Image

Syvään päähän



Syvään päähän

Henri Pulkkinen teki Paperi T:n toisen levyn ahdistuksesta. Se ei tarkoita, että niin voisi unohtaa tunteen, johon on tutustunut 30 vuotta sitten. Tai että edes haluaisi.
Teksti Reetta Räty
Kuvat Sanna Lehto

Tammikuun 25. päivänä Henri Pulkkinen makasi hotellihuoneen sängyllä Lahdessa. Hän oli säveltäjä Lauri Porran ja viulisti-kapellimestari Jaakko Kuusiston kanssa keikalla Lahden Sibeliustalossa. He esittäisivät teoksen Kohta. Se on Lauri Porran kappale sinfonia-orkesterille ja räp-solistille. Pulkkinen on tehnyt siihen sanat.

Ensimmäistä kertaa teos esitettiin elokuussa 2016 Helsingin juhlaviikkojen avajaiskonsertissa Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Teosta kehuttiin: sen sanottiin luoneen ”onnistuneesti uutta musiikillista maaperää yhdistelemällä räppiä ja klassista musiikkia”.

Mutta aamun harjoitukset Lahdessa menivät huonosti. Vedin ihan päin vittua, Pulkkinen ajatteli. En halua mennä tonne lavalle. Miksi mä oon ajanut itteni tähän tilaan. Voispa vaan kuolla tähän hotellihuoneeseen.

Pulkkinen yritti nukkua mutta ei saanut unta. Eikä hän tietenkään oikeasti halunnut kuolla.

Harva meistä kuolee rokkistarana hotellihuoneessa, tai edes haluaisi kuolla niin. Jotain sen tyyppistä Pulkkinen ajatteli. Ja sellaista, että tragedia onkin se, että elämä tulee menemään ihan ok, ei sen enempää eikä vähempää, ihan ok, sä elät ihan kivan elämän…

Se oli kirkas hetki.

Tästä voisi kirjoittaa, Pulkkinen ajatteli.

Tänne Hakaniemen Juttutupaan olisi ollut helppo sijoittaa myös uuden, kesäkuun puolivälissä ilmestyneen albumin tapahtumia. Toinen levy olisi voinut olla ensimmäisen levyn toisinto tyyliin tässä istun Juttarin terassilla darrassa toinen bisse kädessä, elämä on turhaa. Mutta Juttutuvan terassilla istuva Pulkkinen sanoo, että erolevyn tehtyään hän halusi vaihtaa aihetta.

Levyn tekeminen alkoi viime kesänä. Pulkkinen lupasi kesän ainoalla keikallaan Blockfestin yleisölle, että seuraavalla keikalla kuullaan uusia biisejä. Lupaus oli tehty enemmän itselle kuin yleisölle, ja se piti. Paperi T:n toinen albumi Kaikki on hyvin kuultiin ensimmäistä kertaa tämän vuoden Sidewaysissa.

Suuri osa uuden levyn sanoituksista on syntynyt Pulkkisen kodissa, tietokoneen ääressä. Yleisin käytössä oleva näppäin on back space. Ajatusta pitää tiivistää, kunnes jäljellä on vain olennaisin (tai pikkunäppärin, kuten kriitikot sanovat). Pulkkinen ei ole koskaan alkanut kirjoittaa, kun on aurinkoisten ajatusten aika. Hän ei tee muistiinpanoja siitä tunteesta, kun ihastus on ensimmäistä yötä vieressä tai ultimaattisen vitun iso rakkaus avaa oven tai farkkujen napin. Ensimmäisellä levyllä hän kirjoitti siitä, kun yhteisestä kodista muuttavan exän pikkuhousut lojuvat rappukäytävässä, ja runokirjassaan siitä, kun mansplainaan sulle david foster wallacea / ja ihmettelen miksi nait mieluummin jonkun lenkkeilijän.

Kun uuden levyn nimibiisi julkaistiin singlenä huhtikuussa, musiikkimedia Rumba kutsui koolle kuuden hengen kriitikkoraadin. Raati kuulosti siltä kuin se olisi päättänyt, että Paperi T:n hehkutuksen aika on nyt ohi.

...singlen Uusi Vilpitön Papru tuntuu etäiseltä, metaforat laimeilta ja tunnepuhe ärsyttävän abstraktilta...

