Image

Surun kotona


Katriina Huttunen törmäsi valkotukkaiseen mieheen Hietaniemen hautausmaalla aina samassa paikassa. Sitten he alkoivat jutella.
Teksti Katriina Huttunen
Kuvat Erkki Toukolehto

Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 1/2019

Liian kuuma kesä 2018. Lapseni itsemurhasta on kulunut kaksi vuotta, ja käyskentelen edelleen joka ilta yksin Hietaniemen hautausmaalla. Joka ilta samaan aikaan samassa paikassa Lapinlahden rannassa vastaani tulee valkotukkainen mies. Hän kävelee ryhdikkäästi ja määrätietoisesti, ei selvästikään ole täällä vain satunnaisella iltakävelyllä. Hänellä on päämäärä, ja sinne hän on taas menossa. Kun olemme tulleet kohdakkain parikymmentä kertaa, alamme varovasti nyökätä toisillemme tervehdykseksi.

Hänkin käy täällä aina yksin. Hänkin viettää kesäiltansa hautausmaalla.

Kesän edetessä kohtaamme jo hautausmaan vanhan alueen huoltorakennuksen kulmalla, väärässä paikassa, sillä olen poikkeuksellisesti ollut liikkeellä etuajassa. Koreografia menee sekaisin. Hidastamme ja pysähdymme. Kysyn häneltä varovasti käykö hän jollakin tietyllä haudalla, vaikka oikeastaan tiedän sen. Hautausmaakävelijöille kehittyy vähitellen vaisto tunnistaa kohtalotoveri, ja miehestä huokuva suru välittyy ilman sanojakin. Hän alkaa kertoa että hänen vaimonsa on kuollut kesäkuussa. Hän yrittää hillitä kyyneleitään mutta ei pysty. Hän kääntyy hetkeksi pois. Odotan.

Tuore leskimies kertoo että käy vaimonsa haudalla joka ilta. Ehdotan että seuraavana iltana hän näyttäisi minulle vaimonsa haudan ja minä näyttäisin hänelle lapseni haudan.

Menetyksemme eivät ole yhteneväiset eikä surumme ole samanlaista, mutta kuolema ja menetys yhdistävät meitä.

Loppukesän ja syksyn mittaan kävelemme hautausmaalla yhdessä lähes päivittäin. Missään muualla emme tapaa.

Tuore leski on surussaan yksin, ja hän haluaa selvitä omin päin, ilman vertaistukea, ilman terapiaa, ilman keskusteluapua. Hän katsoo silmiin ja sanoo ylväästi: Minä pärjään.

Minäkin olen melko varma siitä että hän pärjää, ja olen melko varma siitä että minä pärjään.

Tai jos hän ei pärjää tai minä en pärjää, sekään ei ole mikään häpeä.

Hänen vaimonsa kuolemasta on kulunut vasta muutama kuukausi, ja tiedän että läheisen kuoltua ensimmäiset kaoottiset avohaavakuukaudet täyttyvät ääriään myöten pakollisista tehtävistä ja lakisääteisistä velvollisuuksista. Niihin päivät kuluvat, niihin purkautuu tämä uusi ja vieras, käsittämätön, korviahuumaavan hiljainen suru. Kuoleman jälkeen on niin paljon hoidettavaa. Perintö on jaettava, kuolinsiivous on tehtävä. Yhteinen koti ei enää ole yhteinen. Sen voi yhtä hyvin myydä. Uuden, pienemmän, yhden hengen kodin seinät voi maalata kyynelillä, muistoista on hankkiuduttava eroon, kaikesta menneestä on luovuttava.

Puolisosta tulee leski.

Seuloessaan ja heittäessään pois kuolleen vaimonsa tavaroita hän jättää konkreettisesti jäähyväiset rakastetulleen, ja siihen voi mennä kuukausia. Samaan aikaan ja sen jälkeen hän yrittää reippaasti jatkaa omaa elämäänsä. Yksin.

On muistettava nukkua, on muistettava syödä, on ehkä opeteltava laittamaan ruokaa yhdelle. Moni leskimies joutuu harjoittelemaan kotitöitä tai ainakin niiden mielekkyyttä.

Tämä mies on aina hyvin pukeutunut ja huoliteltu. Hän kulkee kädessään Imsdalin vesipullo. Hän on valveutunut ja itsetietoinen, hän on asettanut itselleen tavoitteita, pieniä ja isoja, ja hän toteuttaa ne.

Liian kuuman kesän iltoina puhumme yhden hengen ruokaresepteistä ja viikkosiivouksesta, aamutoimista, vuorokausirytmistä ja ihmissuhteista. Puhumme siitä miten mielekästä on pitää kiinni entisistä rutiineista samalla kun taloon on tullut uusia rutiineja, niin kuin tämä jokailtainen hautausmaakävely. En osaa neuvoa häntä, vaikka olenkin menetyksen kokeneena jo vanha tekijä. Voin vain yrittää kannustaa ja tukea.

