, et täsäk sitä sit ollaan eläkkeikään saak. Mua suretti see, et moni ihmine joutuu asuma simmoses paikass misä ei tahro. Ja jos siit asiast rupes marisema, sai hyvi helpost kuulla, et muuta pois sit vaa.”
“Mää muistan yhren miähen, joka on mul oikken kamalast kiukustunu niist Helsinkirunoist. See huus mul baaris, hyvä ettei kimppuun käyny. Sitä riipis niin paljon nee. Mut nyy see on kuallu.”
“Tiätyst käsitän sen ihan hyvi, että ne ärsyttävät. Mää en vaa osaa vaieta sen tähre, ettei jollain tulis paha miäli. Mul on oikeus sanoo mun miälipiteeni. Jos mä runoo kirjotan, niin totkai mää kärjistän ja yleistän, en mää voi runoon kirjotta et no, toisaalt on joskus ihan mukaviaki päivii. See on myäs tiätynlainen tyylikeino.”
“Siit Helsinki-asiast on tosi paljon kirjoitettu, se on iha ihmeellist. Mikä siin nyy sit on? Kai saa olla tykkäämättä jostain kaupungist! Voi jumankekka et se on joku otsikon arvonen asia et mää en tyk josta!”
Tässä vaiheessa tunnen pistoksen sydämessäni. Mietin niitä 46 riviä, jotka itse aiheesta vuodatin ja mietin, kuka tässä oikein on nurkkapatriootti. Heli Laaksonen on osoittautunut haastattelun aikana sympaattiseksi ja fiksuksi ihmiseksi, hän on perustellut mielipiteensä järkevästi. Olen pahasti alakynnessä puolivillaisine vasta-argumentteineni.
Istumme ravintola Kala-Trapissa Naantalin satamassa ja syömme lohta. Laaksonen on pukeutunut mustaan nahkatakkiin, ja hän antaa itsestään muutenkin rennon vaikutelman: kertoessaan nuoruusvuosistaan hän käyttää sellaisia sanoja kuin “kotibileet” ja “pussikalja”, mikä hätkähdyttää. Olin valmistautunut kohtaamaan henkisen kuusikymppisen, siihen Laaksosen julkisuuskuva ja runot olivat viitanneet.
Niin, ne runot! Junamatkan aikana lukemani Sulavoi yllätti positiivisesti. Murrekaan ei häirinnyt, kun siihen pääsi sisälle. Eikä Sulavoissa sitä paitsi ole yhtään Helsinkiä ruotivaa runoa, eikä se ole niin huumoripainotteinen kuin olin ounastellut. Pikemminkin runot olivat mollivireisiä ja käsittelivät sitä, kuinka vaikeaa on elää ihmisiksi toisten ihmisten keskellä ja kanssa jos nyt oikein tulkitsin.
Pitäisi kai pyytää Laaksoselta anteeksi. En minä pahalla, mutta kun ihmismieli, ainakin omani, tarvitsee aina yhden julkisen vihollisen, johon voi projisoida kaiken pahan. Yhdelle se voi olla Hjallis Harkimo, toiselle Radio Novan soittolistat ja kolmannelle SAK. Minulle se on ollut tänä keväänä Heli Laaksonen. Sori.
Mutta siitä maaseudun ihannoinnista vielä. Ja nostalgiasta. Eikö modernissa ja urbaanissa nykyelämässä ole mitään hyvää?
Maailmankuvasta, nuoruudesta ja eurosta:
“Mun esteettisyyskäsitys on simmone, että mettä on hiano ja pelto on hiano ja niitty on hiano, ja pyäräteline on kamala ja betoniparveke on kamala. Mun miälest ihmisen luannoline olotila on olla mahrollisimman lähel luantoo.”
