Mari Korpi, 27, oli juuri tullut äidiksi, kun jalasta löytyi syöpä – Opetteli kävelemään yhtä aikaa lapsensa kanssa

Kolmevuotias Sakke heittää palloa järvenpääläisen rivitalon olohuoneessa. Mari Korpi, 27, saa kopin, laskee pallon lattialle ja potkaisee sen takaisin.

– Äidillä on kaksi vasenta jalkaa, hän naurahtaa huonoa potkuaan ja kyykistyy poikansa luo.

Nyt liikettä ei tarvitse miettiä sen enempää, suunnitella kuinka pääsee kyykystä ylös. Tilanne oli hyvin toisenlainen kuusi vuotta sitten, kun Mari oli juuri saanut esikoisensa Miran.

Pian synnytyksen jälkeen Marilla todettiin osteosarkooma eli luusyöpä. Samana päivänä, kun vauva täytti neljä kuukautta, Marilta leikattiin kasvaimen takia reisiluun alapäästä kymmenen senttiä pois.

Se vei kyvyn liikkua normaalisti pitkäksi aikaa.

Syöpä havaittiin sattumalta röntgenkuvauksen sivulöytönä. Mari opiskeli tuolloin ammattikorkeakoulussa. Eräänä koulupäivänä Mari alkoi tuntea olonsa huonoksi ja pyörtyi – todennäköisesti hapenpuutteen takia. Oppilaita oli ollut paljon pienessä ja ahtaassa tilassa. Mari kaatui oikean jalkansa päälle ja satutti sen.

Raskaus oli tuolloin noin puolessa välissä, mutta ensihoitajat totesivat, ettei vauvan kannalta ollut tapahtunut mitään huolestuttavaa.

Marin jalka kuitenkin kipeytyi samana iltana, ja hän lähti päivystykseen. Murtumaa ei röntgenissä löytynyt, mutta Mari kuuli hoitajien puhuvan, että kuvissa näkyi jotain erikoista.

Hän kuitenkin unohti koko asian ja ajatteli, että koska murtumaa ei ollut, jatkohoitoakaan ei tarvinnut. Sitä paitsi jalassa oli ollut kipuja siitä lähtien, kun Mari oli 17-vuotias. Koska hän urheili paljon, ne oli aina todettu rasituskivuiksi.

Myöhemmin radiologi oli tutkinut kuvat ja löytänyt rustokasvaimen, jota epäili pahanlaatuiseksi. Sairaalasta unohdettiin soittaa asiasta.

– Luin tiedon Omakannasta, kun kuvauksesta oli kulunut pari kuukautta. Menin katsomaan jotain raskauden aikaisia tietoja, ja ihmettelin, että mitä tänne on lisätty. Röntgenkuvissa oli näkynyt epämääräiseltä vaikuttava kasvain.

Mari Korpi haluaa pysyä kunnossa, jotta puuhailu leikkipuistossa lasten kanssa onnistuu proteesista huolimatta.

Mari soitti sairaalaan. Sieltä todettiin, että tarkentava magneettikuvaus tehdään vasta sitten, kun lapsi olisi syntynyt. Pari kuukautta Mari tiesi, että jalassa on kasvain, muttei juuri murehtinut.

– Keskityin raskauteen ja ajattelin, ettei se ole välttämättä pahanlaatuinen.

Kun osteosarkooma löydettiin, se oli kasvanut 5–6 vuotta ja todennäköisesti aiheuttanut Marin aiemmatkin kivut.

Mira syntyi huhtikuussa, ja toukokuussa Mari pääsi magneettikuvaukseen. Juhannusviikolla otettiin koepalat. Lääkäri totesi heti epäilevänsä kasvainta pahanlaatuiseksi.

– Se oli todella pelottavaa, koska kuviossa oli mukana vielä muutaman kuukauden ikäinen vauva. Mietin, miten kaikki järjestyy. Olin siinä vaiheessa lapsen kanssa kahdestaan kotona.