…kliseiden tietoinen pyörittely tuottaa tällä kertaa liian usein vain uusia kliseitä tai kryptisiä nokkeluuksia...

…teksti on epämääräistä ja epäkiinnostavaa ihmissuhdemössöä...

…liityn kuoroon ja totean, että tämä toimisi parhaiten instrumentaalina...

Paperi T toimisi parhaiten instrumentaalina?! Paperi T:tä on ylistetty viimeiset vuodet juuri siksi, että hän sanoo niin tarkasti. Kun ensimmäinen levy Malarian pelko ilmestyi huhtikuussa 2015, se kelpasi muillekin kuin räppipiireille. Erolevy toi timanttia, tuplasti Emmoja, Teosto-palkinnon, virallisen albumilistan kärkipaikkoja, loppuunmyytyjä keikkoja ja runsaasti julkisuutta.

Paperi T oli jotain uutta: sielukas sanoittaja, jolla on hevarin tukka ja kaikesta päätellen myös kirjastokortti. Kun hän kirjoitti runokirjan, se poikkesi muista runokirjoista siinä, että sitä ostettiin ja luettiin. Paprua pyydettiin mainoksiin, keskustelutilaisuuksiin ja naistenlehtien haastatteluihin. Häntä alettiin kutsua älykköräppäriksi.

Se varmasti jatkuu toisenkin levyn jälkeen, niin paljon levyllä on esikoislevyltä tuttua, vaikka nyt kyseessä on enemmän aikuisen ihmisen kriiseily kuin nuoren miehen angsti. Levyn ytimessä on Pulkkisen mukana lapsuudesta asti kulkenut tunne.

Tunne ei ole valoisa, vaikka Pulkkinen itse on valoisan oloinen ja puhelias. Häntä tuntevat sanovat, että hän on älyttömän kiva tyyppi, jonka kanssa tosin voi ajautua eeppisiin väittelyihin. Pulkkisen kavereissa on esimerkiksi nuoria helsinkiläisiä kuvataiteilijoita ja näyttelijöitä. Pulkkisella on muusikkouran lisäksi myös päivätyö: hän on Radio Helsingin musiikkipäällikkö.

”Olin jotain puoltoista vuotta sitten elämäni ensimmäisessä oikeassa kokouksessa. Olin ihan silleen, että mitä täällä tehdään, pitääkö teeskennellä tärkeää.”

Pulkkinen tekee välillä myös omaa radio-ohjelmaa. Juttutuvan terassilla hän puhuu vähän kuin aamuohjelman juontaja, joka löytää ihmeteltävää kaikesta.

”Luin jutun miehestä, joka asui vuosikymmeniä erakkona yksin metsässä ja sit yhtenä päivänä se päätti lähteä kaupunkiin. Mistäköhän se sai päähänsä, että nyt saa riittää, just tänään lähden täältä...”

”Kiinnostaa, kuka oli se tyyppi, jonka takia ihmiset saivat tietää, että pallokala on myrkyllistä.”

”Jos sanotaan, että me eletään simulaatiossa, tuleeko sulle siitä paniikki, vai ootko ihan että jessss? Luuletsä, että me eletään simulaatiossa?”

Henri Pulkkinen syntyi Helsingin Kontulassa. Kuten hän itse sanoo, se on hänen katu-uskottavuuskorttinsa. Perhe muutti Porvooseen, kun 2-vuotiaalle Henrille syntyi sisko.

”Mun mielikuvissa meitä on aina ollut kaksi, minä ja sisko.”

Porvoosta ja Kontulasta Porvoo on se, jota kuvaillaan sanoilla idyllinen tai pittoreski. Mutta eipä kasvava koululainen juuri tarkastele rakennusten valmistumisvuosia tai empirekaupunginosan kasvillisuutta. Merkittävämpää on, mitä on oman pään sisällä.

Pulkkisen sisällä oli pelkoa. Ei koko ajan, ei välttämättä edes häiriöksi asti, mutta kun hän puhuu lapsuudestaan, toistuvia sanoja ovat ahdistus ja paniikki. Kun kaverit sanovat, että ollapa vielä lapsi, ei olisi huolia, Henri ei käsitä, mistä he puhuvat.