“Muns on varmaan joku vika ku emmää tahtos millä ulkomaillekka mennä. Siäl Viros mää käyn, mut simmosis paikois misä olen ennenkin käyny, ja mää tykkään kauhiast, jos on sama baarinpitäjä ko vuas sit. Mää kauhiast kaipaan, et asiat olis niin ku ennenki. Mää olen viisvuatiaast saak ajatellu, et enne ol kaik paremmi. Meinasin kualla kun euroraha tuli, ja vieläki toivon et ne peruis sen päätöksen.”
“Nuarempan mul oli ajatus, et kun saan itteni ylioppilaaks, muutan heti Turkku. Ei mun miäleenkä tullu sillo et mää haluisin viäl takasin Uuteenkaupunkki, puhumattaka et mää rupeisin oikke kaipaama sin. Jos joku olis tullu sillon väittämä, et sää olet tommone kotiseuturakas, mää olisin sanonu et mist sää puhut. Ei sitä teini-iäs kotiseuturakkautta miäti.”
“On mul myäs surumiälissi runoi. Mut jos näen et yleisö on hilpiäl pääl, nii en mää kiusaa itteäni enkä heit ja lue niit väkisi. Nee on simmosi runoi, mitä voi lukke iha ittekses.”
Kirjakauppa Birgitassa on jonoa. Heli Laaksonen istuu matalan pulpetin ääressä ja kirjoittaa omistuskirjoituksen toisensa perään, tietysti omalla kielellään, joka on sekoitus Turun (synnyin- ja opiskelukaupunki) Uudenkaupungin (kotikaupunki), Laitilan (nykyinen asuinpaikka), Lokalahden (isän kotipaikka) ja Halikon (äidin kotipaikka) murteita.
Kauhiast tervessi Laitilast. Pal onne.
Laaksonen kysyy jokaiselta jonottajalta, kenelle kirja tulisi omistaa. Nimet paljastavat kuulijakunnan ikä- ja sukupuolirakenteen:
Eijal. Seijal. Reijal. Kaijal. Aijal.
Naantalin ainoaan kirjakauppaan on ahtautunut viitisenkymmentä ihmistä, joista ylivoimainen enemmistö on keski-iän ohittaneita naisia – kulttuurin suurkuluttajia siis.
Birgitasta ei ole viimeiseen puoleen tuntiin ostettu mitään muita kirjoja kuin Sulavoita. Jo ennen tätä päivää sitä on myyty täällä jo yli kolmesataa nidettä, enemmän kuin useimpia runokirjoja koko Suomessa! Jono kasvaa. Toimitusjohtaja Harri Pohjankukka kantaa varastosta lisäkappaleita.
Laaksonen jaksaa hymyillä jokaiselle omistuskirjoituksen pyytäjälle. Moni haluaa vaihtaa muutaman sanan lounaismurteiden vivahteista.
“Tiäräks mitä tarkotta ku sanos et o tank tyhj, kum puhk ja tart lukos?” yksi ukko arvuuttelee Laaksoselta.
Ja Laaksonenhan tietää ja signeeraa kysyjän kirjan: Pal tervessi Laitilast.
Tunnin urakan päätteeksi Laaksonen istahtaa toimitusjohtaja Pohjankukan kanssa viereisen kahvilan ikkunapöytään. Hetki aikaa huoahtaa ennen illan esiintymistä.
“Mää niin tykkään noist mummoist. Mun lukijoist varmaan 70 prosenttii o eläkeläismummoi, taik 50-80-vuotiait”, Laaksonen sanoo ja hörppää kupistaan.
“Mitkään kovi nuaret ei käsittääksen lue mun runoi. Toisaalta siihe liittyy murteesse liittyvää ennakkoluulosuut. Mut myäs see, että ne asiat ei ehkä puhuttele heit viäl.”
Autossa (jonka kylkiä koristavat Eino Leinon ja L. Onervan runosäkeet) matkalla illan esiintymispaikkaan Laaksonen palaa vielä rahaasioihin.
Hän kertoo olevansa niissä, kuten kaikessa arkipäiväisessä, tohelo. Siksi hän tarvitsee ohjelmatoimistoa ja kirjanpitäjää.
