Image

Suruaika | Jarkko Ruutu

Suruaika | Jarkko Ruutu

Jarkko Ruutu on suomalaisen jääkiekon iso paha poika, joka loikkasi HIFK:sta Jokereihin. Samuli Knuuti on kannattanut HIFK:ta 30 vuotta eikä aio antaa Ruudulle anteeksi.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Perttu Saksa
Mainos

Surun käsittelyn ensimmäinen vaihe on järkytys. Suhteen päättyminen, työsuhteen irti­sanominen, pitkään sairastaneen läheisen menehtyminen – asiat, joiden ei pitäisi yllättää; ne yllättävät kuin suoraan palleaan mäjähtävä jääkiekko.

Kirjoitus on ollut jo seinällä, kuten englantilaiset sanovat, me emme vain osaa lukea sitä kuin vasta jälkikäteen. Viime syksynä kirjoitus oli ruudulla, lehdessä, internetissä. Helsingin Sanomat, 9.9. klo 9.45, kolme yhdeksäistä kuin kolme nurin päin käännettyä kuutosta: HIFK-ikoni Jarkko Ruutu on tehnyt kolmen kauden mittaisen sopimuksen Jokereihin.

Kahvi suussani muuttui kitkeräksi ja härskiintyneeksi, kuin maidon sijasta siihen olisi lisätty etikkaa ja piimää. Tämä oli henkilökohtainen loukkaus. Olen kannattanut HIFK:ta 30 vuotta ja nähnyt paikan päällä yli 700 ottelua; kuten kaikki fanit, minut on keitetty monessa liemessä. Olen sietänyt Ville Peltosen ja Tuomo Ruudun piipahduksen pahan valtakunnassa ja Jere Karalahden potkut, mutta tällaista petosta en voinut kuvitella.

Tietenkin olisi pitänyt. Ruudun ja kasvattajaseura HIFK:n kesäisten neuvottelujen huhuttiin kariutuneen heti alkuunsa. Juoruiltiin, että koska HIFK:ssa on kapteenina Ville Peltonen, seura arastelee Ruudun kaltaisen vahvan persoonan ottamista joukkueeseen. NHL-sopimusta Ruutu ei saa, KHL:ään hän ei halua mennä.

Tämä on salaliitto. Sitä johtaa Jokerien toimitusjohtaja Jarmo Kekäläinen, sama mies, joka vuonna 1996 houkutteli Ruudun Yhdysvaltain yliopistosarjoista takaisin Suomeen HIFK:hon. Apunaan hänellä on Jokerien valmentaja Erkka Westerlund, joka passiivisaggressiivisen kuorensa alla on sekä HIFK:ssa että maajoukkueessa ymmärtänyt miten käyttää Ruutua oikein, miten siis laittaa Ruutu toimimaan väärin.

Uutisen kuvassa Ruutu poseeraa Jokeri-paita käsivarsillaan. Hänen virneensä peilaa paidan narrilogoa mutta on ilkeämpi, mielipuolisempi, ja tuo mieleen Heath Ledgerin esittämän Batman-elokuvan Jokerin.

Olen HIFK-fani. Näen punaista.

Jarkko Ruutu, kuinka sinä saatoit?

”Ei seuran vaihtaminen muuta ketään ihmisenä. Ihmiset ottavat asiat itseensä herkemmin kun puhutaan urheilusta, etenkin kun siirtyy paikallisvastustajaan. Jos joku vaihtaa työpaikkaa Chef Wotkinsilta Roslundin lihaan, ei sitä kummeksuttaisi yhtään”, Jarkko Ruutu sanoo.

On joulukuun puoliväli – ja yritän parhaani mukaan peittää vastenmielisyyttäni paitsi Ruutua myös hänen valitsemaansa tapaamispaikkaa kohtaan. Töölöntorin Mamma Rosa tuli jo 90-luvun lopulla tunnetuksi Jokerien kantapaikkana, narriravintolana.