”Mä oon että vittu lapsenakin oli rankkaa! Kaikki oli niin isoja. Oli maailman kauheinta, jos vaikka kaaduin ja itkin. Kun oli joku hätä, sitä ei saanut mihinkään kontekstiin. Lapsi ei tajua, että mä vaan kaaduin. Olin tosi säikky, en yhtään semmonen, että maailma on tuolla ja haluan mennä sitä kohti.”

Pienenä Henri luki lääkärikirjoja ja hätääntyi, koska maailmassa on niin paljon tauteja, jotka voivat tulla hänelle tai läheisille. Pulkkiset asuivat omakotitalossa, jonka pihassa oli pensaita. Henri oli kuullut, että yksi pensaslaji on myrkyllinen. Hän käveli pensaan ohi hengittämättä, ettei kuolisi myrkkyyn. Ja kun päiväkodissa kerrottiin, että joulutähdet ovat myrkyllisiä, hän oli mennä pois tolaltaan.

”Myrkkykukkia päiväkodissa, mitä nyt vittua”, hän sanoo aikuisenakin.

Kun koulun kanssa kirkossa käydessä piti laittaa kädet ristiin, Henri ei totellut. Jos Jumala olisikin olemassa ja huomaisi, että pienellä pojalla on kädet ristissä ja poika ajattelisi vahingossa vaikka vanhempien kuolemaa, ja se toteutuisi hänen takiaan…. Todella ahdistavaa. Henri ei ristinyt käsiä ja sai huudot niskaansa.

Pulkkinen sanoo, ettei lapsuudessa ollut mitään oikeasti pelottavaa, hän vain oli sellainen, säikky ja vähän vainoharhainen. Kasvaminen ei helpottanut tilannetta. Vielä aikuisenakin hän löytää itsestään samoja piirteitä kuin lapsena:

”Olen aika neuroottinen. Kerran kun palasin jälleen kerran kotiin katsomaan, onko hella päällä, se oli. Mikä riemu! Hähää!”

Vaikka isona tietää, että kaatuminen on vain kaatuminen eikä pensas säteile myrkkyä, ahdistus ei väisty kokonaan juuri koskaan. Se on normitila.

”Mitä luulet, onko enemmän ihmisiä, joita ahdistaa, vai sellaisia, joita ei ahdista?”

Asioita, jotka eivät ole koskaan olleet pelottavia: musiikki, kirjat, elokuvat. ”Matkalla jonnekin mummolaan” vanhemmat soittivat autossa Baddingia, Hectoria ja Leevi and the Leevingsiä. Henri halusi, että varsinkin Tähdet, tähdet soitetaan aina uudestaan ja uudestaan.

Tähdet tähdet, enkö jo tulla mä saa

Tähdet tähdet, ikuisuuksiin ajan taa

Vasta jälkeenpäin Pulkkinen on tajunnut, että kappale kertoi kuolemankaipuusta, eikä toinenkaan suosikki Leevi and the Leavings ollut niin harmiton miltä kuulosti. Myös lastenohjelmista parhaissa seikkailivat jollain tavalla melankoliset hahmot. Sotkuinen ja yksinäinen Rölli yrittää olla hirmuinen, Siili Suhonen tekee itsemurhan, Mauno Mato ei voi olla mitä se haluaisi.

”Suurin osa mun suosikkimusasta ja -elokuvista on surumielisiä. Kaikki missä on yhdistynyt surullisuus ja kauneus on tuntunut merkitykselliseltä. Ei surkeilu ja täysi apatia, vaan just tämä yhdistelmä: kipu ja kauneus. Ehkä se selittää… mua, tai Paperi T:tä.”

Pulkkiselle katkeransuloisuus saa aikaan samastumisen kokemuksen: juuri tuollaista elämä on, surullista ja vaikeaa. Mutta sama kokemus myös voimaannuttaa (kyllä, hän käyttää tätä sanaa): sitä huomaa, ettei ole ainoa, jota ahdistaa, pelottaa, jännittää, tai ainoa, joka kokee ulkopuolisuutta, voimattomuutta ja merkityksettömyyttä.

”Katkeransuloisuus on aina ollut paras kokemus ja tärkein emootio mun taidekokemuksissa.”