Suruja ei voi vertailla, eikä niillä kannata kilpailla. Jokaisen suru on yhtä oikea.

Kuin sanattomasta sopimuksesta annamme toistemme olla rauhassa oman läheisemme haudalla. Keskustelut käydään hautausmaan muissa osissa, puolueettomalla maaperällä, matkan varrella, siellä missä ei voi kenenkään näkemättä lyyhistyä polvilleen. Haudalla ei kaivata puhetta, haudalla ei vaihdeta kuulumisia eikä suunnitella tulevaa. Haudalla ollaan yksin kuoleman kanssa.

Hautausmaakävelyseuralaiseni vaimo on haudattu uuteen muistolehtohautaan. Muistolehtohautoja on perustettu Hietaniemeen viime vuonna useita, ja osa niistä on puolisolehtoja. Koska Hietaniemen hautausmaa ei voi laajentua ulospäin, sen on laajennuttava sisäänpäin, ja käytöstä poistuneiden vanhojen arkkuhautapaikkojen tilalle rakennettu kompakti muistolehtohauta vie vieläkin vähemmän tilaa kuin uurnahauta. Hautausmaan vahtimestari kairaa kivellä reunustetun muistolehtohaudan hiekkaan tarkan ruutukaavan perusteella 90 senttiä syviä onkaloita, ja niihin onkaloihin vainajien tuhkat kaadetaan lainauurnasta. Haudassa on siis vain tuhkaa, ei arkkua, ei uurnaa. Jokaisessa muutaman neliömetrin kokoisessa muistolehtohaudassa on kymmeniä vainajia. Kukin heistä saa oman nimilaatan punaisen graniittipylvään vasempaan reunaan. Oikea reuna on varattu puolisolle.

Muistolehtohauta täyttyy nopeasti kukista ja kynttilöistä. Omien istutusten ja kiinteiden hautalyhtyjen tuominen on kielletty, ja kieltoa yritetään kiertää kaikin mahdollisin keinoin. On niin vaikea olla tuomatta mitään. On niin vaikea olla muistamatta. On niin vaikea olla surematta. Hautausmaantyöntekijä näyttää minulle miten jalanjäljet tasoitetaan tai haravoidaan hiekasta.

Haudalla ei kävellä.

Haudalla ei puhuta.

En minäkään osaa kohdata toista surevaa. En aina tiedä mitä hänelle sanoisin, en tiedä mitä hän haluaa minun sanovan, en tiedä tietääkö hän että rakkaansa menettänyttä surevaa ei voi lohduttaa millään tavalla.

Jätän tuoreen lesken seisomaan pää painuksissa koivujen alle ja jatkan omaa taivaltani.

Minulla on oma suruni jota hän ei ymmärrä, enkä minä ymmärrä hänen suruaan. Voin vain kunnioittaa sitä.

Emme etsi toisiamme hautausmaalta. Emme sovi kohtaamisista etukäteen. Meillä on omat reittimme, ja jossakin vaiheessa ne yhtyvät ja erkanevat. Kohtaamme jos kohtaamme. Välipäiviä ei juuri ole, ja jos niitä on, niille on löydyttävä selitys, eikä selitykseksi kelpaa että en ehtinyt tai muistanut. Tai että ei huvittanut.

Haudalla ehtii ja muistaa käydä aina. Mikään ei ole sen huvittavampaa. Tai tärkeämpää.

Hautausmaa pelastaa päivämme.

Kun tulee syksy ja illat pimenevät, tuore sureva leskimies saa uuden tehtävän ja ottaa sen kiitollisena vastaan: hänen on hankittava hautalyhty ja pidettävä sen kynttilä palamassa. Siitä tulee uusi rituaali ja pieni suuri päivittäinen elämäntehtävä. Sytytetty hautakynttilä palaa nopeasti loppuun, mutta sitä ennen on huolehdittava liekin hyvinvoinnista. Vaistomaisesti pelkäämme että menettämämme läheinen kärsii tai suuttuu loppuun palaneesta, sammuneesta tai kaatuneesta kynttilästä. Hän ei itse voi sitä sytyttää, mutta haluamme ajatella että palava kynttilä valaisee ja lämmittää sitä ketä varten se on sytytetty.

Hautausmaan mikroilmasto on muuttunut Lapinlahden rannan korkeiden marjakuusien kaatamisen jälkeen. Varjoisuus on vähentynyt, eikä matala graniittipengerrys enää suojele kuolleiden kaupungin asukkaita auringolta ja mereltä samalla tavalla kuin ennen. He ovat nyt enemmän luonnon armoilla, ja siksi he tarvitsevat meidän välittämistämme.

