Painoluokkaurheilun kääntöpuoli – Syömishäiriöstä kärsineelle Saga Yli-Hannukselalle yllätyspunnitukset aiheuttivat suurta ahdistusta

On vuosi 2016. Saga Yli-Hannuksela treenaa painia 8–12 kertaa viikossa ja kisaa usein viikonloppuisin. Treenileirit vievät ulkomaille muutaman kerran vuodessa. Hänellä on mielessään kuitenkin vain yksi asia: suunnaton häpeä. Anoreksiasta toipuvaa Yli-Hannukselaa ahdistaa painon nouseminen niin, ettei hän kehtaa puhua huolesta kenellekään, ei edes omalle valmentajalleen.

Yli-Hannuksela treenaa kotiseudullaan Ilmajoella. Siellä häntä valmentavat hänen isänsä, isoisänsä ja vielä vapaapainivalmentajakin. He kaikki tietävät, mitä Yli-Hannuksela painaa, sillä hänen painoaan tarkkaillaan.

Yli-Hannuksela kilpailee painoluokkalajissa, jossa hänen täytyy kisojen alkaessa painaa tietyn verran. Yli-Hannuksela alkaa kuitenkin saada bulimiaoireita, ja hänen painonsa nousee. Bulimia tarkoittaa ahmimiskohtauksia sekä pakonomaista oksentelua tai esimerkiksi laksatiivien käyttöä.

– Kukaan ei koskaan tullut sanoneeksi minulle, että bulimiaoireilu on normaali osa anoreksiasta toipumista, ja koin siitä hirveää häpeää. Minä olen aina ollut se, joka on pystynyt kontrolloimaan omaa painoani, ja nyt et pystynytkään siihen, Yli-Hannuksela sanoo nyt.

– Rupesin piilottelemaan todellista painoani ja välttelin treeneihin menemistä. Se ahdisti todella paljon.

Yli-Hannukselan mielestä valmentajat eivät kuitenkaan toimineet väärin, sillä he yrittivät auttaa häntä parhaan kykynsä mukaisesti. Hän ajattelee tilanteesta nyt niin, että lipsuminen takaisin sairauden kynsiin johtui syömishäiriötä varten olleen hoitokontaktin katkeamisesta sekä siitä, että epätyypillisiin syömishäiriöihin kuten bulimiaan on vaikeampi saada hoitoa.

Tilanteeseen vaikutti Yli-Hannukselan mukaan myös se, että valmentajillakaan ei ollut riittävästi tietotaitoa puuttua asiaan.

– Valmentajatkaan eivät aivan tienneet, mitä siinä vaiheessa tapahtui.

Saga Yli-Hannuksela harrastaa nykyään akrovoimistelua. Hän toimii myös Syömishäiriöliiton somelähettiläänä.

Voimistelu vaihtui painiin

23-vuotiaan Saga Yli-Hannukselan syömishäiriötaival alkoi, kun hän kilpavoimisteli lapsuus- ja nuoruusikäisenä. Sairaus otti pohjakosketuksensa vuonna 2015. Yli-Hannukselan elämä oli jo pitkään ollut ylä- ja alamäkiä sairauden kanssa, mutta tuona kesänä hän oli valmis luovuttamaan taistelussa. Paino jatkoi tippumistaan eikä syöminen sujunut.

– Jatkoin voimistelua vielä sen kesän, ennen kuin jouduin loppukesästä syömishäiriön vuoksi sairaalaan. Sairaalassa olin jouluun asti, Yli-Hannuksela muistelee.

Yli-Hannukselalla oli kuitenkin jo vuonna 2015 elämässään myös toinen rakas urheiluharrastus, paini.

– Minulla oli myös paljon tavoitteita sen suhteen, ja ajattelin, että paini voisi olla paljon terveempi valinta.

Yli-Hannukselan koko perhe painii. Hänen isänsä on entinen huippupainija Marko Yli-Hannuksela, ja lisäksi lajia harrastaa myös hänen isoveljensä. Melkein kaikki muutkin perheenjäsenet ovat painia jossain vaiheessa elämäänsä kokeilleet.