Pulkkisen eläkkeellä oleva isä on graafikko, joka on työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa. Äiti on tehnyt töitä elokuva-alalla ja elokuvia Pulkkinenkin on katsonut nuoresta asti. Hän saattaa vieläkin nähdä unia, joissa hän pyöräilee Porvoossa videovuokraamoon ja saa – tai joutuu – päättämään, mitkä elokuvat hän valitsee katsottavaksi, jos tarjouksessa on 7 elokuvaa 7 päiväksi. Ihan kuin valitsisi irtokarkkeja, sama onnen tunne ja päättämisen vaikeus.

Pulkkinen kasvoi ajatukseen siitä, että kodeissa lapset katsovat Karvista sillä aikaa, kun vanhemmat juovat ystäväperheen kanssa punaviiniä, polttavat tupakkaa ja kuuntelevat jazzia.

”Ajattelin, että isona haluan tehdä tuota: kuuntelen musaa ja juttelen.”

Lukion jälkeen Pulkkinen suoritti sivarin erityislasten ohjaajana koulussa ja jäi samoihin töihin vielä vuodeksi. Opiskelupaikkaa miettiessä lähtökohta oli, että jotain Helsingissä. Pulkkinen pääsi Stadiaan opiskelemaan elokuva-, tv- ja radioviestintää ja muutti Haagaan. Hän ei haaveillut muusikon urasta, vaan ajatteli, että ehkä hän voisi olla vaikka toimittaja.

”Ajattelin, että voisin ehkä puhua työkseni siitä, että joku muu on tehnyt hyvän levyn.”

Joku muu on tehnyt hyvän levyn. Pulkkisen tekemisessä tuntuu aina olleen jonkinlaista alemmuudentuntoa, häpeää tai vaatimattomuutta. Edes siitä, että oli tehnyt Ruger Hauer -yhtyeensä kanssa levyn, Pulkkinen ei aikoinaan kertonut hyvälle ystävälleen, joka oli sentään levykaupassa töissä. Pulkkinen häpesi asian kertomista, ja ystävä sai kuulla aiheesta levyä ostamaan tulleelta asiakkaalta.

”Mä en halunnu kertoa sille, että me ollaan jossain oikeassa bändissä ja tehdään joku oikea levy, kun ei se tuntunut siltä.”

Koulussa hän sanoo olleensa nobodyn ja vastarannan kiisken välimuoto.

”Meidän lukiosta yks cooli tyyppi tuli sanomaan, että en olis ikinä uskonu, että sä osaisit tehä räppiä. Se tuntu dissaukselta, vaikka se oli kehu”, Pulkkinen kertoo.

”Mulla ei ole ollut taitoa unelmoida, että olisinpa joskus joku. Tuntuu vieraalta, jos joku sanoo, että oispa joskus kivaa tehdä jotain tällaista tai tällaista. Alan heti neuvomaan, että mitä jos tekisit näin ja näin, niin tuo toive saattaisi onnistua… ja kaveri on että ole hiljaa, anna mä nyt vaan unelmoin!”

Lapsena Pulkkinen viihtyi omissa oloissaan, mutta jo ennen yläastetta ulkopuolisuus alkoi kääntyä voimavaraksi. Pulkkinen on kirjoittanut lapsesta asti tarinoita ja elokuvakäsikirjoituksia. Räpin hän löysi 5. ja 6. luokan taitteessa.

”Kavereiden isobroidit tuli kertomaan, että kuuntele tätä, tää on Tupac.”

Kaikkien aikojen ensimmäinen Henri Pulkkisen tekemä biisi kertoo lottoamisesta. Hän oli tehnyt ensimmäisen lottorivinsä ja teki siitä kappaleen My First Sonylla. Sanoituksessa on mukana myöhemmin tutuksi tulleita elementtejä: kulttuuriviittaukset ja katkeransuloisuus. Alakouluiässä – Pulkkinen ei muista tarkkaa vuotta – tehty kappale menee näin:

joillakin on viisi

ja joillakin on kuusi

minulla on kaksi vain

ja aski tupakkaa

Asioita, jotka eivät koskaan ole olleet kiinnostavia: juonet, tarinat, yksityiskohtaiset kuvaukset. Aikuisena taiteen kuluttajana Pulkkinen ei ole suuren draaman tai ratkaisujen tyyppi, ei lukijana eikä katsojana.