Ruutu tekee annosvalintansa liki ruokalistaa avaamatta: alkuruoaksi tulinen kanapizza, pääruoaksi kanapasta. Ammattikiekkoilijat eivät selvästikään karppaa.

Ruudun kasvoilla ei ole virnettä. Hänellä ei myöskään ole kaukalossa vastustajiensa kammoamaa rajatilatuijotusta. Tälle sokkelille on rakennettu monta lehtijuttua. Ruutu toivoo, etten loisi uutta täytettä Jekyll ja Hyde -juttujen paksuun mappiin.

”On hassua miten monille on outo juttu se, että pyrin olemaan ihmisille kohtelias”, Ruutu toteaa. ”Vaikka hyvä käytöshän on ihan perusjuttuja. Kahvilassa jutustellessa on mukava olla rauhallinen ja seesteinen, mutta jos samalla fiiliksellä menee kaukalossa niin good luck! Kentälle on saatava kaivetuksi se aggre, jolla voittaa kaksinkamppailut, ja usein sen saavuttamiseen tarvitaan koko päivä. Kun sen tekee sata kertaa kaudessa, se on aika kuluttavaa. Käsitykseni mukaan useat lopettavat uransa ennemmin sen vuoksi etteivät enää iän mukana pysty kaivamaan esille sitä henkistä draivia.”

Kauanko Ruutu itse pystyy siihen? Otteet eivät kieli jäähdyttelystä. Tähän mennessä hän on kerännyt 33 ottelussa mukavat kuusi maalia ja kymmenen syöttöä sekä kovin ilkeät 115 jäähyminuuttia. Kiekkopiireissä on silti huhuttu, että kunnianhimoiseksi tiedetylle Ruudulle kaavaillaan työtä toimiston puolelta uran jälkeen. Ruutu korostaa, että hänet on palkattu Jokereihin vain pelaajaksi. Silti hän myöntää seuraavansa Kekäläisen työtä ja keskustelevansa tämän kanssa kaikista kiekkoiluasioista.

”Pitää käyttää hyväkseen, kun on esimies joka on ollut kovissa organisaatioissa”, Ruutu sanoo ja viipaloi pizzaansa kädet nyrkeissä. ”Kekä­läinen on suomalaisen jääkiekon johtajapuolen ylivoimaisesti menestynein mies. Se ei jätä mitään puolitiehen. Pitää ajatella mitä tekee uran lopun jälkeen, se kuitenkin tulee eteen aika pian. Vaikka ei se ole ollenkaan varmaa, että jatkan kiekon parissa.”

Jarkko Ruudulla on älykön maine. Urheilupiireissä se on kovin suhteellinen käsite; suosikkikirjailijakseen hän nimeää Juha Vuorisen, joka on ”aika huima jätkä värittelemään”. Bisnesopintoja Ruudulla on takana vuosi Yhdysvalloissa 90-luvulla ja aikaisemmin omaksi huviksi käyty markkinointikurssi. NHL-aikoina opintovihkoon ei merkintöjä tullut ja ihmekös tuo: kun ansaitsee satoja tuhansia dollareita vuodessa, eri­vapauksien anominen opintoihin on kuin pyytäisi päästä tiskaamaan lähiravintolaan. Ruudulla ei tosin ole tapana nöyristellä mitään, ei edes opintojen puutetta.

”Olen käynyt sellaisen elämänkoulun, ettei vastaavaa kokemusta koulusta saa”, hän toteaa. ”Minulla on käytännön havaintoja useista hyvin vauraista organisaatioista. Olen nähnyt vierestä, kuinka geeämmät, toimarit ja valmentajatkin toimivat. Kun on koko uransa pelannut kolmos- tai nelosketjussa, pystyy eri tavalla tarkkailemaan muita. Olen aina yrittänyt luoda itselleni kokonaiskuvaa siitä mitä ympärillä tapahtuu.”