Marista tuntui väärältä, ettei hän ehkä näkisikään lapsensa kasvua ja kehitystä.

– Suurin pelkoni oli, viedäänkö pieneltä tyttäreltä äiti. Ajattelin, ettei voi mennä niin, että saan esikoisen, sairastun ja kuolen. Pelkäsin enemmän lapsen kuin itseni puolesta.

Tutkimuksissa selvisi, ettei kyse ollut osteosarkooman aggressiivisesta tyypistä vaan hitaasta kasvavasta muodosta, jolloin pelkkä leikkaus riittäisi hoidoksi. Elokuussa Marin koko polven alue korvattiin sisäisellä proteesilla, joka porattiin reisi- ja sääriluun sisään. Myös luun ympärillä olleita lihaksia jouduttiin poistamaan.

Operaatio kesti kuusi tuntia. Sitä ennen Mari ja hänen miehensä Samuli Korpi puhuivat, mitä tapahtuisi, jos Mari ei heräisikään leikkauksesta.

– Sanoin, että Mira ei saa unohtaa äitiään ja hänen pitää saada tietää kaikesta.

Vasta myöhemmin Mari on täysin ymmärtänyt tilanteensa vakavuuden. – Kun sairastuin, kaikki tapahtui hirmu nopeasti. Osasinko silloin edes ajatella mitään? Siinä vain menee mukana.

Mari oli sairaalassa viikon. Samuli kävi vauvan kanssa päivittäin vierailemassa, ja mukana oli soseruokia, jotta äitikin näki, kun esikoinen tutustui uusiin makuihin.

Mari kulki leikkauksen jälkeen keppien avulla, eikä voinut esimerkiksi kantaa lastansa. Aluksi hän pelkäsi, ettei saa läheistä suhdetta esikoiseensa.

– Vauvakupla rikottiin täysin. En pystynyt tekemään vaunulenkkejä ja ihmettelemään lapsen kasvua, kun yhtäkkiä läsnä oli vakava sairaus ja pelko terveydestä ja tulevaisuudesta.

Tilanteessa auttoi, että Samuli oli kotona. Yhdessä he opettelivat uutta arkea. Mari pystyi pitämään vauvaa sylissä, syöttämään ja olemaan tälle läsnä, kun Samuli toi vauvan ja tuttipullon hänelle.

Mari luopui kepeistä kolme kuukautta leikkauksen jälkeen ja pystyi ottamaan muutamia askelia tukea vasten. Hän opetteli kävelemään proteesilla yhtä aikaa esikoisensa kanssa.

– Jalka oli tönkkö ja raskas, mutta pieni lapsi motivoi lähtemään vaunulenkille ja ulkoilemaan. Ylä- ja alamäet olivat vaikeita, kun piti ajatella, miten koukistan jalan, kun kävelen.

Ensimmäisinä vuosina Marin keuhkoja kuvattiin usein, sillä osteosarkooma saattaa levitä keuhkoihin. Jalan kasvain oli saatu poistettua hyvin, ja lääkärit vakuuttivat, että riski uusiutumiseen pienenee todella paljon, kun leikkauksesta on kulunut kaksi vuotta.

Koska testitulokset olivat puhtaita, Korvet päättivät antaa toisen lapsen tulla. He toivoivat, että Mira saisi sisaruksen tietyllä ikäerolla. Joitakin se ihmetytti.

– Muutamalta tuttavalta tuli raskauden aikana kyselyä, että miksi nyt, kun syöpäseurannat ovat kesken, mitä jos mies jää yksin kahden pienen lapsen kanssa.

Mari kyllä tiedosti riskit itsekin. He ovat aina keskustelleet avoimesti Samulin kanssa vaikeistakin asioista.

