Puheenaiheet
Apu

Synninpesässä ja kirkossa

Synninpesässä ja kirkossa

”Huomenna Posion kirkolla riittää taas hurskaita.”
Teksti Vexi Salmi
Mainos

ielä 1960-luvulla joka niemennokassa ja lahdenpohjukassa oli tanssilava. Se oli viimeinen vuosikymmen, jolloin suomalaiset tanssivat ilonsa esiin ja surunsa pois.

Muuta huvia maaseudulla ei ollut. Kiertävä elokuvannäyttäjä kävi ehkä kerran kuukaudessa, ja seuraintalolla näyteltiin harrastelijavoimin. Muulloin raitilla asui autius.

Tanssilavojen tuho alkoi vuosikymmenen lopulla. Autoistuminen lisääntyi ja nuoriso hurautti tansseihin naapuripitäjään, joskus pitemmällekin. Huvikeskuksiksi kasvaneet suurlavat hiljensivät pienet kylälavat.

Vuoden 1969 alussa vapautui keskiolut, ja anniskeluoikeus veti tanssikansan tuoppien ääreen. Kyläbaari tai huoltoaseman kahvio korvasi tanssilavan.

Olut rohkaisi ja nosti tunnelmaa, ja jukeboksi soitti viimeisimmät suosikki-iskelmät. Lauantaipulloakaan ei tarvinnut tyhjentää salaa. Keskiolutanniskelu muutti juomisen luvalliseksi. Suomalaiset siirtyivät järvien rantalepikoista sääskettömään seurusteluun.

60-luvun puolivälissä tulevia tuhon enteitä ei vielä näkynyt. Samassa maalaishotellissa yöpyi usein pari kolmekin kilpailevaa kiertuetta.

Tuttujen ryhmien kohdatessa hotelli heräsi eloon. Juhlinta jatkui usein aamuun saakka, ja tarinaa riitti. Kitarat soivat ja ovet paukkuivat, kun kassien pohjilta etsittiin lisää juotavaa. Muut hotellivieraat joutuivat viettämään unettomia öitä. Joskus railakasta menoa seurasi porttikielto koko joukkiolle, mutta se ei haitannut. Seuraavalla kerralla yövyttiin naapurihotellissa, tai ajettiin lähinpään kirkonkylään.

Aina keikkailu ei toki ollut yhtä hurjaa. Yleensä se oli arkista työtä, autossa istumista, odottamista, yleisön viihdyttämistä ja öisin kortinpeluuta. Olimme majoittuneet Irwinin kanssa jokasyksyisellä pohjoisen kiertueellamme Kuusamon kirkonkylään hotelli Otsolaan. Tapoimme aikaa ravintolan baarissa, kun paikalle saapui Mauno Kuusisto eli Arkku-Manu, niin kuin me häntä kutsuimme. Lempinimi johtui siitä, että Kuusisto työskenteli päivätyönään hautaustoimistossa.

Kuusiston autokuskina oli hänen managerinsa Kohvakan Ville tai nimenmuutoksen jälkeen Olavi Kivikoski, myöhemmin Suomen Cannon.

Me olimme vuokranneet illaksi urheiluseuran tanssilavan viitostien hiekkatörmältä, ja Kivikoski Kuusistolle Kuusamon kirkon. Säestäjäksi he olivat palkanneet seurakunnan kanttorin.

Idea kirkkokonserteista oli Kivikosken. Kirkkoon ei saanut myydä pääsylippuja, mutta jokaiselle tulijalle tyrkytettiin maksullista käsiohjelmaa.

Niiden myyntimäärää ei kontrolloinut kukaan. Kassalipas täyttyi verottomista seteleistä. Illansuussa lähdimme työpaikoillemme, me tanssilavalle ja Mauno Kuusisto kirkkoon.

Tehtyämme keikkamme tapasimme taas Otsolan baarissa. Kuusisto ei juonut eikä paljon puhunutkaan, mutta Kivikoski puhui sitäkin enemmän. Hän kyseli uteliaana yleisömenestystämme.

Vastasimme, että tansseihin oli saapunut arkipäivästä huolimatta yli 600 ihmistä. Kivikoski siemaisi lasistaan ja otti muikean ilmeen kasvoilleen ennen kuin sanoi, että heillä oli yli 800, ja kahteen mieheen.

Sitten hän kysyi, että montako meitä oli. Murahdin, että kymmenen henkeä ja autokuski. Kivikoski vinkkasi tarjoilijan pöytään ja tilasi itselleen toisen lasillisen ennen kuin jatkoi:

"Pojat, te olitte töissä synninpesässä ja me kirkossa. Herra siunaa hyväntekijöitä runsain antimin. Heitä odottaa Pietarin kalansaalis ja yltäkylläinen elämä. Huomenna me hurautetaan Valiantilla Maunon kanssa Posion kirkolle, ja taas riittää hurskaita."

Julkaistu: 19.7.2012