Superyksilö ”Mainuan matriarkka” pitää osaltaan erittäin uhanalaista lajia elossa – Lähdimme Kainuuseen etsimään 31 pentua saanutta ahmaa
Aivan Kajaanin kaupungin vieressä, Mainuan seudulla, on poikkeuksellinen ahmakeskittymä. Suurpedot elävät siellä kaikessa rauhassa, useimpien ihmisasukkaiden tietämättä niistä mitään. Yksi näistä ahmoista on vanha naaras, joka on tuottanut noin kymmenen elinvuotensa aikana 31 pentua.
Olen odotellut kuvauskojussa aika tasan neljä tuntia, iltaseitsemästä yhteentoista hyvin vähillä tapahtumilla. Välillä on sataa ropsauttanut kuuron, loppuillasta poutaantunut. Kulorastas on alkanut juuri laulaa omaa monimutkaisen lurittelevaa lauluaan, kun ensin kuulen saapujan: puuhakas töminä kuuluu kojun takaa, se loppuu – ja sitten ahma ilmestyy pusikon takaa avoimelle kivikolle.
Siinä se nyt on. Suomen harvinaisin suurpeto. Verenhimoisena tappajana pidetty olento, jolle mikään ei riitä. Peto, jonka nimikin kuvaa kyltymättömyyttä.
Pieneltä ja hennolta se näyttää, ja läpimärältä. Pitkä peitekarva roikkuu ja valuu vettä. Mutta onko tämä se vanha matriarkka? Missä pennut? Kojun kuvaajat ovat nähneet sen poikaset tälle vuodelle jo moneen kertaan, olisiko se nyt varovaisuttaan jättänyt ne vielä piiloon?
Ilmo Juntusen ja Tapio Lappalaisen kuvauskojut Mainualla ovat todennäköisesti Suomen varmin paikka saada harvinaisin suurpetomme kameran etsimeen. Ajatus ahmojen ruokinta- ja kuvauspaikan perustamisesta virisi Juntusella ja Lappalaisella kolmekymmentä vuotta sitten. Molempien metsästäjän uralla elettiin silloin ruuhkavuosia. Ilmo on koirineen kaatanut hirviä paljon. Satoja. Tapsalle karhu oli saaliseläinten ykkönen ja niiden kanssa hänellä on ollut suomalaisittain poikkeuksellista menestystä.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaverukset päättivät ryhtyä pyytämään kettuja, ja sekin homma karkasi käsistä, molemmat myöntävät nyt. Mutta ketuille perustetuilla haaskoilla alkoi näkyä outoja jälkiä ja joku kanteli lihaa metsään.
Mikä tämä oikein on, miehet ihmettelivät. Tapio Lappalainen muistaa hyvin, miten hän 1990-luvun alkupuolella hiihti Laurosenkankaalla ensimmäisen kerran ahman jäljillä ja mietti, että tämä eläin pitää päästä näkemään.
– Päätettiin völjätä kettuhaaskalle koju niin nähdään, mikä siellä käy.

Eteeni ilmestynyt ahma tarkkailee hetken tilannetta, sitten siihen tulee elämää. Se on huikeaa katseltavaa. Pitkärunkoinen näätäeläin etenee keveästi kuin aalto. Ahma on jousi, Ilmo Juntunen kuvaili minulle yhtiökumppaninsa Tapion tehdessä ahman ruokahuoltoa iltaa varten: jauhelihaa ja kananmunia kivirakan piiloihin ja kiipeilypuiden kätköihin.
Miesten laskujen mukaan Mainuan seudulla on tällä hetkellä seitsemän ahmaa. Vanha naaras neljän pennun kanssa, yksi urosahma sekä parivuotias naaras.
Se on määrä, jollaista 30 vuotta sitten ei olisi näihin maisemiin voinut kuvitellakaan. Suomessa oli 1990-luvun alussa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen, mukaan nelisenkymmentä ahmaa. Siis neljäkymmentä. Koko Suomessa. Poronhoitoalueelta se oli hävitetty lähes kokonaan. Nykyään Suomessa arvioidaan olevan noin 400 ahmaa.
Kaikki tieto siihen aikaan kertoi, että ahma on erämaiden ja rajaseutujen äärettömän arka asukki, jota on hyvin vaikea päästä näkemään. Suomen luonnossa otettuja ahmakuvia oli vähän.
Mainuan uusi eläjä osoittautui olevan toista maata. Naarasahma oli alusta saakka tottunut ihmisiin. Miksipä ei olisi ollut, Oulujärven ja Nuasjärven muutamien kymmenien kilometrien väli on Kainuun tiheimmin asuttu alue ja ahma eli aivan kaupungin vieressä. Se oli nähnyt ihmisiä vaikka minkä verran, mutta harva ihminen oli nähnyt sitä.