Järkytystä seuraa epäusko ja typertyneisyys. Kun katson syyskuun 15. päivä Jarkkoa viilettämässä narripaidassa Jokerit–HIFK-ottelussa, aivoni eivät halua uskoa mitä silmäni sille kertovat. Kuva on epätodellisen tuntuinen, käsitelty. Tämä on vedätys. Kalle Kustaa strippiklubilla. Jarkon kasvot on photoshopattu jonkun oikean narrin – vaikka Janne Lahden! – harteille.

Yhdeksänkymmentäluvun lopulla ei hehkutettu Granlundia vaan demonisoitiin HIFK:ta ja Ruutua. ”Tyhmä, tyhmempi, HIFK”, otsikoi Iltalehti, kun seura oli paikalliskamppailussa Jokereita vastaan taas kerran aloittanut joukkotappelun. Vaikka Ruutu ehti pelata SM-liiga­tasolla vain neljä kautta, hän on silti viime vuosikymmenten hifkiläisimpiä pelaajia. Ärsyttäjä, tappelija, sikailija, tökkijä ja ylimielinen virnistelijä mutta myös patologinen tsemppaaja, hengenluoja, omien puolustaja, tahtomaalien survoja. 766 jäähy­minuuttia 181 ottelussa  ovat numeroita, joten ne kertovat totuuden.

Kun Ruutu Lappeenrannassa lämmitellessään vahingossa vippasi kiekon katsomoon ja osui pikkutyttöön, tytön isä syytti iltapäivälehdissä tekoa tahalliseksi. Tämän isä oli nähnyt Ruudun ilmeestä.

Vuonna 1999 Ruutu lähti rapakon taakse, piipahti työsulkukautena 2004–2005 HIFK:ssa kaatuilemassa ja jäähyilemässä. Nyt hän on palannut mutta kadotettu iäksi Jokereihin – perinteettömään nousukasseuraan, joka henkilöityy Hjallis Harki­moon ja Mikko Kivisen kaltaisiin julkkis­faneihin, Hartwall Areenan 90-lukulaiseen muoviglamouriin, apinan lailla elehtiviin ääliöfaneihin, sesongin mukaan vaihtuviin tunnusväreihin, toinen toistaan surkeampiin mainoskampanjoihin.

Kun Ruutua katsoo Jokerien (tällä viikolla) sininen pelipaita päällä, epäilee sairastuneensa Capgrasin syndroomaan, neurologiseen häiriötilaan, joka saa epäilemään muita ihmisiä pelkiksi näyttelijöiksi, toiseksi tekeytyjiksi.

Illan tilasto: kaksi jäähyä, poikittainen maila ja laitataklaus; ensimmäinen istunto jo kolmen ja puolen minuutin kohdalla.

Jarkko se on.

Jääkiekkosivusto Jatkoajan keskustelupalstalla on ketju nimeltä ”Jarkko Ruutu – kova pelaaja vai rotta??”, jossa tätä kirjoitettaessa on 2 255 viestiä. Kommenttien määrä ei ole ihme, sillä oikeaa vastausta ei ole. Yhtä hyvin voisi kysyä, oliko Pentti Saarikoski hieno runoilija vai täysi juoppo. Kaikki ne tuhannet, jotka vimmaisesti puolustavat omaa näkemystään, eivät ymmärrä etteivät tyhjentävätkään perustelut kiistä toista vaihtoehtoa.

”Jos haluaa voittaa, kaikki on sallittua”, Ruutu sanoo äänellä, joka kielii, että kysymys on hänelle uuvuttavan tuttu.

”Herrasmiespeli kuuluu firmaliigoihin ja harrastelijatasolle, ei huipulle. Pyrin etsimään hetkiä, jolloin voi toimia vasten sääntöjä ilman että saa rangaistusta. Aloituksessa ei saa varastaa mutta totta kai täytyy yrittää varastaa niin paljon kuin pystyy, sillä huipputasolla ne erot syntyvät tuollaisista pienistä asioista. Kysymys onko joku ’kova jätkä’ vai ’rotta’ ei ole oleellinen, sillä pelin jälkeen on vain voittajia ja häviäjiä.”