Me kynttilänsytyttäjät yritämme varjella pimeän haudan tuhkaa.

Hautausmaakävelyseuralaiseni elämänmuutos on alkanut keväällä, eikä se ole vielä läheskään ohi. En osaa arvata hänen voimiensa määrää, en tiedä miten pitkälle hänen urhea pärjäämiseetoksensa kantaa. En tunne häntä. Tunnen hänet vain näiden hautausmaakävelyjen perusteella. Olen nähnyt hänestä vain sen puolen, hänen surevan minänsä, miehen joka on juuri menettänyt vaimonsa.

Pidättyväisyydestään huolimatta hän uskaltaa avautua minulle, ventovieraalle ihmiselle, uudelle rajalliselle tuttavuudelle. Hän rohkenee kertoa vaimonsa kuolemasta. Ehkä hänellä ei ole vaihtoehtoa. Ehkä hänen on pakko. Ehkä hän tarvitsee kuuntelijaa. Ehkä hän yrittää kertomalla keventää omaa taakkaansa. Minä puolestani toivon salaa että minusta olisi hänelle jotakin apua tässä traumaattisessa menetyskokemuksessa joka varmasti vainoaa häntä hänen elämänsä loppuun saakka. Ainakin voin kirjoittaa siitä. Sen vähempää en voi tehdä, enkä voi tehdä sen enempää.

Joskus puhuminen auttaa enemmän kuin hienotunteinen vaikeneminen. Voin kuunnella.

Jaettu suru ei ole kaksinkertainen suru.

Meillä ei ole muuta yhteistä kuin suru ja yllättäen kuolleen läheisen hauta joka kutsuu meitä luokseen joka päivä.

Ja se on enemmän kuin paljon.

Loppukesän lämpimien iltojen aikana mies kertoo minulle vaimonsa viimeisten elinkuukausien traagisen kaaren. Hän kertoo kauhuesimerkin huonosta kuolemasta ja siitä miten syöpähoito pahimmillaan toteutuu tänä vuonna keskellä Helsinkiä. Kun järjestelmän kaikki lenkit ovat heikkoja, ja silloin se kaatuu: Kuoleva ei tiedä olevansa kuolemaisillaan eikä häntä uskota. Potilas valittaa vatsaansa, mutta häneltä ryhdytään tutkimaan keuhkoja. Syöpädiagnoosiin saanut potilas poistetaan sairaalasta ja jätetään oman onnensa nojaan. Hoitovastuu ei kuulu kenellekään. Potilaskertomukset vilisevät epäjohdonmukaisuuksia, puutteita ja suoranaisia asiavirheitä. Ne ovat täynnä epätarkkuuksia ja väärinkäsityksiä, suoranaisia valheitakin.

Minunkin lapseni oli ennen kuolemaansa lääkäreiden osaamisen varassa. Tiedän miltä tuntuu yrittää saada lääkäreitä vastuuseen potilaan huonosta hoidosta ja sitä seuranneesta huonosta kuolemasta. Nyt tiedän myös että se on turhaa, mutta silti jonkun on pakko ainakin yrittää. Se on viimeinen palveluksemme. Kuolleet rakkaamme eivät siihen pysty.

Kuolevan ja hänen läheisensä tulisi voida luottaa asiantuntijoihin, niihin joilla on tarvittava tietotaito ja valta päättää oikeasta hoidosta. Näin ei kuitenkaan aina käy. Näin ei käynyt nytkään.

Hautausmaakävelyseuralaiseni kertoo itsestään ja vaimostaan. He ovat olleet tervettä elämää viettävä seitsemänkymppinen akateeminen helsinkiläinen eläkeläispariskunta. Hän kertoo että hänen vaimonsa ei ole tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia. He talvehtivat Thaimaassa ja myöhemmin Espanjassa. Helmikuussa vaimo alkaa valittaa palelemista ja ruoansulatusvaivoja, ja kotiuduttuaan Suomeen maaliskuun lopussa hän hakeutuu oman terveysasemansa terveyskeskuslääkärin vastaanotolle. Hänelle tehdään verikokeita ja vatsan ultraäänitutkimus, mutta niistä ei löydy mitään. Hän saa närästyslääkereseptin.

Mies kertoo että kahden viikon kuluttua vaimon vatsavaivat pahenevat, ja pariskunta hakeutuu yhdessä päivystykseen. Siellä otetaan lisää verikokeita ja keuhkoröntgen. Yleistila on päivystävän lääkärin mielestä hyvä, mutta potilas saa lähetteen tarkempiin keuhkotutkimuksiin. Päädiagnoosi: ruokahaluttomuus. Potilas on laihtunut, ja verikokeissa ilmenee sapen ja maksan toiminnan mittaavien arvojen muutoksia sekä kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta niihin päivystyksessä ei kiinnitetä huomiota. Hoitosuunnitelmiksi kirjataan polikliiniset toimenpiteet ja keskustelu keuhkolääkärin kanssa. Lääkärin arvion mukaan potilas on hyväkuntoinen ja omatoiminen.

