Syrjässä suurkaupungissa - Imagen kirjakritiikit
Oopperaa, ulkopuolisia ja isäsuhdetta. Imagen kirjallisuuskriitikko Silvia Hosseinin kolme arviota.
Oopperafani suomii oopperaa
Marissa Mehr: Nainen, joka käveli veitseen. Kirjoituksia oopperasta ja vallasta. Vastapaino, 240 s.
Ooppera on seksististä, rasistista ja nationalistista, sanoo Marissa Mehr esseekokoelmassaan. Kirjoittaja on oikeassa vaatiessaan oopperainstituutiolta uudistumista, ja oopperoiden kulttuurihistoriallinen taustoitus on mielenkiintoista. Teksti ei kuitenkaan tarjoa lukijalle älyllistä haastetta. Pinnallinen analyysi Don Giovannin ja Carmenin tapaisista klassikoista tuskin vakuuttaa oopperakonservatiivejakaan. ”– – tarvitsemme lisää ohjauksia, joissa Carmen ampuu Don Josén”, Mehr ehdottaa ratkaisuksi naisvihaan. Parempiakin ideoita onneksi on: ”Haluaisin esittää jokaiselle oopperatalolle haasteen: ottakaa ohjelmistoon kausi, jonka aikana esitetään yksinomaan naisten säveltämiä oopperoita.” Esseissä on eloisa, rempseä tyyli, mutta vajaat virkkeet, kielivirheet ja ”riski kuolla lisääntyy alemmissa yhteiskuntaluokissa” -tyyppiset kömmähdykset pistävät silmään.
Syrjässä New Yorkissa
Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. [The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016.] Suom. Sirje Niitepõld. Teos, 336 s.
Viehättävä esseeteos esittelee modernin ajan yhdysvaltalaistaiteilijoita, ”yksinäisten kaupunkien dokumentoijia”. Heihin kuuluvat muun muassa Edward Hopper, Valerie Solanas ja David Wojnarowicz. Kirjan nimi on jossain määrin harhaanjohtava: esseet eivät aina käsittele yksinäisyyttä, vaan New Yorkin homoyhteisöä, hiv-infektioon sairastuneita ja muita marginalisoituja ihmisiä. Brittikirjailijan omat muistot toimivat temaattisena kehyksenä mutta eivät aivan saumattomasti nivoudu taiteilijaelämäkertoihin ja taideteosten tulkintaan. Analyysi on kuitenkin terävää, ja erityisesti outsider-taiteilija Henry Dargeria käsittelevä luku tekee vaikutuksen. Johdanto lupaa tavallista tietokirjatyyliä, mutta teksti kaunistuu käynnistyessään, ja lauseissa on lukuisia helmiä: ”Aloin ymmärtää, että yksinäisyys oli tiheään asuttu paikka: kaupunki itsessään.”
Karvasta proosaa isäsuhteesta
Oksana Vasjakina: Aro. [Степь, 2022.] Suom. Riku Toivola. Otava, 208 s.
”’Neuvostoihmisen’ ja ’rikollisen elämäntavan’ välillä ei ole rajaa. Jos sellainen on olemassa, se kulki minun isäni kehon ja mielen läpi. Ja ne oikeuttivat toinen toisensa”, kirjoittaa Oksana Vasjakina. Kotimaassaan kielletyn venäläiskirjailijan omakohtainen romaani kertoo etäiseksi jääneestä isästä – rahtarista, pikkurikollisesta, addiktista ja vaimonsa raa’asta pahoinpitelijästä. Kertomus liikkuu kiehtovasti eri ajoissa ikään kuin muistin logiikkaa noudattaen. Romaanin nimi kuvaa paitsi keskeistä tapahtumapaikkaa ja isän mielimaisemaa myös kertojan ajattelun avartumista. Yhteinen rekkamatka aron halki ei ratkaise ristiriitoja, mutta syventää ymmärrystä neuvostoajan perinnöstä. Vasjakinan proosa on karvasta, kaunista ja tarkkanäköistä: ”Isäni kuoleman syy oli aids-myytin, institutionaalisen kankeuden ja hänen oman huolettomuutensa yhdistelmä.”