Ehkä Ruutu onkin pelaajatyyppinä lähempänä kaikkia keinoja käyttävää eteläeurooppalaista jalkapalloilijaa kuin aitoa pohjoisamerikkalaista kovanaamakiekkoilijaa. Hän filmaa häpeilemättä vaikka tekee kaikkensa satuttaakseen vastustajaa. Ruutu viljelee kovia taklauksia mutta on itse tällä kaudella kyyristynyt ainakin kahdesti laidan vieressä taklaajan tullessa kohti – mitä pidetään yhtenä halveksuttavimmista asioista mitä pelaaja voi tehdä. Hän provosoi tappeluun mutta vastustajan pudotettua hanskansa luikkii karkuun.

Kun Ruutu lähti NHL:ään, monet epäilivät, että pikaista paluumatkaa ei taitettaisi maitojunalla vaan sinkkiarkussa. Silti Ruutu vietti rapakon takana yli kymmenen vuotta. Hän oli useana peräkkäisenä vuonna kärkikolmikossa sarjan likaisimman pelaajan äänestyksessä. Kertaakaan ei tullut turpiin kaukalon ulkopuolella, ei pelaajan eikä fanin nyrkistä.

”Jääkiekossa ei jaeta tyylipisteitä”, Ruutu painottaa. ”Kaipa olen tehnyt oman työni ihan hyvin, koska olen jäänyt niin monen pelaajan verkko­kalvolle. Jos vastustaja luistelee kentälle hieman varuillaan, niin että osa sen huomiosta kohdistuu muuhun kuin kiekkoon, olen onnistunut tehtävässäni. Eikä minun enää tarvitse todistaa mitään ihmisille, jotka anonyymisti vatvovat koodistosta keskustelupalstoilla. Olen pelannut yli 600 ottelua NHL:ssä, tapellut siellä useaan otteeseen ja ollut monessa kovassa paikassa.”

Jääkiekko on vaarallinen peli, ikäviä asioita tapahtuu vahingossakin. Suomen kiekkoilun lähi­hi­storian surullisin tapaus oli tsekki Jaros­lav Otevřelin halvaantuminen törmäyksessä, jossa kukaan ei edes yrittänyt taklata ketään.

Luulisi, että joskus Ruutua hirvittäisi, edes jälki­käteen. Kyyristymistä HIFK:n Ilari Melartin tieltä joulukuussa 2011 hän on tapojensa vastaisesti pyytänyt anteeksi. Muuten Ruutu ei menneitä muistele, poistui jäältä verissä päin vaikka itse Jaromir Jagr, kuten olympialaisissa 2006.

”Tämä on sikäli vaikea kysymys, koska kaikki on osa kokonaispakettia”, Ruutu selittää. ”Kun laittaa itsensä ja sydämensä pelissä likoon, todella ihan kaiken peliin, silloin ylilyönnit ja ryssimiset ovat aina mahdollisia. Jos niitä pelkää, silloin ei saa aikaan mitään hyvääkään. Ja sitten kun summeri on soinut, ei jossittelusta eikä selittelemisestä ole mitään hyötyä kenellekään. Pitää vain toimia niin, että voi katsoa itseään peilistä silmiin.”

Ruutu on tehnyt myös hyviä tekoja. Hän maksoi uimaonnettomuudessa halvaantuneen Simo Rouvalin matkan Salt Lake Cityn olympialaisiin 2002. Amerikassa hän keräsi rahaa vammaisten hoitokodeille, saattokodeille ja vieraili lastensairaaloissa. Ehkä kyseessä on eräänlainen kaupankäynti, hyvityksen hakeminen kaikelle pahalle?

Ruutu ei lämpene psykologisoinnille. Rouvalin matkan hän tarjosi, koska lahjalippu olisi jäänyt muuten käyttämättä. NHL:ssä hyväntekeväisyys on tapana, koska se tuo peeärrää joukkueelle.