Mies kertoo että toukokuun alussa vaimon vatsakivut pahenevat entisestään, ja hän alkaa etsiä yksityislääkäriä, saa vihdoin varattua tälle ajan ja vie vaimonsa vastaanotolle. Gastroenterologisen kirurgian erikoislääkäri havaitsee välittömästi että potilaan iho on keltainen ja että potilas on nääntynyt, laihtunut ja kivulias. Lääkäri epäilee haimamuutoksia ja kirjoittaa lähetteen Hyksiin gastroenterologian ja gastrokirurgian poliklinikalle. Pariskunta lähtee sinne saman tien taksilla. Hautausmaakävelyseuralaiseni vaimolta leikataan tähystyksessä sapen tukkeuma. Diagnoosi: Maksan tai sappiteiden kasvutaipumukseltaan epäselvä tai tuntematon kasvain. Epikriisi: Maksassa useita metastaaseja. Keuhkoissa useita metastaaseja.

Haimasyöpä.

Potilaskertomuksen mukaan potilas kotiutetaan odottamaan syöpätautien kontaktia. Lääkärin mielestä kivut ovat hallinnassa, ja vaikka potilaskertomuksessa lukee että potilas on hyvin järkyttynyt, hän uskoo jaksavansa kotiutua puolison tuella. Muita vaihtoehtoja pariskunnalle ei miehen kertoman perusteella anneta. Reseptit: Imovane, Opamox ja Tramal retard. Unilääkettä ja rauhoittavia lääkkeitä. Ei muuta. Potilas saa ohjeet hakeutua Hyksin päivystykseen, mikäli vatsakivut palaavat tai tulee muita ongelmia ennen kuin syöpätautien klinikalta otetaan yhteyttä. Samalla hän saa kiireellisen lähetteen syöpätautien klinikalle.

Potilas yrittää selviytyä kotona, mutta toukokuun puolivälissä kivut pahenevat, ja hän palaa Hyksiin. Siellä todetaan että mitään ei ole enää tehtävissä. Sovitaan syöpähoitojen peruminen ja aletaan puhua saattohoidosta. Potilas viedään ambulanssilla Suursuon sairaalaan jossa on palliatiivisen hoidon osasto sekä saattohoito-osasto.

Mies kertoo olleensa vaimonsa mukana. Ambulanssista vaimo siirretään vuodeosastolle. Siellä ei ole ketään vastassa. Kun vaimo on odottanut kovissa kivuissa ison potilashuoneen vuoteen laidalla yli puoli tuntia, puoliso painaa soittokelloa. Paikalle tulee hoitaja ja kysyy mitä ongelmia siellä on. Kun puoliso tiedustelee eikö sairaalassa ole varauduttu uuden potilaan tuloon ja eikö siellä tiedetä kuka on tulossa, hoitaja vastaa että ei heillä ole siihen aikaa. Näin mies kertoo.

Potilaskertomuksessa ei ole tästä mainintaa. Ensimmäinen merkintä on vasta yli puolen tunnin kuluttua potilaan saapumisesta. Potilaskertomuksessa lukee että potilaalle annetaan ESAS-lomake (Edmonton Symptom Assessment System), oirekysely potilaan oireenmukaiseen arviointiin eli kipukartoitus. Hautausmaakävelyseuralaiseni mukaan heille ei ole annettu tällaista lomaketta. Lomake on kyllä täytetty Hyksissä, mutta sen tiedot eivät ilmeisesti ole siirtyneet kaupunginsairaalan saattohoito-osastolle, sillä siellä ei tiedetä millaisia kipuja tällä kuolevalla potilaalla on.

Hautausmaakävelyseuralaiseni kertoo että hänen vaimolleen on luvattu Hyksissä yhden hengen huone, mutta sellaista kaupunginsairaalan saattohoito-osastolla ei ole, ei myöskään ruokaa nyt kun ruoka-aika ja iltapala-aikakin on mennyt ohi. Ennen iltakuutta. Mies käy sairaalan keittiössä kysymässä saisiko sieltä jotakin syötävää, sillä vaimo on ollut koko päivän ilman ravintoa. Ei. Ruoka tulee keskuskeittiöstä. Puoliso kysyy olisiko jääkaapissa jotakin, ja lopulta nääntyneelle potilaalle suostutaan tarjoamaan teetä ja voileipää.