Tästä yksilöstä alkoi Ilmon ja Tapion tutustuminen ahmoihin. Sen jälkeen ahmasukupolvet ovat vaihtuneet; aikuiseksi päästyään ahmaa elää toistakymmentä vuotta. Ahmaan tutustuminen johti näiden kahden metsästäjän kannalta mielenkiintoiseen lopputulemaan: Tapio on tehnyt rauhan karhujen kanssa ja Ilmo jättänyt hirvenmetsästyksen innokkaammille. Ruudin polttamisen sijasta valotetaan nyt ruutuja.
”Kananmunat ovat ahman ylivoimaista herkkua ja sen hajuaistista kertoo, ettei siltä jää yksikään kätketty muna löytämättä.”
Kojun eteen ilmestynyt ahma lienee hyvinkin sen kolmenkymmenen vuoden takaisen ensimmäisen tulokkaan jälkeläisiä alenevassa polvessa. Kallion onkaloon on kivien alle upotettu lihakimpaleita, joiden kimppuun ahma käy. Kivet kolisevat kun pieni, mutta lihaksikas eläin riuhtoo ruhon palasia. Se näyttää syövän itse.
Jos tämä on vanha Mainuan matriarkka, sillä on poikaset metsässä piilossa. Sen pitäisi kohta ryhtyä kuljettamaan niille ruokaa. Niin se tekee! Syötyään se alkaa haravoida kivikkoa, kirsu liikahtelee, se käyttää kuonoaan ja haistaa Tapion kivenkoloihin kätkemät kananmunat. Ahma työntyy takajalkoja myöten louheen ja kun se vetää päänsä takaisin, sen suussa on kokonainen, ehjä kananmuna, jota se lähtee kiivaasti viemään metsään.
– Kananmunat ovat ahman ylivoimaista herkkua ja sen hajuaistista kertoo, ettei siltä jää yksikään kätketty muna löytämättä, Ilmo on kertonut minulle päivällä.
Ahma on todellakin kaikkiruokainen peto, ja luonnollisesti se hävittää jokaisen kohdalle löytyneen metsäkanalintujenkin pesän. Mutta siitä todennäköisesti on silti enemmän hyötyä kuin haittaa riistakannalle. Ahma nimittäin on huippupeto eli se pitää kurissa myös pienempien petojen kannat. Esimerkiksi supikoiran, viheliäisen vieraslajin, jonka hävittämiselle Suomen luonnosta on yksimielisyys. Tosin se on jo mahdotonta, ainakin ihmiselle. Ilmon mukaan ahma on tähän työhön erinomainen tekijä.
– Kun ahma levittäytyy uudelle asuinalueelle, supikoirat alkavat vähetä saman tien. Tällä seudulla oli ennen supeja, mutta kymmenen vuotta ahman saapumisen jälkeen ne loppuivat kokonaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää ole, Ilmo sanoi. Hän uskoo, että lisääntyessään ahmasta tulee myös joutsenen kannan kasvun luonnollinen rajoittaja.
Hänen näkemyksensä mukaan tämän päivän metsästäjän suhtautuminen ahmaan on salliva. Enää sitä ei vihata.
– Hirvikoiran edessä ahma nousee puuhun ja omistaja tulee katsomaan, mikä siellä on haukussa. Hän ottaa ahmasta kuvan, lähettää sen kavereilleen ja vie koiran hihnassa pois. Näin se nykyään tapahtuu.
Poron ahma pystyy tappamaan niskasta puremalla silloin kun hanki upottaa poroa, mutta kantaa ahmaa. Kauriit lienevät ahmalle helppo pala, ja Juntunen uskoo, että ylitiheäksi päässyt Lounais-Suomen pienten sorkkaeläinten kanta saa lähitulevaisuudessa harventajan, kun ahma leviää sinne saakka.
Jotkut metsästäjät uskovat ahman tappavan hirven vasoja, mutta tälle Ilmo puistelee päätään: vasalla on erinomainen henkivartija aina vieressä.
– Iso hirvikoirakin kuolee hirviemän potkuun, jos erehtyy haukussa liian lähelle.

Kojun edessä ahma tekee uutterasti töitä. Vain syödessään tai kurottaessaan kananmunaa syvältä kolosta se on hetken paikallaan, muuten liike on alituista ja vauhdikasta.
Jokaisen munan ahma kuljettaa särkymättömänä hampaissaan metsään. Kyllä sillä pentue on, mutta onko tämä se vanha matriarkka, jonka niin mielelläni haluan nähdä? Jos minulla olisi mukana edestä otettu kuva matriarkasta, pystyisin tunnistamaan sen. Ahman rintapäässä nimittäin on vaaleita merkkejä, pilkkuja ja täpliä, jotka ovat yksilöllisiä ja ne pysyvät samanlaisina koko elämän ajan. Eräällä Ilmon kuvaamalla uroksella rinnan tummalla pohjalla on kuin vaaleita räjähdyksiä tai revontulia.