”Mua ei kiinnosta yhtään, millainen takki tai hattu jollain on. Tai runo, jossa kuvaillaan jotain lampea kolme sivua, ei kiinnosta.”

Siksi Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja oli ”parasta kotimaista kirjallisuutta pitkään aikaan”, ja Miranda Julyn Uimakoulusta hän sai ”hirveet kiksit”.

”Olen alkanut arvostamaan sitä, että saan vaan ne lainit, jossa käsitellään tunnetta, huomiota tai teemaa – ilman että pitää lukea romaani ja käydä jonkun luomassa maailmassa kuvittelemassa henkilöitä ja miljöö ja päästä vasta sitten itse asiaan.”

Jos pitäisi äkkiseltään käydä määrittelemään, millainen on hyvä elokuva, lähtökohta voisi olla se, että leffassa ei tapahdu mitään.

”Kaks tyyppiä vaan puhuu ja puhuu, nyt alkaa olla hyvä!”

Muusikolla on taiteelle kaksi vaatimusta.

”Antakaa mulle joku ajatus, joka saa mut tuntemaan jotain. Joko niin, että tulee tunne: tältä musta tuntuu, tää on hyvin sanottu, tunnistan. Tai: en ole ikinä ajatellut tätä, vau, tää on uusi ja kiinnostava ajatus.”

Tällaisesta kulmasta taide on sekä ikkuna että peili. Silloinkin, kun se avaa ikkunan maailmaan jossain kaukana, siitä voi nähdä itseään.

”Eikö se ole ihmisyyden käsittelemistä, että ollaan yhtä aikaa lähellä ja kaukana, peili ja ikkuna? Onko sellaista asiaa kuin ikkunapeili?”

Olennaista on, että katsoja saa miettiä, mitä teemaa – vaikkapa yksinäisyyttä tai hyväksymisen tarvetta – elokuva koskee ja millä tavalla tekijät ovat päättäneet sitä käsitellä.

Tällä samalla tavalla Pulkkinen itsekin haluaa tehdä musiikkia. Albumi on kokonaisuus, jolla on teema. Kun artisti käsittelee valitsemaansa teemaa omalla, itselleen luontevalla tavalla, käsillä on sitä, mitä kutsumme taiteeksi.

Lahtelaisen hotellihuoneen sängyllä, kahden tunnin aikana, syntyivät sanat biisiin Suurin tragedia. Kappale on selkeä osa kokonaisuutta, jossa elämä ei näyttäydy yhtenä juhlana. Siinä sanotaan esimerkiksi näin:

ei pysty kusettaa ees enää ittelleni

talvi -69, kesä, meni miten meni

kuolla hotellissa, liian romanttista

sä elät ihan kivan elämän

se on todellista

Uusi levy on soundeiltaan kevyempi kuin ensimmäinen, mutta kyllä sen tunnistaa nopeasti Paperi T:ksi.

Aloitus. Triggervaroitus. Mulla on vaarallinen ajatus: luota muhun.

Ääni on tuttu.

Ajoitus. Ohan täs venailtu. Hajotus. Ohan täs kelailtu.

Riimit ovat tuttuja.

Heitätkö sä voltin vaiko tankotanssin, soitanko mä Woltin, vaiko ambulanssin?

Ajankuva on tuttua.

Ota riski, mieluummin Zanori. En tiedä, miten tän epäselvemmin sanoisin.

Minä-kertojakin on tuttu. Se on intensiivinen, aggressiivinen, pelokas, känninen, naiivi, itseironinen. Mutta ennen kaikkea se on ahdistunut. Kuolema, se sanoo. Delaaminen, se toistaa. Sen pään sisällä vellovat äänet – Sanni ja Eevil Stöö – ovat uhmakkaita. Edellisellä levyllä sitä ahdisti ero. Uudella levyllä ahdistuksen aiheita on ainakin kaksi.

Yksi: Mitä jos tulee niin ultimaattisen vitun iso rakkaus, et mä en tiedä mitä tehä? Kertojaa ahdistaa se tieto, että elämässä saattaa päätyä tilanteeseen, jossa on oikeasti jotain menetettävää. Se tunne, kun kaikki on niin hyvin, että iskee kauhu: tämän kaiken saattaa menettää.