Mies on kirjannut tapahtumat muistiin ja kertoo minulle seuraavasta päivästä. Hoitaja tulee vasta puolison painettua soittokelloa. Hoitaja kysyy onko siellä ongelmaa. On. Puoliso valittaa hoitajalle että hänen vaimonsa ei pysty syömään tarjottua ruokaa, eikä hän pysty nukkumaan. Hautausmaakävelyseuralaiseni kertoo että kipulääkitystä täytyy pyytää joka kerta erikseen, ja potilas joutuu itse ehdottamaan lääkitystä. Kipupumppu otetaan käyttöön vasta muutama päivä ennen potilaan kuolemaa. Kun hänen kommunikointikykynsä heikkenee eikä hän pysty enää puhumaan, häntä ei miehen mukaan kuunnella eikä yritetä ymmärtää. Hautausmaakävelyseuralaiseni viettää sairaalassa päivät ja koettaa huolehtia kuolevan vaimonsa tarpeista. Lääkäriä puoliso ei tapaa ollenkaan, sillä hänelle ei ilmoiteta milloin lääkäri on tavattavissa. Hoitajat eivät yhtä lukuun ottamatta käy potilaan luona kertaakaan oma-aloitteisesti, ja jokaiseen soittokellon kutsuun suhtaudutaan vastahakoisesti. Että mitä nyt taas.

Pyydän hautausmaakävelyseuralaistani kertomaan kaupunginsairaalan saattohoito-osaston ruokailusta, sillä hänen vaimonsa elämän viimeisten kuukausien ja viikkojen keskeiseksi kärsimystekijäksi on sapen ja haiman toiminnan estyttyä muodostunut ravinnon imeytymättömyys. Ei se että ruoka ei olisi maistunut, kuten potilaskertomuksessa lukee, vaan se että ruoka ei ole pysynyt sisällä. Leskimies kertoo että kaupunginsairaalan saattohoito-osastolla ei ole voitu tai haluttu räätälöidä kuolevalle potilaalle yksilöllisiä toiveita, kaurapuuroa, viiliä, juustovoileipää, kasviskeittoa, teetä, vettä. Kevyttä ruokaa, ei mitään rasvaista, mausteista, raskasta eikä makeaa. Tähän kaupunginsairaalan saattohoito-osastolla ei ole suostuttu, ellei työvuorossa ole sattunut olemaan ystävällinen luottohoitaja, se joka tekee aina vähän enemmän kuin on pakko.

Mies kertoo että hänen vaimonsa viipyy kaupunginsairaalaan saattohoito-osastolla kolme viikkoa. Vaimo kuolee kesäkuun alussa varhain aamulla. Puolisolle soitetaan noin tunnin kuluttua, ja kestää vielä melkein kaksi tuntia ennen kuin erikoistuva lääkäri toteaa potilaan virallisesti kuolleeksi.

Tässä tapahtumien kulku yksinkertaistettuna. Se ei ole kaunis eikä se ole looginen, eikä se varmasti ole tavatonkaan. Hautausmaakävelyseuralaiseni vaimolla on todettu toukokuun alussa 2018 laajalle levinnyt haimasyöpä, ja silti hänet on poistettu sairaalasta pelkkien uni- ja kipulääkereseptien varassa, ilman kotihoidon ohjeistusta tai edes varmuutta siitä selviääkö hän kotona. Kuka häntä siellä hoitaa, seitsemänkymppinen puolisoko? Kuinka moni osaa hoitaa kuolevaa syöpäpotilasta kotona vailla minkäänlaisia ohjeita? Puoliso ottaa itse yhteyttä Helsingin kaupungin kotihoitoon, vaikka sitä olisi lain mukaan pitänyt tarjota jo Hyksistä, mutta kotihoidosta ei koskaan ehditä ottaa yhteyttä. Myöskään syöpäklinikalta ei ehditä ottaa yhteyttä. Potilas ei ehdi keuhkotutkimuksiin. Syöpä ehtii ensin.

Kun alan suunnitella tämän artikkelin kirjoittamista elokuussa, pyydän miestä hankkimaan kaikki potilasasiakirjat. Siihen menee koko syksy, ja hän kertoo että välillä on kohtuuttoman raskasta. Hänen on pakko karaista itsensä surussaan, soittaa yhä uudestaan ja uudestaan, pyytää yhä uudestaan ja uudestaan ja lukea dokumenteista asioita joita ei ole ennen tiennyt eikä millään pystyisi lukemaan. Päivystyssairaalan sisätautien poliklinikalta väitetään että potilasasiakirjat on jo lähetetty kuolinpesälle. Hautausmaakävelyseuralaiseni mukaan se ei pidä paikkaansa. Seuraavaksi sieltä väitetään että potilasasiakirjat on annettu vainajalle. Hautausmaakävelyseuralaiseni mukaan sekään ei pidä paikkaansa. Lokakuun loppuun mennessä hautausmaakävelyseuralaiseni on vihdoin saanut kokoon kaikki muut potilasasiakirjat, lukuun ottamatta kaupunginsairaalan saattohoito-osaston ensimmäistä viikkoa, sitä jonka aikana ilmenivät sairaalaan saapuminen, sen ongelmat ja hoidon alkuun liittyneet konfliktit. Kun se lopulta tulee, siinä on virheitä. Hoitokeskusteluja on yksinkertaistettu, tietoja on jätetty pois ja totuutta on oikaistu ja muunneltu.