“En ymmärrä yrittämisest enkä verotuksest mittä. Mut toisaalt olen siin miäles ehkä poikkeuksellinen taiteilija, että munt kiinnostaa raha-asiatki, vaik tätä ei varmaan sais sanno ääneen.”
Niin, tästä oli puhe jo lounashaastattelussa. Laaksonen puolusteli esiintymistensä maksullisuutta ja hurjaa keikkatahtiaan (noin sata esiintymistä vuodessa, joista monet yksityistilaisuuksia), että se on hänelle tapa elättää itsensä. Kirjojen myynti kun on kausittaista.
“Ei see ol sen kummemppa ko muusikoitten kiartueet. Ja niit ei ihmettele kukaan.”
Ohjelmatoimisto Indicon Jarkko Suo vilkaisee kelloa. Neljätoista vaille seitsemän. Kolmesataa maksanutta katsojaa istuu vaimeasti supisten Kristoffer-salin penkeissä, huomattavan monella on sylissään Sulavoi. Suo on laatinut tarkan aikataulun: tasan kahden minuutin kuluttua valot himmennetään ja aloitusnauha alkaa pyöriä.
Heli mietteliäänä junassa. Heli hääpuvussa. Heliä meikataan. Helin varvaskoru. Heliä kuvataan ratakiskoilla. Helin hiukset hulmuavat. Heliä häikäisee. Heli tasapainoilee ratapenkalla kesämekossa.
Yleisö ei vielä tiedä, mistä on kyse, mutta paljastetaan, että kyseessä on eräänlainen making of -kuvadokumentti runovideosta, joka tullaan näkemään illan päätteeksi.
Nyt valot sammuvat kokonaan. Laaksonen astelee lavalle, ja – mitä ihmettä! – onpa hän eri näköinen kuin tunti sitten. Poissa ovat nahkatakki ja vienosti rockmainen imago. Laaksonen on pukeutunut oranssiin intialaismekkoon, ja hänen hiuksensa on taivuteltu elovenamaisille palmikoille. Ja hän seisoo estradilla paljain jaloin. Viesti on selkeä: Luonnonlapsi. Heli, maitotyttö.
Laaksonen aloittaa runolla Eksysi Kauhajoe ja Jalasjärve välill:
mut Mummu tul vasta, / pyäränkoris leijonankiroi, / pala kirnuvoit, / ja kolm katti, mink kaikkie nimi ol Simo.
Tässä vaiheessa, ensimmäisen säkeistön jälkeen, etupenkin rouvarivistön hartiat hytkyvät kuin yhteisestä käskystä. Päät kääntyvät vierustovereiden suuntaan.
On se hauska, voi lukea rouvien huulilta.
Runon päätyttyä Laaksonen jähmettyy aloilleen sekunnin murto-osaksi, vapauttaa sitten suupielensä hymyyn ja nyökkää yleisölle, joka puhkeaa samassa aplodeihin.
Laaksonen on selvästi tehnyt tätä ennenkin.
Laaksosen show on paljon muutakin kuin runonlausuntaa. Hän tarinoi mummostaan, maailmanmenosta, kirjansa nimen syntyhistoriasta, omasta elämästään, talitiaisista ja parisuhteiden karikoista. Hän kertoo jopa Lordi-vitsin (toivottavasti ei siksi, että hänen ohjelmatoimistonsa hoitaa myös euroviisukarsinnoissa tappion kärsineen Tomi Metsäkedon asioita).
Lavalla on kaikenlaista rekvisiittaa, muun muassa appelsiini ja Valittujen Palojen lintukirja niitä Laaksonen käyttää kerronnan apuvälineinä.
Tilaisuus poikkeaa perinteisestä runoillasta kuin kurpitsa juustosta. Ne kymmenkunta runotilaisuutta, joissa olen käynyt ennen tätä iltaa, ovat olleet tällaisia: Ujohko runoilija lausuu vaikeasti avautuvan runonsa, sormeilee sen jälkeen vaivautuneen oloisena tuoretta kokoelmaansa, rykäisee ja mutisee seuraavan runon nimen.