”Kaikki on ihan hyvin, kun asiat on huonosti”, Pulkkinen sanoo.

”Sitten vasta on paniikki, kun asiat on niin hyvin, että on jotain menetettävää.”

Tätä hän on kelaillut viime vuodet. Silloinkin, kun ei ole varsinaisesti tehnyt mitään. Niin sanoitukset syntyvät, ajattelemalla.

Ahdistus numero kaksi kietoutuu ensimmäiseen ahdistukseen. Kun ollaan edetty ultimaattisen vitun isosta rakastumisesta muutama askel eteenpäin, ollaan tilanteessa, jossa tajuaa, että rakkaus on tässä vieressä, sylissä, kodissa, saatavilla. Kaikki on hyvin – kaikki on hyvin! Mutta… tässäkö se tosiaan oli? Tämmöstäkö tämä on, elämä? Tähänkö kaikki huipentuu? Siihen että… kaikki on hyvin.

Suurin tragedia: maata hotellihuoneessa ja tajuta, että tulee elämään ihan tavallisen elämän.

Tammikuun keikka Lahden Sinfoniasalissa meni hyvin, mutta tapahtumien kaari oli tuttu: hyvätkin asiat syntyvät ahdistuksen kautta.

Tämä on kohtalaisen epämuodikas metodi vuonna 2018. Tämän ajan mantroja on ajatus siitä, että psyykkinen kuorma, ahdistus, traumat – ne pitää purkaa lenkille, terapiasohvalle, joogasalille, luontoharrastukseen. Vain vapautunut ihminen on luova ja tasapainossa.

Kun muut antavat kuusi vinkkiä, joilla selättää ahdistus tai keittiöpsykologisoivat exän luonnetta niin kauan, että erolle löytyy selitys, Pulkkinen hokee mikrofoniin, että ahdistaa, anyway, Hemingway, aurinko myös laskee. Kun muut täyttävät kiitollisuuspäiväkirjoja tai unelmakarttoja, Paperi T kuvailee, miltä ahdistus tuntuu ja mistä se syntyy. Mahdollinen lohtu tulee samastumisesta, ei elämänohjeista, joilla ahdistus on tarkoitus selättää.

Unelmakartta tai laskeva aurinko, tyypillistä on, että myös Paperi T:n maailmassa ahdistusta käsitellään, ja terapiasukupolvelle tyypillisesti pyritään olemaan kiitollisia hyvistä hetkistä. Vaikka Pulkkisen tekstit eivät ole mitään kiitollisuuspäiväkirjoja, Pulkkinen sanoo näin:

”Pitää opetella tajuamaan, että ne ihan ookoo -hetket on arvokkaita. Niistä kiinni pitäminen on se taistelu ja struggle, mikä meillä on.”

Mutta äh, kuulostaako tämäkin nyt jotenkin dorkalta, Pulkkinen huolehtii.

”Papru on se, joka aina valittaa omista jutuistaan…”

Kun Paula Vesala sanoi saaneensa innoituksen yhteen sooloalbuminsa kappaleista Pulkkiselta, tämä tietenkin mietti, mistä on kyse. No, nimikkobiisissä lauletaan, että minä, minä, minä ja mun tunteet.

Suosio on osoittanut, että Pulkkisen, tai Paperi T:n, tunteet eivät tosin ole vain hänen tunteitaan. Sun tunteet on mun tunteet. Siitähän taiteessa on Pulkkisenkin mukaan kyse: saada aikaan tunne siitä, että just noin se on, en vaan ole osannut itse sitä noin kuvata tai sanoittaa tai käsitellä.

Siinä mielessä Pulkkinen on sukupolvensa edustaja, että hän haluaa korostaa, että kaikessa tekemisessä on silti aina mukana myös huumoria. Ei kai hän nyt ilmoita kuuluvansa niihin muusikoihin, joiden tekeminen onkin lopulta ihan vain läppää?

Ei! Ei mulla ole aikaa tehdä läppää, Pulkkinen sanoo ja yrittää kirkastaa ajatteluaan:

”En ole tehnyt musiikkia vitsillä. Aina on silti joku defenssi sen suhteen, että tästä tulee paskaa niskaan joltain isoilta pojilta. Tänäänkin mietin sitä, että aina kun lukee jonkun paskan arvostelun, menee päälle defenssi. On helpompi sanoa, että ai on paskaa vai, no sitä mä just yritinkin tehdä, ettekö tajua.”