Leikkaus onnistuu mutta potilas kuolee.

Saattohoito on henkisesti kuormittavaa työtä äärimmäisen raskaissa oloissa. Lääkärit ja hoitajat eivät kuitenkaan ole työpaikallaan ainoastaan itsensä takia. He ovat potilaitaan varten, auttamassa ja hoitamassa sairaita, kuolemansairaita ja kuolevia ihmisiä. Ja vaikka saattohoidossa kuolee jokainen potilas, sekään tosiseikka ei oikeuta laiminlyömään kuolevan potilaan parasta mahdollista oireenmukaista hoitoa silloin kun potilas ei itse pysty valvomaan etujaan ja vaatimaan ihmisarvoista kohtelua. Hyvän sairaalahoidon ei pitäisi riippua siitä kuka on tänään työvuorossa.

Kaupunginsairaalasta saadussa potilaskertomuksessa esiintyy lukuisia kertoja lause ”äkillisen sairastumisen aiheuttamaa epätoivoa helpotetaan”. Se on ympäripyöreydessään kaunis ja varmasti hyvää tarkoittava lause, mutta kun kysyn vaimonsa menettäneeltä mieheltä mitä se hänen tapauksessaan merkitsee, hän vastaa että hän ei tiedä. Hänen tai hänen vaimonsa epätoivoa ei ole helpotettu, ei vaikka saattohoidossa työskentelevillä lääkäreillä ja hoitajilla on koulutus, joten ainakin teoriassa heidän tulisi osata suhtautua kuolemansairaaseen potilaaseen – ja tämän läheiseen.

He eivät saa mennä paniikkiin silloin kuin kuoleva ja hänen läheisensä ovat paniikissa, epätoivoisia ja lohduttomia. Toisaalta he eivät myöskään saa sallia kiireen vaikuttaa hoitoon eivätkä antaa ymmärtää että heillä olisi tärkeämpää tekemistä jossakin muualla. Kuolevalla on oikeus olla itsekäs. Se on kuolevan ainoa oikeus. Kuoleva ei jaksa ajatella ketään eikä mitään muuta kuin omaa kipuaan, pelkoaan ja kuolemaansa. Äkillisesti sairastunut ei tiedä kuolinhetkeään, ja siksi hänen on säännösteltävä voimiaan. Ehkä hän haluaa myös suunnitella hautajaisensa ja hyvästellä rakkaansa. Hän ei ole itsestään hoitovastuussa.

Kuoleva ei varmasti ole ihanteellinen hoidettava. Aina hän ei kuitenkaan ole syyllinen sairastumiseensa. Silloin hän hakeutuu hoitoon, ja silloin olisi suotavaa että hän noudattaa annettuja ohjeita. Itsensä vuoksi.

Tässä tapauksessa potilas ei ole omilla holtittomilla elintavoillaan aiheuttanut sairastumistaan. Hän ei myöskään ole ymmärtämättömyyttään viivytellyt hoitoon hakeutumista ja siten vaikeuttanut sairautensa hoitoa. Päinvastoin. Hän on luullut tekevänsä oikein, ja mikä pahinta, hän on luottanut niihin joiden olisi pitänyt osata hoitaa häntä. Ja joiden olisi pitänyt hoitaa häntä.

Hautausmaakävelyseuralaiseni syyttää järjestelmää siitä että potilaalle ei ole annettu potilasasiakirjoja eikä tutkimustuloksia, niin että hän olisi voinut analysoida ja tulkita niitä, tehdä oikean diagnoosin ja ohjeistaa seuraavaa päivystävää lääkäriä, seuraavaa erikoislääkäriä, seuraavaa poliklinikkaa, seuraavaa hoitajaa.

Olen eri mieltä. Sähköisten potilasasiakirjojen hallinta ei ole potilaan tehtävä, ei myöskään lääkärilatinan tai laboratoriotulosten hallitseminen. Se on lääkäreiden velvollisuus. Sitä varten lääkärit ovat olemassa. Lääkärit ovat potilaita varten.