Jarkko Ruutu on minun silmissäni ikuisesti luopio, mutta hänen kunniakseen on luettava se, että hän ymmärtää tosiasiat. Hän ei kelpaa esikuvaksi. Miksi sitten edes pyrkiä sellaiseksi?

Suruprosessin kolmas vaihe ovat harhakuvitelmat, mutta nyt tilanne on niin karu, ettei se anna moiseen ylellisyyteen mahdollisuutta. Kun 36-vuotias jääkiekkoilija tekee kolmen vuoden sopimuksen, se on silkkaa saattohoitoa. Ruutu ei ole tulossa takaisin HIFK:hon. Hän ei voi tehdä kuten veljensä Tuomo, Ville Peltonen tai Kim Hirschovits, palata tuhlaajapoikana kotiin. Ja vaikka palaisikin, hän olisi silti jo tahrittu, pilalla!

On siis aika päästää tuska ulos. Koska en kehtaa mennä parvekkeelle päästämään primaalihuutoa, vihaiset statuspäivitykset Facebookissa saavat ajaa saman asian. Harmittelen sitä, etten ole ollut koskaan tarpeeksi tyhmä ostaakseni Ruudun pelipaitaa, jonka voisin nyt rituaalisesti repiä, polttaa ja tunkea roskakatoksen biojäteastian kavahduttaviin syövereihin.

Internetin keskustelufoorumit ovat toimivaa terapiaa, mikä on hyvä asia, sillä laajakaistasta ei veloiteta 80 euroa tunnilta. Fanipalstoilla HIFK:n kannattajat pettävät itseään ja toisiaan tavalla, joka valheellisuudestaan huolimatta luo turvaa: ”Ruutu on nykyisin vain marginaalipelaaja.” ”Sekoittaa enemmän oman joukkueen kuin vastustajan peliä.” ”Nykyisin se filmaa enemmän kuin tappelee.”

Jarkko Ruutu voitti SM-liigan pudotuspelien maalipörssin keväällä 1998, mutta niitä yhdeksää maalia enemmän nyt muistellaan typerää maalinsiirtojäähyä finaalissa TPS:ää vastaan keväällä 1999.

Lokakuussa 2011 tuntematon HIFK-fani ilmaisi paheksuntansa sotkemalla Jarkko Ruudun kotirapun. Jos kyse ei olisi urheilusta, tekoa voisi pitää rajuna, mutta fanikulttuurin mittakaavassa Ruutu pääsi vähällä. Ainakin jos vertaa jenkkikoripalloilija LeBron Jamesiin, joka jätti Clevelandin kroonisesti epäonnistuneen joukkueen päästäkseen pelaamaan menestyvämmässä Miami Heat -jengissä.

LeBronin oli helpompi karistaa kotikaupungin pölyt jaloistaan kuin fanit selästään. Etenkin jos fani painaa 150 kiloa ja on toipuva päihderiippuvainen mutta katumaton urheiluaddikti nimeltä Scott Raab, joka otti asiakseen seurata Jamesin jokaista askelta ja hyppy­heittoa Miamissa kuin sekoitus yhden miehen perintätoimistoa ja koston enkeliä. Tästä syntyi 300-sivuinen kirja The Whore Of Akron, jonka Raab toimitti sen ilmestyttyä Jamesin kotiovelle suoraan käteen kuin haasteen oikeuteen.

Ruudun vainoojalle riitti vain kaksi sitäkin painavampaa sanaa: ”Judas kuole”.

”En jaksanut viedä asiaa eteenpäin”, Ruutu tuhahtaa tapahtuneelle. ”Se olisi ollut pelkkää ajanhukkaa. Töhrijä teki itsestään pellen, that’s it. Sinänsä arvostan kyllä kaikkea vastakkainasettelua ja fanaattista asennetta fanikulttuurissa. Myös kannattajan pitää laittaa itsensä likoon ja aina kannattaa omaa jengiään, pelasi siellä kuka hyvänsä tai lähti sieltä kuka tahansa. Jos kannattajat näkisivät pelaajat joukkuetta suurempina, silloin koko peliltä putoaisi pohja, varmasti myös bisneksenä.”