Huumori ei kuitenkaan ole vain tapa selättää kritiikkiä. Pulkkisen mielestä vilpittömästi tehdyssäkin taiteessa on lähes aina toinen taso: huumori tai itseironia.

”Itseironia ei tarkoita sitä, että tehdään taidetta läpällä, vaan sitä, että tiedostaa oman tekemisen ja olemisen, pystyy käsittelemään sitä itselleen vinoillen, niin että tekemisessä on muitakin tasoja kuin se vakavuus.”

Pulkkisen mielestä kaikessa kiinnostavassa taiteessa on enemmän kuin vain yksi taso.

”Huumorin näkeminen mun musassa ei tarkoita, että vedetään mattoa alta niiltä, jotka on ottaneet sen tosissaan”, hän sanoo.

”Se tarkoittaa, että tuodaan ensimmäisen maton lisäksi toinenkin matto, toinen taso. Siihen voi vaikka kääriytyä, sillä voi lentää, leikitellä, etsiä ja tutkia taiteen tasoja. Voi sen maton heittää poiskin. Mikä mä oon sanomaan, miten mun musaa tulkitaan.”

Yhden ilkeimmistä tulkinnoista Pulkkisen musiikista on tehnyt hänen entinen bändikaverinsa Ruger Hauerista, Mikko Kuoppala eli räppäri Pyhimys. Kuoppala sanoi Imagessa syksyllä 2016 ilmestyneessä jutussa muun muassa, että ”… Paperi T uskoo oikeesti niihin pikkumaisen elitistisiin keloihin, jotka näyttäytyy mulle semisti naurettavina (…) näen edelleen siinä semmosen näsäviisaan pikkupojan, joka pätee vaikuttaakseen coolilta vanhempien jäbien silmissä…

Näitä voi pitää erikoisina kommentteina – ottaen huomioon, että juuri Kuoppala houkutteli Paperi T:n tekemään omaa albumia Johanna Kustannukselle.

Jutun tekoa edeltävänä iltanakin Kuoppala soitti Pulkkisen kanssa samalla Ruger Hauerin keikalla Tavastialla.

Oletteko te frendejä?

”En mä… meillä on kai oudot välit. Ei me silloinkaan ku oltiin yhtyeessä, ei me silloinkaan oltu… ei me käyty bissellä, eikä me enää nähdä silleen”, Pulkkinen sanoo.

Puheenaihe on kiusallinen.

”Tää on mun ongelma. En ehkä halua sanoa tästä enempää.”

Tämän verran hän kuitenkin sanoo:

”Kaikkien hyväksyntää ei tule saamaan. Se jolla on iso suosio, kaipaa uskottavuutta, se jolla on uskottavuutta, kaipaa suosiota. Harvalla on se kaikki.”

Paperi T:n musiikkia on sanottu esimerkiksi musiikkina ilmestyväksi naistenlehdeksi. Mutta onko se kovin osuva vertaus? Naistenlehdet toki pyrkivät voimaannuttamaan ja käsittelevät ihmissuhteita, mutta eivät niiden maailmassa toistu oksennus, itsetuho tai huoli siitä, onko näissä essoissa liivatetta.

Naistenlehdissä – ja blogeissa, kolumneissa tai seminaarien inspiraatiopuheenvuoroissa – voimaantumista ja samastumista haetaan enemmän Maija Vilkkumaan kuin Paperi T:n tyylillä. Ingalsin Laura lähti ruotsintunnilta Lontooseen, ja häntä seuranneet Vilkkumaan minäkertojat ovat rakastuneet, pettäneet, eronneet, vihanneet ja myöhemmin ajautuneet rouvakellariin, paskojen pomojen alaisuuteen, surkeisiin liittoihin ja kiristyneeseen yhteishuoltajuuteen yhtä matkaa yleisön elämäntilanteiden kanssa.

Iso ero on siinä, että vilkkumaiden tuotannossa otetaan hatkat, erotaan ja irtisanoudutaan, kun keskinkertaisuus, keskiluokkaisuus tai keski-ikäisyys ahdistavat. Sä lähdet, kun jäädä et voi.