Virheellisistä ja viivästyneistä diagnooseista tai hoidollisista laiminlyönneistä huolimatta hautausmaakävelyseuralaiseni vaimon odottamatonta sairastumista, nopeasti edennyttä syöpää ja äkillistä kuolemaa ei todennäköisesti olisi voitu estää, mutta hänen hoitonsa olisi voitu suunnitella ja koordinoida paremmin. Ja mikä tärkeintä, hänen elämänsä viimeisistä kuukausista ja viikoista olisi voitu tehdä inhimillisiä ja arvokkaita, kuten Käypä hoito -suosituksissakin edellytetään. Hänen kipujaan, ahdistustaan ja kuolemanpelkoaan olisi voitu lievittää. Hänellä olisi ollut aikaa totutella ajatukseen että kohta hän kuolee.

Joku olisi voinut valaista ja valmistaa kuolevaa. Vastuu laadukkaan syöpähoidon ja hyvän saattohoidon toteutumisesta ei ole kuolevalla itsellään. Sitä varten meillä on huippuunsa kehitetty saattohoitojärjestelmä. Tai ainakin pitäisi olla.

Olisi pitänyt olla.

Niinpä leskimies jatkaa yksinäistä vaellustaan Hietaniemen hautausmaalla. Hän on surunsa keskellä lohduton, pettynyt ja vihainen, eikä hän tiedä miten kestäisi omaa tuskaansa. Osoittaakseen maailmalle ja itselleen jaksamisensa määrän hän siivoaa, remontoi ja hoitaa kuolinpesän pakollisia velvollisuuksia. Hän lähtee järjestämään Espanjan-kodin papereita. En uskalla varoittaa häntä että sitten kun kaikki pakolliset velvollisuudet hoidettu, asiat järjestetty, vanha asunto myyty ja uusi remontoitu, hiljaisuus laskeutuu lopullisesti ja suru iskee uudestaan vereksin voimin. Silloin tyhjyydestä on opeteltava tekemään merkityksellistä. Viimeistään silloin moni sureva huomaa tarvitsevansa jonkinlaista apua.

En ole surun perinteisen vaiheteorian kannattaja enkä tyrkytä sitä hänellekään. Käsitys surun sokkivaiheesta, reaktiovaiheesta, käsittelyvaiheesta ja sopeutumisvaiheesta on vain surun yksinkertaistettua strukturointia, jotta sureva uskoisi surussaan itseensä ja olisi ainakin näennäisesti helpommin autettava. Suru ei tottele vaiheita eikä etene kaavan mukaan. Miltä minusta juuri nyt pitäisi tuntua? Tai miksi minusta taas tuntuu tältä, vaikka teorian mukaan ei pitäisi? Surenko väärin? Enkö sure tarpeeksi? Surenko liikaa? Miksi suren vieläkin? Miksi en sure vieläkään?

Hautausmaakävelyseuraiseni vaimon huono kuolema todistaa myös sen että puhdas kuolemansuru saa vain harvoin esiintyä puhtaana suruna. Sille ei anneta tilaa. Kuolemansurun syrjäyttävät muut tuntemukset, kuten avuttomuus, epätietoisuus, epäusko ja epätoivo, voimaton raivo, itsesyytökset, neuvottomuus, viha, kauhu ja pohjaton pelko. Ja mikä pahinta, surevan jokapäiväinen jaksaminen joutuu kohtuuttoman kovalle koetukselle, kun vastassa on ihmistä isompi, erehtymätön järjestelmä.

Joku voi erehtyä uskomaan että olisi helpompi vain unohtaa ja kiiruhtaa elämässä eteenpäin. Mutta kuolemansurussa ei voi kiiruhtaa eteenpäin. Surevalla on pakko olla lupa jäädä suruun niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen tai jopa lopullisesti. Ei tarvitse olla koko ajan urhea. Surulle on oikeus antautua. Kun sen hyväksyy ystäväksi, sen kanssa voi joskus tulla toimeen. Kuoleman jälkeen surevan elämä ei ole enää koskaan entisellään. Paluuta ei ole.

Suru on tullut arkeemme jäädäkseen. Juhlaa meillä ei ole. Elämästämme puuttuu nyt jotakin, ja samalla siihen on tullut kutsumaton lisä.

Hautausmaalla tämä puuttumisen ja lisäyksen katkeransuloinen ristiriita korostuu. Siksi hautausmaa on surun koti. Ellei surulla ole kotia, menetys kulkee varjona surevan perässä, ja pahimmillaan, sanoittamattomana ja käsittelemättömänä, se uhkaa kasvaa niin isoksi ja pimentää maiseman niin synkäksi että kaikki muu menettää merkityksellisyytensä, elämäkin.

En yritä vähätellä tuoreen lesken menetystä uskottelemalla hänelle että aika parantaa haavat tai että suru muuttaa vähitellen muotoaan. On itsepetosta kuvitella että ensi vuonna helpottaa.

Ensi vuosi tulee olemaan paljon pahempi.

Menetyskokemus ei lähde pois.