Faneille jääkiekko onkin aina tärkeämpää kuin pelaajille. Sillä kiekkoilijoille pelaaminen on vain arkea, faneille jotakin minne paeta sitä – mikä on aina mittaamattoman paljon arvokkaampaa.

Kannattajat ovat myös pettymyksen asiantuntijoita, karvaan kalkin maistelijoita. Kuten romantikot aina, fanit eivät kuolinvuoteellaankaan muistele onnistumisia tai voittoja vaan täpäriä epäonnistumisia: osuvin teksti heidän hautakiveensä olisi ”läheltä piti”. Tämä on aiheena myös Colin Shindlerin kulttikirjassa Manchester United Ruined My Life, joka kertoo Manchester City -fanin traumoista paikalliskilpailijan voittokulkua todistaessa. Vaikka Shindler kirjoittaakin vain jalkapallosta, jotakin hän ymmärtää urheilusta ja faniudesta noin yleensä, myös jääkiekon kaltaisesta oikeasta elämän ja kuoleman taistosta.

Yhden asian vandaali kuitenkin sai aikaiseksi. Sottaamisjupakan jälkeen Ruutu sulki paljon huomiota keränneen Twitter-tilinsä.

”Ryhdyin siihen ihan jotta voisi olla yhteydessä faneihin”, Ruutu toteaa. ”Siis ettei olisi mikään humanoidi jossakin niiden yläpuolella. Mutta sitten media alkoi seurata sitä Twitteriä ja tehdä juttuja sen perusteella. Eikä siinä mitään, mutta kun juttuja alkoi olla joka päivä, se ei tuntunut hyvältä, en minä lehtien sivuilla halua joka päivä olla. Oli vedettävä raja.”

Etenkin Englannissa tweettaus on synnyttänyt uudenlaista jalkapallo­kulttuuria, kun 140 merkin ohjukset ovat iskeneet säröjä seurojen pystyttämään pr-muuriin pelaajien ja kannattajien välillä. Mutta kun Suo­messa Ruutu yritti tweetata suuren maailman malliin, hänet leimattiin palstoilla heti tyrkyksi, egoilijaksi ja julkisuusmaanikoksi.

Ehkä täkäläiset fanit haluavat nähdä urheilijat vain totisina passikuvina seurojen nettisivuilla. Silloin kaikki on hyvin ja kaikki ovat turvassa.

Jääkiekkoilijoihin kannattaa muutenkin suhtautua kuin häkkieläimiin, sillä lajissa piilee tuhoisaa energiaa, jota ei saisi päästää valloilleen. Absurdiuden huippu saavutettiin, kun presidentti Tarja Halonen kommentoi joulukuun alussa Pelicans–HIFK-ottelun joukkotappelua. Hänen mielestään lajia pitäisi kehittää enemmän naisten jääkiekon suuntaan, mitä mieltä saa toki olla, mutta kannattaa muistaa että naisten lätkä on lähinnä harrastajatason höntsäilyä kun taas miesten kiekkoilu miljoona­bisnestä ja leipäpuu tuhansille.

Yleisö äänestää aina jaloillaan, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään kävelevän ulos kiekkokatsomosta tappelun alkaessa. Ja yleisö äänestää käsillään: ottelun suurimmat taputukset saa haastamalla vastustajan suurimman sikailijan tanssiin.

”Sitähän ei saa koskaan sanoa, että yleisö oikeasti tykkää tappeluista”, Ruutu hymähtää. ”Juniorikiekkoon tappelut eivät ehdottomasti kuulu eikä harrastustasolle, mutta jos aikuiset joskus mättävät toisiaan, niin mitä sitten. Kaikesta kiekkoon liittyvästä tehdään liian helposti Suo­messa iso numero. Niin kuin ne taannoiset televisiomainoksetkin, jossa pelaajat olivat sotilaan asussa. Ei siinä sotaa haluttu vähätellä vaan pitää hauskaa suomalaisen luonteen ja kansallisromantiikan kanssa.”