Ilmo ja Tapio ovat tunnistaneet värityksen perusteella Mainuan matriarkan joka vuosi, kun se on tuonut ruokinnalle uuden pentueensa. Se on syntynyt ehkä vuonna 2013 tai 2014 ja tullut sukukypsäksi kaksi- tai kolmevuotiaana. Vuonna 2016 se on tehnyt ensimmäiset pennut, kolme kappaletta. Sen jälkeen tahti on ollut hurja, neljä pentua joka vuonna. Yhteensä 31.
Luonnonvarakeskuksen suurpetojen tutkimusmestarina vuosikymmenet toiminut Seppo Ronkainen on kuullut Mainuan matriarkan tuotteliaisuudesta. Hän vahvistaa ahmanaaraan olevan poikkeusyksilö sen vähän tiedon valossa, mitä Suomen ahmoista on.
– Ainakaan muilla kuvauspaikoilla vastaavaa ei ole näkynyt. Mainua on turvallinen paikka ja ravintotilanne on hyvä.
Ahmaa on todellakin tutkittu Suomessa hyvin vähän. Ronkainen tuli työuransa aikana tutuksi susien ja karhujen kanssa, joiden tutkimukseen Luke ja sen edeltäjä RKTL panostivat paljon. Ahmaa järeämpien suurpetojen runsastuminen on herättänyt enemmän keskustelua ja pahennusta, joten varat on suunnattu niihin. Onko näin, että missä ongelma, siellä tutkimus?
– Juuri näin. Ahma olisi erittäin kiinnostava eläin, mutta maa- ja metsätalousministeriö määrää mitä tutkitaan.
Ronkainen odottaa mielenkiinnolla, että ahmojen levitessä tutkijat ottaisivat niistä DNA-näytteitä. Mainuan ahmoista ja myös tästä vanhasta naaraasta on karvasieparilla otettu karvaa ja sen DNA on tallessa.
– Sen jälkeläiset ovat pakostakin vaeltaneet muualle.
Ronkainen pitää mahdollisena, että Mainuan matriarkan jälkeläisiä voi löytyä aivan mistä puolelta Suomea tahansa. Nuorelle, omaa reviiriään etsivälle yksilölle sadat kilometrit eivät ole matka eikä mikään.

Ahmalta kestää 40 minuuttia putsata ruokapöytä Tapion levittelemistä jauhelihaherkuista ja kananmunista. Jauhelihat se syö, jokaisen kananmunan kantaa hampaissaan ehjänä metsään ja tulee minuutin päästä takaisin hakemaan seuraavaa. Kun kuudes ja viimeinen kananmuna on viety, sen ei tarvitse edes tehdä tarkistuskierrosta etsiäkseen, vieläkö niitä on.
Odottelen tunnin, mutta se ei enää palaa. Ryömin makuupussiin.
Herään kuudelta korppien porinaan, niitä on kymmenkunta nokkimassa roippeita kivikosta. Liikautan kojusta esiin pistävää kameran optiikkaa ja arat korpit lehahtavat pois.
Kun minuutin päästä vilkaisen ulos, ahmanaaras on kaivelemassa kivien koloja. Kymmenen minuuttia tongittuaan se saa kimpaleen mukaansa, kantaa sen samaan suuntaan kuin illalla eikä enää palaa. Aamukahdeksalta pakkaan tavarani ja jätän kojun 13 tunnin istunnon jälkeen.
Ilmo Juntunen kaataa aamukahvin kuppiin. Suurennan kameran näytöltä ahman muotokuvan, jossa näkyy sen rintapää.
Onko tämä Mainuan matriarkka?
– Ei ole, Ilmo sanoo.
– Tämä on hyvässä karvassa oleva nuori naaras. Kaksivuotias. Vanhan naaraan jälkeläinen.
Mutta koska se kantoi kananmunat metsään, sehän voi tarkoittaa, että Mainualla on nyt kaksi pentuetta?
– Niin se voi olla, Ilmo myöntää varovasti.
Niin se on. Saan vahvistuksen saman päivän iltana kotona, kun käyn kuvasaalista läpi. Tätä en ehtinyt huomata paikan päällä, mutta kamera sen tallensi: puuhun kurottavalla naaraalla erottuu selvästi neljä turvoksissa olevaa nisää. Se imettää.
Toisin sanoen Mainualla on seitsemän sijasta yhdeksän, kymmenen, ehkä jopa yksitoista ahmaa.