Jos tuntuu, että asiat ovat huonosti, Mari alkaa miettiä sitä, mikä on hyvin tässä hetkessä. – Minulla on vahva side molempiin lapsiini. Olemme selvinneet perheenä yhdessä.

Marilla on ihonsisäinen titaanista ja muovista valmistettu proteesi, joka ei näy päälle päin. Sillä on korvattu polven alueen nivelet ja reisiluun lopusta noin kymmenen senttiä. Koska Mari on nuori, on proteesi voitu luuduttaa reisi- ja sääriluuhun sen sijaan, että se olisi vain ruuvattu niihin kiinni.

Proteesi on polvilumpion takana, ja Mari tuntee sen liikkeen koukistaessaan jalkaa. Polvilumpio jätettiin kosmeettisista syistä.

– Onhan se litteämpi ja leveämpi kuin toinen polvi. Koko oikea jalka on kokonaisuudessaan sirompi.

Lääkärit ovat sanoneet, että proteesi kestää Marin koko elinajan. Sen toimintaa seurataan vuosittain.

Jyrkät mäet ovat vieläkin Marille hankalia, ja silloin ulkopuolinenkin saattaa huomata, että kävely ei ole normaalia. Marilla voi olla vaikeuksia myös portaissa, jos askelmien syvyys ja kierreportaiden suunta eivät ole hänelle sopivia. Kun Korvet etsivät uutta kotia nelisen vuotta sitten ja kohdalle tuli kaksikerroksinen asunto, oli ostokriteerinä se, millaiset ovat portaat.

– Jos ne olisivat tuntuneet huonoilta, emme olisi ostaneet tätä. Portaat voivat ratkaista asuntokaupan, Mari nauraa.

Lepokipua jalassa ei ole, mutta jos takana on fyysisesti raskas päivä, särkyä saattaa olla. Tällöin reisilihas, jonka varassa proteesi toimii, ei jaksa koukistaa ja ojentaa polvea. Jos Mari joutuu olemaan pitkään kyykyssä tai polvillaan tai istuu kauan, jää proteesi koukkuun.

– Silloin saattaa polven suoristaminen sattua, ja jalka on muutaman askeleen ajan tönkkö ja kipeä. Esimerkiksi leffateatterissa pitää säädellä jalan asentoa, enkä voi istua kahta tuntia samassa asennossa.

Autoa hän voi ajaa, mutta korkeintaan tunnin. Sitten täytyy nousta jo jaloittelemaan. Ison ostoskärryn työntäminen on Marille todella vaikeaa, koska etenkin käännöksissä polven kulma muuttuu.

Proteesi on huonontanut Marin tasapainoa. Talvella hän joutui opettamaan Sakelle, ettei voi kantaa tätä sylissä päiväkodista autoon liukastumisriskin takia. Lääkärit ovat sanoneet, että proteesi kestää, mutta suurin vaara on leikatun jalan sääri- tai reisiluun murtuma. Niiden paranemista on hankala ennustaa.

Proteesin takia Mari ei voi olla leikeissä täysillä mukana, eikä hän pysty juoksemaan tai hyppimään, sillä jalan tärähtäminen ei tunnu mukavalta. Lapset tietävät, että äiti ei voi liikkua samalla lailla kuin isä.

Mari on joutunut hyväksymään, etteivät kaikki odotukset äitiydestä toteutuneet.

– Ajattelin, että olisin nuori, aktiivinen ja liikunnallinen äiti, joka leikkii lasten kanssa puistossa ja juoksee hippaa. Välillä tuntuu surulliselta, kun en pystykään siihen.

Marin leikkauksesta on kohta kuusi vuotta. Liikkuminen on helpottunut, mutta suurimman vapauden hän kokee jäällä.

Hyppy- ja juoksulajeja ei suositella sisäisen proteesin takia, mutta jääkiekko on leikatulle jalalle hyvää liikuntaa. Sitä Mari pystyy harrastamaan yhä ilman rajoitteita lähes tasavertaisena muiden kanssa.