Miksi muutenkaan yhden urheilulajin pitäisi olla vastuussa kansakunnan henkisestä tilasta ja nuorten kasvatuksesta? Millaisen kohun Halonen olisi aiheuttanutkaan, jos hän olisi puuttunut ­esimerkiksi suomalaiseen elokuvaan, kritisoinut vaikkapa sen liiallista, itsetarkoituksellista alastomuutta? Kulttuurin itsemääräämisoikeutta puolustetaan laajasti, mutta urheilun pitäisi olla kaikkien ohjailtavissa.

Suruprosessin tietää olevan lähestymässä loppuaan, kun pystyy kohtaamaan muistot. Täytyy kaivaa mielestä esille syksy 1996, jolloin katsomoissa kohahdeltiin: kuka on punapaitojen numero 25? Ja miten se oikein pelaa? Kuinka se kehtaa? Kaikki ne nähdyt vieraspelit, joissa Ruutu inspiroi kotikatsomon parhaimpaansa: maailmassa on harvoja niin kauniita näkyjä kuin keski-ikäinen turkulaispariskunta rinta rinnan näyttämässä keskisormea Ruudulle.

Tai kun näki Ruudun ensimmäisiä kertoja maajoukkuepaita päällä: kuinka kaikki ne pelaajat, jotka aikaisemmin olivat mananneet hänet alimpaan helvettiin, olivat nyt kiitollisia siitä että olivat itse joutuneet samaan infernoon.

Tai kaikki ne aamuisin tekstitelevisiosta luetut uutiset rapakon takaa: Ruutu teki maalin. Ruutu tappeli. Ruutu vastustajan fanien hampaissa. Ruutu puraisi vastustajaa sormeen. Silloin Jarkko tuntui pieneltä palalta HIFK:ta toisella puolen maailmaa. Hän tuntui juuri oikealta lähettiläältä viestille, ettei jääkiekko ole pelkkää ilmaveiviä, maitomainosta ja vierailuja lastenklinikan syöpäosastolle. Se on raadollinen ja opportunistinen laji, jossa pärjäämiseen tarvitaan hulluutta ja suhteellisuudentajuttomuutta. Vähän kuin elämässä.

Jääkiekkoilijoiden ei tarvitse olla esikuvia, koska sellaiset vain yllyttävät vanhempia tunkemaan poikiaan ammattiin, jollaiseen kenenkään tervejärkisen isän tai äidin ei pitäisi lastaan väkisin valmentaa.

Omilla toimillaan Jarkko Ruutu näyttää kunnianhimoisille vanhemmille, mistä ammattiurheilussa on oikeasti kyse. Samalla hän on opettanut oikeille kiekkofaneille, että sellaista asiaa ei olekaan kuin ”turha jäähy”.

Ruutu todella viihtyy kuumissa paikoissa. Haastattelua edeltävänä päivänä hän oli käynyt neljässä saunassa: aamulla Rajasaaressa uidessa, harjoitusten jälkeen Hartwall Areenalla, iltapäivällä Lauttasaaren saunaseurassa, ja kotiin palatessa kvartetti täydentyi, koska kotisaunakin sattui olemaan päällä.

”Hämärässä, höyryssä ja kuumuudessa mieli lepää, pääsee mukavasti nollaamaan ja rauhoittumaan”, Ruutu kertoo.

Toinen rakkaus on moottoripyöräily. Mutta erotuksena toiseen HIFK:n entiseen pahaan poikaan Jere Karalahteen Ruutu ei viihdy prätkäseuroissa liivitakkisten körmyjen seassa vaan huristelee maaseudun teitä maltillisella vauhdilla, viettää aikaa ajatustensa kanssa.