En tiedä miltä puolison menettäminen tuntuu. Tiedän vain miltä tuntuu lapsen menettäminen. Hautausmaakävelyseuralaisellani ei ole menetykselleen täsmällisiä sanoja. Hänessä on vielä liian paljon artikuloimatonta tuskaa. Hänen tunteensa ja tuntemuksensa ovat kuitenkin hänen omiaan, ja hänen on saatava pitää niistä kiinni. Hän saa itkeä edessäni, vaikka emme tunnekaan toisiamme, tai hän saa kääntyä pois. Toivon vain että hän ei kiellä suruaan itseltään.

Kuolema on elämää suurempi kysymys, ja ellei sen edessä saa romahtaa, milloin sitten?

Jätän hänet hiljentymään muistolehtohaudan ääreen. Minäkin saan olla oman lapseni haudalla yksin. Kolumbaario on yksityinen surunhoitopaikkani. Joskus satun samaan aikaan viereiseen hautakortteliin ja poikkean silittämään Leena Luostarisen haudalle vastikään pystytetyn pantteriveistoksen kylmää kuonoa. Näen valkotukkaisen miehen sytyttämässä muistolehtohaudalla hautakynttilää. En mene keskeyttämään hänen suruaan, sillä tänään en halua puhua hänen kanssaan eikä hänkään halua puhua minun kanssani, mutta lähetän hänelle myötätuntoisen ajatuksen ja toivon että hän kuulee sen.

Ja kun hän lähtee Espanjaan hoitamaan kuolinpesän asioita, hän tietää että pidän sillä välin kynttilän palamassa hänen vaimonsa haudalla.

Haastateltava ei esiinny artikkelissa nimellään asian arkaluontoisuuden vuoksi. Artikkelia varten on hankittu potilasasiakirjat Lauttasaaren terveysasemalta, Haartmanin sairaalasta, Mehiläisestä, Hyksistä ja Suursuon sairaalasta.

kaikkisyovasta.fi/hoito-ja-kuntoutus/saattohoito/

kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50063

hel.fi/sote/fi/esittely/julkaisut/uutiskirjeet/saattohoitoa

“Tuntuu raskaalta kuulla tästä”

Teksti: Venla Rossi

Suursuon sairaalan ylilääkäri Jaana Saarenheimo ja apulaisylilääkäri Jessica Löf sanovat, että artikkelissa kuvatut tapahtumat eivät vastaa heidän saattohoito-osastonsa normaaleja toimintakäytäntöjä.

“Tuntuu hyvin surulliselta ja raskaalta kuulla jälkeenpäin, että potilaalla ja hänen omaisellaan on ollut tällainen kokemus”, Saarenheimo kommentoi.

Saarenheimon ja Löfin mukaan esimerkiksi saattohoito-osaston potilaiden ruokavalio nimenomaan pyritään järjestämään yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden mukaan – tätä varten osastolla on esimerkiksi omat jääkaapit, jopa jääpalakone.

Hoitajamitoitus on saattohoito-osastolla suurempi kuin muilla sairaalan osastoilla, käytännössä yksi hoitaja potilasta kohden. Siksi hoitajilla pitäisi olla aikaa vierailla potilaiden luona oma-aloitteisesti, muutenkin kuin kutsusta.

“Se on osa hoitajien normaalia työtä, että kierretään omien potilaiden luona”, Saarenheimo toteaa. “En ole huomannut mitään vastahakoisuutta siinä.”

Saarenheimon ja Löfin mielestä kuulostaa myös erikoiselta, että puoliso ei ole päässyt tapaamaan lääkäriä.

“Saattohoito-osastolla on lääkäri aina arkipäivisin paikalla, ja hänen ovensa ei ole lukossa, vaan sinne voi mennä koputtamaan. Muilla osastoilla on enemmän sellaista, että sovitaan tapaamisia, mutta täällä toimitaan vapaamuotoisemmin. Tavoite on hoitaa potilaan lisäksi myös omaisia”, Löf sanoo.

Mitä potilasasiakirjoihin tulee, Saarenheimo toteaa, että niiden laadinnassa voi aina sattua inhimillisiä virheitä.

“Tietenkään niitä virheitä ei saisi olla. Toivomme, että jos sellaisia havaitaan, niistä kerrottaisiin myös meille.”

Lääkintäneuvos Kaisa Riala Valvirasta taas kertoo, että saattohoitoon liittyviä kanteluita ei tilastoida erikseen, joten niiden tarkka määrä ei ole tiedossa. Elämän loppuvaiheen hoitoon liittyviä kanteluita tulee Valviraan muutamia kymmeniä vuodessa. Ne kuitenkin koskevat käytännössä lähes aina sairaaloiden yleisosastoilla annettavaa hoitoa. Riala ja hänen esimiehensä eivät muista kanteluita, jotka olisivat liittyneet saattohoitoon erikoistuneisiin osastoihin tai yksiköihin.

Julkaistu: 22.2.2019