Jääkiekkokipinän Mari sai kuusivuotiaana, kun isä vei hänet ensimmäisen kerran katsomaan ottelua. Ulkojäällä hän pelasi isoveljensä ja tämän kavereiden kanssa, ja joukkueessa hän aloitti 13-vuotiaana.

– Nuoruudessa haaveilin, että pääsisin pelaamaan Suomen korkeimmalle tasolle naisten liigaa.

Mari lopetti pelaamisen 19-vuotiaana, mutta toimi tuomarina, kunnes alkoi odottaa Miraa.

Kun Mari kuuli, että saa syövän vuoksi proteesin, ei häntä kiinnostanut, pystyykö hän enää luistelemaan. Tärkeintä oli pieni vauva ja se, että lapsi saa pitää äitinsä. Yksi kolmesta leikanneesta kirurgista kuitenkin sanoi, että luistelu vahvistaa jalkaa ja reisilihasta.

– Puoli vuotta leikkauksen jälkeen menin jäälle. Se oli todella vaikeaa, kun kävelemäänkin oli pitänyt opetella uudestaan. Nykyisin jäällä on vapaa olo, ja tuntuu, ettei liikuntarajoitetta edes ole. Voin vain luistella.

Mari pelaa taas jääkiekkoa. Harrastepuolella loukkaantumisriski on pieni. – Haluan elää mieluummin kuin pelätä kaikkea.

Mari on mukana Hifkin naisten harrastejoukkueessa ja Suomen amputoitujen maajoukkueessa Suprassa. Kyse ei ole parajääkiekosta vaan pystyssä pelattavasta jääkiekosta, jossa pelaajilla on eriasteisia amputaatioita tai muita toimintahäiriöitä.

– Siellä saa vertaistukea. Rakastamme jääkiekkoa ja haluamme pelata – vaikka yhdellä kädellä. Olisi hienoa, jos pääsisin joskus edustamaan Suomea leijonapaidassa kansainvälisiin kisoihin.

Mari on puhunut avoimesti jalastaan niin lapsilleen, ystävilleen kuin työkavereilleenkin. Hän työskentelee yrityksessä, joka tekee kirjastolaitteita, kuten palautuslinjastoja. Työ on pääosin kokoonpanoa ja vaatii välillä kyykyssä tai polvillaan oloa.

– Avoimuus helpottaa. Ihmiset ymmärtävät, etten aina pysty kaikkeen.

Sairaus ja äitiys ovat opettaneet Marille vastuuta, ja hän sanoo kasvaneensa kerralla aikuiseksi. Hän haluaa näyttää lapsille, että vastoinkäymisistä huolimatta elämä kantaa ja monia asioita pystyy tekemään, vaikka olisi sairauksia tai liikuntarajoitteita.

– Kaikki äidit ovat erilaisia, eikä mikään sairaus saisi sitä määrittää. Tapoja toimia arjessa löytyy, ja sisulla pääsee pitkälle. Koen, että olen hyvä äiti.

Mari on oppinut sairauden myötä arvostamaan pienimpiäkin asioita, kuten sitä, että pääsee liikkumaan ja että lapset haluavat läheisyyttä.

– On ihana pysähtyä siihen hetkeen, kun lapsi on sylissä.

Mari ei tykkää tehdä suunnitelmia vuosien päähän. Jo ennen sairastumista hän huomasi, etteivät asiat menneet aina niin, kuin hän kaavaili. Hän on oppinut elämään päivä kerrallaan ja yrittää tarttua hetkeen.

– Nykyään tuntuu turhalta ajatella, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, kun yksi sekuntikin voi muuttaa kaiken.

Juttuun on täsmennetty 27.5.2024 kello 8.35, että Suomen amputoitujen maajoukkueessa Suprassa kyse on pystyssä pelattavasta jääkiekosta.