”Ajatus harrikasta syntyi, kun olin koukussa American Chopper -sarjaan”, Ruutu kertoo. ”Mulla oli visio siitä millainen harrikan pitäisi olla ja sellainen siitä tehtiin. Autopuolella taas mulla on ollut lapsesta saakka haave vuoden 1969 punaisesta Corvettesta, se tuli tutuksi jo niistä autopelikorteista joilla silloin pelattiin. Ja kun pari vuotta sitten sellainen sattui eteen, pakkohan se oli hankkia.”

Haaveiden toteuttaminen ei ole rahasta kiinni. Pelkästään viimeisenä NHL-vuotenaan Ruutu ansaitsi liki miljoonan, ja Jokereissakin hänen kuusinumeroinen palkkansa alkaa kakkosella. Moottoripyörän ja vuosikerta-auton kanssa pyhän rock-kolminaisuuden täydentää kitara, jonka Ruutu osti mielijohteesta pari vuotta sitten aikomuksenaan oppia soittamaan sitä kunnolla. Musiikkitaustaa hänellä on, pianoa ja poikkiviulua pienenä, bassokitaraa bändissä teininä, mutta kärsivällisyyttä ei. Kitara jäi kahden kerran jälkeen pölyä keräämään.

Katkerassa HIFK-fanissa herää tässä vaiheessa toivon kipinä. Eivätkö nämä ole kovin yksinäisen miehen harrastuksia? Vaikka tyttö­ystävänä on valokuvamalli ja koti kuin lapsuudenhaaveille omistettu museo hyvässä osoitteessa, onni ei ole taattu.

Jos Ruutu olisi tehnyt uran loppuun saakka kattavan sopimuksen HIFK:ssa, hänen pelipaitansa olisi todennäköisesti nostettu hallin kattoon ja hänet muistettu HIFK-legendana. Jokereissa hän tulee aina olemaan vain seuraanmuuttaja muiden joukossa.

”En mä yksinäinen ole missään nimessä”, hän tuhahtaa. ”Pidän yhteyttä HIFK-kavereihinkin, etenkin Kimmo Kuhtaan. Joukkueessa pelaaminen on niin sosiaalista touhua, vastapainoksi kaipaa myös yksinäisyyttä. Pidän kiekkojoukkuetta varsin monipuolisena ja suvaitsevaisena työyhteisönä. Kaikenlaisille tyypeille on tilaa, jotkut ovat tarpeeksi vanhoja ollakseen toisten isiä. Ja siellä pysyy nuorena. Kun tapaan lajin ulkopuolisia kavereita, joilla on jo perheet, ne tuntuvat eri sukupolven edustajilta, ei mulla ole oikein yhteistä niiden kanssa.”

Laji pitää nuorena myös faninsa. Lapsina jopa, sillä oikein harjoitettu fanius mahdollistaa iloihin ja pettymyksiin terveellisen avoimen reagoinnin, joka pilalle rationalisoidussa maailmassa on muuten pitkälti kielletty.

Vaiheista viimeinen, se joka ei enää ole vaihe vaan päätepiste, on luovuttaminen, uuden elämän aloittaminen. Kaudella 2011–2012 Jarkko Ruutu on jokerifanien ilona ja kiusana, mutta HIFK:ssa hänen manttelistaan jo kilpaillaan. Siim Liivik, joka tunnetaan myös räp-duo Jare & VilleGallen kanssa seikkailleena Märkä-Simona, tekee kaikkensa että pelikenttä olisi vastustajalle pihapiirin sijaan helvetin viides piiri. Puolustaja Ilari Melart pudottaa hanskansa pienimmästäkin yllykkeestä. Eivät he sama asia ole kuin Jarkko Ruutu – mutta ei sitä ole Jarkko itsekään, koska hän pelaa Jokereissa.

Lohtua suovat myös 8- ja 11-vuotiaat poikani, kokeneet HIFK-pelien kävijät. He ihmettelevät, miksi isi on paikallispeleissä äreä jollekin Jarkolle. ”Kuka on Jarkko Ruutu”, he kysyvät. ”Onko se sukua Tuomolle?”

Image 1/2012 

Julkaistu: 22.2.2012