Ja yleisö – pääasiassa mustiin pukeutuneita teoreettisen filosofian tai estetiikan opiskelijoita, jotka näyttävät siltä kuin yrittäisivät ajatella ranskaksi – lojuu hiljaa tuoleissaan ja varoo katsomasta ketään silmiin. Aplodit annetaan vasta esityksen päätteeksi, oma mielipide Nuoren Voiman kritiikkipalstalla.
Sellaiset tilaisuudet ovat varmasti armottomia paikkoja runoilijoille. Kaikki riippuu karismasta ja tekstin kantavuudesta. Tunnelma on parhaimmillaan harras, pahimmillaan vaivaannuttava.
Naantalissa Heli Laaksosen ei tarvitse jännätä vastaanottoa, sillä yleisössä ei ole yrmyilmeisiä runopoliiseja. Se on virkistävää. On hienoa, että runous kerää näin paljon yleisöä ja että ihmiset tuntuvat nauttivan.
Mutta toisaalta: mitä pidempään show jatkuu, sitä ennalta-arvattavammaksi se käy. Olen kuullut monet Laaksosen jutut tänään jo kahteen kertaan, haastattelussa ja kirjakauppa Birgitassa, eivätkä ne enää kolmannella kerralla kuulosta spontaaneilta, varsinkaan kun Laaksonen kertoo sanasta sanaan samanlaisina, jopa painotukset ovat identtisiä.
Esityksen päättävä runovideo menee jo henkilökultin puolelle. Videossa Laaksonen istuu junassa matkalla halki Suomen. Nauhalta tulee hänen lukemanaan runo Suami o essumuatone maa ja sää asut toise helma reunas – sama runo, jonka hän juuri luki livenä. Laaksonen istuu sohvalla katsomassa videota, jossa hän itse esiintyy. Lopputekstien jälkeen Laaksonen kumartaa ja katoaa verhon taakse.
hmiset taputtavat villisti. Minua vaivaannuttaa, vaikka Suami o essumuatone maa ja sää asut toise helma reunas on mielestäni hyvä runo, yksi Laaksosen parhaista. En ymmärtänyt videon tarkoitusta, en, vaikka kuinka yritin.Yhtä lailla mysteeriksi jäi alkunauha sekä Laaksosen rooliasu.
Ehkä olen niitä ihmisiä, joiden on parempi lukea runoja yksin.
Mutta olen sentään ymmärtänyt jotain tämän pitkän päivän aikana. Luulen tietäväni ainakin yhden syyn Heli Laaksosen suosiolle (ja nyt en puhu enää kyynisesti, unohtakaa jo se alun meuhkaaminen):
Laaksonen on pukenut sanoiksi sen kollektiivisen nostalgian, jota puoli Suomea tuntuu potevan. Hän edustaa muutosvastarintaa epävarmassa maailmassa. Hänen aatteensa on eskapismi, kehityksen kieltäminen.
Kukapa meistä ei joskus kaipaisi luonnontilaan, paikkaan, jossa ei olisi yt-neuvotteluja, veroehdotuksia eikä powerpoint-kalvoja, paikkaan, jossa saisi olla vain “lehm koivu al”.
Ja kun nämä tunteet on vielä paketoitu runoiksi, joiden ymmärtäminen ei edellytä antiikin myyttien tuntemusta eikä kirjallisuustieteen a-oppimäärän suorittamista, niin ihmekös tuo, jos kauppa käy.
Encore on jo heitetty. Ihmiset purkautuvat Kristoffer-salista. Eteisaulaan muodostuu välittömästi kymmenien metrien nimikirjoitusjono.
Ulkona parkkipaikalla kaksi kuusikymppistä ukkoa analysoivat illan antia:
“Oli hyvä, eik ollu?”
“Oli!”
“Mä olin kerran Raisios, ku oli Metsäketo ketä enste laulo, ja sit oli tää runoilijaflikka toises osios. Se oli tosi hyvä show!”