– Minua on aina kiehtonut lajissa tietynlainen suoraselkäisyys ja nöyryys. Paini on hieno laji yllätyksellisyydessään, älyssä ja taidossa.

Toisin kuin kilpavoimistelussa, painissa kisataan painoluokkien mukaan. Painoluokkien mukaan urheillaan useissa eri lajeissa, kuten painonnostossa, painissa ja muissa kamppailulajeissa.

Mutta painoluokkaurheilu voi altistaa syömishäiriölle. Painoluokkaurheilussa urheilijoiden painoa seurataan säännöllisesti, jotta valmentajalla sekä urheilijalla pysyy käsitys siitä, mitä painoluokkaa seuraavissa kisoissa tavoitellaan. Yli-Hannukselan kasvattiseuralla oli hänen mukaansa hyvä toimintatapa painon seuraamisen suhteen.

– Nuorten painonpudottaminen on aina ollut kiellettyä, ja valmentajat pyrkivät olemaan tietoisia myös siitä, mitä urheilijat painavat kisakauden ulkopuolella. Lisäksi valmentajat pyrkivät estämään sitä, että urheilijat omatoimisesti ”kinnaisivat” painoaan, eli pitäisivät sitä niin matalalla kuin pystyvät, Yli-Hannuksela sanoo.

Painiurheilijat pitävät myös itse yllä puhetapaa, joka triggeröi helposti syömishäiriöajatuksia, Saga Yli-Hannuksela ajattelee.

Urheilussa syömishäiriömyönteinen kulttuuri korostuu

Syömishäiriöliiton asiantuntijan Katri Mikkilän mukaan on yleisesti tiedossa, että joka kymmenes ihminen sairastuu varhaisaikuisuuteen mennessä syömishäiriöön.

– Tiedetään myös, että urheilu lisää aina riskiä sairastumiselle, lajista riippumatta. Kuitenkin erityisiä riskilajeja sairastumiselle ovat esimerkiksi esteettiset lajit kuten voimistelu ja painoluokkalajit.

Mikkilä kertoo, että yleisestikin syömishäiriömyönteinen kulttuurimme korostuu urheiltaessa. Urheiluravitsemusosaamisessa on hänen mukaansa ollut puutteita, minkä vuoksi riittävän syömisen merkitystä ei ole osattu arvostaa.

– Urheilussa syömishäiriömyönteisyys on vahvasti esillä. Esimerkiksi kestävyyslajeissa ongelmana on kevyemmän kehon tavoittelu sen myötä, että keho kulkisi paremmin, ja kaikessa urheilussa näkyy myös tietyt kehopaineet. Pitää näyttää urheilijalta, vaikkei kehon koostumuksella olisikaan niin suurta merkitystä suorituksen kannalta, Mikkilä sanoo.

Mikkilän mukaan tyypillistä on, että kun kisa on ohi ja edessä on paluu takaisin normaaliin treeniarkeen, urheilijoilla syntyy helposti ahmintaoireilua. Liian vähillä energioilla eletty elämä pakottaa kehon huutamaan ruokaa hinnalla millä hyvänsä.

Saga Yli-Hannukselassa suurta ahdistusta aiheuttivat valmentajan toteuttamat yllätyspunnitukset, joissa urheilijan sen hetkinen paino tarkastetaan painisalin puntarilla.

– Ymmärrän, että painissa pitää tehdä niin, jotta valmentajalla säilyy tieto siitä, mikä urheilijan paino on. Käytäntöä pitäisi kuitenkin muuttaa niin, ettei painoa katsota kaikkien muiden urheilijoiden edessä, vaan se käytäisiin läpi kahden kesken. Tiedän, että yllätyspunnitukset ovat herättäneet muissakin urheilijoissa ahdistusta.

Yli-Hannuksela on keskustellut treenikavereidensa kanssa painin aiheuttamista syömishäiriöoireista. Ahdistavien yllätyspunnitusten lisäksi Yli-Hannuksela on kuullut valmentajien kieltäneen tyttöjä syömästä leipää tai muita hiilihydraatteja. Tämä ei kuitenkaan ollut Yli-Hannukselan kasvattiseuran käytäntö.