Paperi T:n minäkertoja on enemmänkin kuin… Samuli Putro? Putron sanoituksissa katsellaan ulkopuolisena, kun muilla on tuolit, kavereita koulunpihalla ja seksiä, anna nyt. Mutta Putronkin maailmassa elämä on lopulta juhla ja ahdistuskin ehkä vain väärintulkinta, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Voisiko Paperi T sitten olla… uusi Eppu Normaali! Suomen kieltä omaperäisesti riimittelevä, passiivis-aggressiivinen, synkkämielinen ja itseironinen alkoholin suurkuluttaja, joka suree mennyttä, eikä usko tulevaaan.

… miksi minulle sinäkin olit vain heijastus peloistani, joku kanssani sinut jakaa enkä selviä veloistani…

Tämän jutun kuvat otetaan Espoon perukoilla, parinkymmenen minuutin automatkan päässä Espoon keskuksesta. Omakotitalon pihassa on ulkostudio, jonka keskellä kasvaa puu. Studion kattona on kasvihuoneen läpinäkyvä seinä. On aurinkoinen päivä, ja Henri Pulkkinen liikkuu hyväntuulisena studiossa kuvaajan toiveiden mukaisesti.

”Googlen mukaan nää kukat on vaan osaksi myrkyllisiä”, hän tiedottaa, kun kuvaaja pyytää häntä laittamaan yhden kukista suuhun.

Kun kukka suussa -kuvat on otettu, voi taas puhua. Henri Pulkkinen on 32-vuotias. Kuitenkin hän räppää keski-ikäisten ahdistuksenaiheista. Aika usein tasaisuuden tunne hiipii ihmisiin neljän-viidenkympin kieppeillä, pitkän parisuhteen arkisuuden ja keskiluokkaisen elämän tylsyydessä…

”En ole ajatellut, että tässä olisi käsillä joku ikään liittyvä valaistuminen. Mä vaan mietin, miksi olen koko ajan huolissaan, ahdistunut, stressaantunut”, Pulkkinen sanoo.

Kun hän puhuu ahdistuksesta, hän ei tarkoita ahdistusta diagnosoituna sairautena, vaan ahdistunutta asioiden kelailua, jota voi hyvin tehdä myös tällaisena ihan ok -työpäivänä, kun kaikki on hyvin, kuvaajan isä kantaa studioon marjapuuroa ja elämässä on samalla hyviä ja ahdistavia asioita.

Seuraavaksi Pulkkisen pitäisi istua melkein tunti paikallaan, sillä meikattuihin kasvoihin liimataan kukan terälehtiä. Meikkaaja sivelee Pulkkisen kasvoihin ripsiliimaa ja kiinnittää kasvoihin yhden terälehden kerrallaan. Puhumme siitä, voiko elämän läpi jatkuvan ahdistuksen purkaa pois kirjoittamalla ajatuksensa ylös, sanoiksi ja kappaleiksi.

Pulkkisen kasvoihin kiinnitetään keltainen esikon terälehti.

”Levy käsittelee ahdistusta, mutta en mä silti ajattele, että sen tekeminen olis ollut terapeuttista. Kaikki aina puhuu siitä, että tämä tai tämä auttaa ahdistuksessa. Mulla se ei toimi niin, että kirjoitanpa levyn ja paranen ahdistuksesta.”

Helmililja.

”Sanat voi syntyä ahdistuksesta, mutta ei se tunne mene pois kirjoittamalla siitä.”

Ruiskaunokki.

”Se tuntuu musta aika epätoivoiselta ja utopistiselta ajatukselta, että pitäis ’löytää paras versio itsestään’, olla kiitollinen ja kääntää katse positiivisiin asioihin, vaikka on epävarma ja peloissaan.”

Hyasintti.

”Ehkä asioiden käsittely johtaa pikemminkin siihen, että hyväksyy olevansa epävarma. Ei siihen, että se epävarmuus katoaisi. Tällaista tää on: olen ahdistunut ja niin on moni muukin, mutta ei se ole maailmanloppu…”

Valkovuokko.

”Niin se muuten menee! Oppii aattelemaan, että ahdistus on ihan perus. Se on helpotus, kun sen hyväksyy.”

Räps, räps, räps.

Julkaistu: 6.8.2018