– Itsellä on tuntosarvet kasvaneet niin, että huomaan pienetkin asiat, erityisesti kun muiden treenaavien tyttöjen kanssa aikaa vietän. Monet pitävät painoa väkisin todella alhaalla ja kontrolloivat syömistään. Painoa myös pudotetaan vaarallisilla tavoilla, ja monien kotiseurat kannustivat painon pitämiseen alhaalla.

Yli-Hannukselan mukaan sekä ystävät että valmentajat puhuivat kehoista arvostelevaan sävyyn. Painoluokkaurheilussa vallitseva keskusteluilmapiiri on hänen mielestään kaikkein vahingoittavin syömishäiriöiden syntymisen näkökulmasta. Hän uskoo, että poikien ja miesten painipuolella laihduttaminen ja painon ”kinnaamisen” ovat edelleen vielä suurempi tabu kuin naisilla ja tytöillä.

– Eikä se ole aina valmentajien toimesta, vaan myös urheilijoiden omassa puheessa. Se, miten puhutaan painosta ja laihduttamisesta koko ajan, ja että mitä pienemmässä painoluokassa pystyy kisaamaan, sen parempi. Nuo asiat triggeröivät helposti syömishäiriöajatuksia, Yli-Hannuksela pohtii.

Painoa pudotetaan vaarallisilla tavoilla painoluokkaurheilussa, sanoo Saga Yli-Hannuksela.

Kurinalaisuus tuttua urheilumaailmassa

Urheilussa korostuu yhteiskunnassa vallitseva yleinen suoritus- ja tunnollisuuskulttuuri, Katri Mikkilä sanoo. Tietynlainen kurinalaisuus on urheilijaan sisäänrakennettuna, ja urheilijaa arvotetaan suoritusten perusteella. Paine pystyä koko ajan parempaan suoritukseen on suuri.

– Ajatellaan, että urheilijat ovat terveyden perikuvia, vaikka urheilussa viedään keho äärirajoille ja kokeillaan, kuinka paljon se kestää. Se on terveydestä aika kaukana.

Painoluokkaurheilussa on vielä urheilemiseen liittyvien syömishäiriöriskien lisäksi omat erityispiirteensä. Kun tavoitellaan kisoihin valmistauduttaessa aina tiettyä painoa, lähtökohtaisesti pyritään pääsemään alimpaan mahdolliseen painoluokkaan.

– Olisi parempi, että urheilija voisi kisata siinä painoluokassa, jossa keho on luontaisesti. ”Painonveto” on täysin syömishäiriökäyttäytymistä, sillä siinä kaikin keinoin tiristetään kehosta kaikki pois.

Mikkilä ajattelee, että yksittäinen urheilija ei voi vaikuttaa sairastumisriskiinsä lopulta kovinkaan paljoa yksin. Valmennussuhteeseen liittyy aina valta-asema, joka voi nostaa urheilijan kynnystä kyseenalaistaa valmentajan sanomisia. Mikkilä kannustaa kuitenkin oman kehon kuunteluun ja uskallukseen puhua vaikeista aiheista valmentajalle.

– Mutta sekään ei voi olla yksilön vastuulla kokonaan, jos maailma ympärillä kannustaa olemaan kuuntelematta omaa kehoaan, varsinkin kun mennään äärirajoille.

Paljon olisi Mikkilän mukaan tehtävissä sillä, että painopuhetta muutettaisiin yhteiskunnan tasolla. Painokeskeinen terveys- ja kunnollisuuskäsitys ja kurinalaisuuden ihannointi asuu kulttuurissa vielä vahvasti, mikä on hänen mielestään tarpeetonta.

– Eri lajiyhteisöistä, kuten naisjääkiekosta, on kantautunut puhetta, että valmentajilta tulee lajin imagon vuoksi painetta olla hoikka ja lihaksikas, vaikkei sillä ole edes merkitystä.

Mikkilä sanoo, että valmentajan rooli on opetella syömishäiriösensitiivisyyttä. Siinä ensi askel on se, että valmentaja menee ensin itse oman keho- ja ruokasuhteensa äärelle. Jos auktoriteettiasemassa oleva valmentaja huomaa valmennettavallaan ilmenevän vahingollista syömiskäyttäytymistä, on tärkeää säilyttää asian puheeksi ottamisessa luottamus ja herkkyys.

– Pitää toki olla uskallusta puuttua, jos huomaa jotain ja huoli herää. Asia kannattaisi kuitenkin ottaa puheeksi niin, että antaa urheilijalle tilaa kertoa kaikesta aiheeseen liittyvästä kuin että kohdistaa huolen yksin urheilijan painoon tai kehossa havaittuihin muutoksiin.

Painiliitto: Tehtävää riittää

Mitä Painiliitossa ajatellaan riskistä, jonka mukaan painiurheilijat voivat saada syömishäiriöoireita?

Painiliiton toiminnanjohtaja Pasi Sarkkinen kertoo, että liiton järjestämissä valmentajakoulutuksissa pyritään tarjoamaan valmentajille tietoa muun muassa siitä, millaista on urheilijan ravitsemus, mitä vaikutuksia riittävällä energiansaannilla on terveyteen ja kehittymiseen sekä miten urheilijoiden kanssa voidaan toimia kestävämmin ja sensitiivisemmin paino- ja ruokapuheen osalta. Sarkkisen mukaan tehtävää riittää kestävämmän paino- ja syömispuhekulttuurin rakentamiseksi.

– Lasten ja nuorten urheilussa riittävä energian saanti on välttämätöntä, jotta keho kasvaa ja kehittyy normaalisti. Emme suosittele liian tiivistä painon tarkkailua minkään ikäisille urheilijoille, Sarkkinen sanoo.

Hän korostaa, että Suomessa ei edellytetä valmentajilta ja ohjaajilta mitään ammatillista koulutusta. Sarkkisen mukaan Painiliitto tarjoaa kuitenkin tietoa syömishäiriöiden ehkäisystä ja valmentajakoulutuksissa sekä -kursseilla.

– Viime vuonna meillä oli ohjaaja- ja valmentajakoulutusten lisäksi esimerkiksi seuravalmentajapäivät, johon osallistui noin sata valmentajaa. Yksi teema tapahtumassa oli ravitsemus, ja siinä käsiteltiin lasten ja nuorten riittävää energiansaantia.

Sarkkisen mukaan Painiliitolla ei ole tiedossaan tarkkaa tietoa siitä, kuinka yleisiä syömishäiriöt painiurheilijoilla ovat. Hän kuitenkin myöntää, että lajin sisällä käytävä painopuhe voi olla haitallista syömishäiriöiden kehittymisen kannalta.

– Viime vuosina tämän keskustelun myötä jokainen on joutunut tarkistamaan omia kantojaan, ja varmasti sellaisetkin, jotka ovat pidempään olleet mukana. Toivoisin, että jokainen kiinnittäisi huomiota siihen, mitä nuorille urheilijoille puhutaan ja millaista käytöksen mallia heille annetaan. Ei pelkästään urheilussa, vaan myös muussakin elämässä.

Sarkkinen uskoo, että valmentajat huomioivat sairauden valmennuksessa, jos urheilijan syömishäiriötausta on tiedossa.

– Jos urheilija tai urheilijan huoltaja on kertonut syömishäiriöstä, niin valmennusta sopeutetaan sen mukaan. Jossain tilanteessa voi olla syytä pitää taukoa lajiharjoittelusta, jossa fyysinen kontakti voi lisätä riskiä loukkaantumiselle.

Sarkkinen sanoo, että liiton tasolle kantautuu hyvin vähän tietoa syömishäiriöistä. Hän pitää saatujen tietojen perusteella sairastumisia yksittäistapauksina.

– Kuitenkin yksikin tapaus on aina liikaa.

Naisten osallistuminen painiurheiluun on Suomessa tapahtunut Sarkkisen mukaan voimakkaammin vasta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän uskoo, että naisten mukaantulo on muuttanut lajikulttuuria parempaan ja terveempään suuntaan, mutta tekemistä riittää silti.

– Meillä on varmasti paljon opittavaa loukkaantumisten ja sairastumisten ennaltaehkäisyn, kuormituksen ja levon suhteen sekä energian saantiin liittyvissä asioissa. Siinä mielessä ollaan vielä sellaisessa vaiheessa, että oppia ja tietoa tarvitaan lisää.