Superpesiksen pelinjohtajat eivät saa jäädä liian yksin: "Kukaan ei halua nähdä pudotuspeleissä uupunutta viuhkamiestä"
Pesäpallon valmennus on kokenut valtavan murroksen vuosien saatossa. Yksinäisestä pelinjohtajasta on siirrytty monialaisiin valmennustiimeihin, joissa jokaisella on oma roolinsa. Mutta vaikka apua on tarjolla enemmän kuin koskaan, kantaa päävalmentaja yhä suurimman vastuun pelistä ja sen kehittämisestä. Millaisen tukiverkon joukkue vaatii ja miksi sen puute voi ratkaista koko kauden?
Pesäpallojoukkueiden valmennusryhmät ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Ennen pelinjohtaja vastasi yksin niin pelistä kuin valmennuksesta, mutta nykyään kentän laidalla työskentelee pelijohtokaksikon lisäksi joukko fysikka- ja lajivalmentajia, psyykkisen puolen osaajia ja teknisiä valmentajia.
Vuoronvaihdon yhteydessä on tuttu näky, kun vaihtokopilta vyöryy kentän suuntaan erilaisia valmentajia tekemään työtään pelaajien kanssa. Osa kannustaa, jotkut antavat ohjeita seuraavaan ulko- tai sisävuoroon, kun taas joku laittaa rauhoittavasti käden pelaajan olkapäälle. Valmentaminen ei ole nykyään vain yhden tai kahden henkilön käsissä, vaan menestyvää joukkuetta valmentaa iso joukkue eri osa-alueiden osaajia.
Pesäpallo, kuten kaikki muutkin pallopelit ovat kuitenkin pelejä. Pesäpallossa pelinjohtajaksi kutsutun päävalmentajan tulee olla se, joka määrittää pelitavan, kehittää sitä yhdessä apuvalmentajien kanssa syksystä syksyyn, siihen hetkeen, jolloin joukkueen pelin pitää olla parhaimmillaan. Siihen pisteeseen, jossa mestaruudet ja mitalit jaetaan. Pelin kehittämisestä eivät vastaa fysiikan tai henkisen puolen ammattilaiset, siitä vastaavat kansallispelimme hienoudet viimeiseen asti tuntevat ammattilaiset. Mutta mistä heitä löytyy?
”Pienen lajin ongelma on myös se, että lajin ymmärtäviä mentoreita ei riitä jokaiselle pelinjohtajalle.”
Miksi kaikki eivät rakenna peliään kohti syksyä?
Joka vuosi kauden alussa puhutaan siitä, kuinka altavastaajilla on ensimmäisillä kierroksilla parhaimmat mahdollisuudet yllättää ennakkosuosikkeja, kun he vasta rakentavat omaa peliään kohti syksyä. Mikseivät kaikki joukkueet toimi näin? Altavastaajienkin tärkeimmät pelit pelataan syksyllä, vaikkakin kevätkierroksella ansaitut pisteen ovat yhtä tärkeitä, kun kaikki ynnätään yhteen runkosarjan lopussa. Voiko syy olla, että pienemmissä organisaatioissa ja paikkakunnilla, missä pesäpallokulttuuri ei ole niin vahvaa, ei löydy riittävän osaavaa tukea pelinjohdolle?
Nykyaikana yhteydenpito etäälläkin olevien mentorien ja avustajien kanssa on helppoa, mutta vaikka toisella puolella Suomea tai jopa maailmaa oleva henkilö tutkisi e-pesistä ja katsoisi pelejä televisiosta, niin ei hän saa samanlaista kokonaiskuvaa kuin joukkueen arkea läheltä seuraava. Televisiosta näet pelin, e-pesiksestä yksittäiset tilanteet, mutta kokonaiskuvan saat olemalla läsnä.
Mestarien tekijät tietävät mitä tekevät
Kesällä 2024 Iiro Haimi oli ensimmäistä kautta Sotkamon pelinjohtajana. Peli ei kauden aikana ollut sitä mitä Kainuussa toivottiin. Haimilla vaikutti olevan sormi suussa, kun joukkue hakkasi päätä samaan seinään useita pelejä peräkkäin. Sotkamossa hänellä kuitenkin oli sellainen turvaverkko Super-Jymyn toimitusjohtajan Mikko Kuosmasen johdolla, että pelillinen umpisolmu saatiin aukaistua ja syksyllä Haimin johtama Jymy oli ylivoimainen mestari.
Haimin, kuten muidenkin pelinjohtajien pitää tehdä lopulliset päätökset siitä, kuinka peliä pelataan, mutta kun pelinjohtaja on kovien paineiden alla ja lähellä joukkuetta koko harjoitus- ja pelikauden, on omalle toiminnalleen helppo sokeutua eikä välttämättä näe, mikä joukkueen tilannetta auttaisi parhaiten. Kovatasoisia nykypesäpallon asiantuntijoita ei löydy jokaiselta paikkakunnalta, Kuosmasen tasoisia ei mistään. Pienen lajin ongelma on myös se, että lajin ymmärtäviä mentoreita ei riitä jokaiselle pelinjohtajalle.
”Kukaan ei halua nähdä pudotuspelien pelinjohtajahaastatteluissa uupunutta viuhkamiestä, joka on tehnyt kaikkensa, mutta jäänyt liian yksin.”
Pelin kehittäminen tapahtuu yksityiskohdissa, ei vain kokoonpanoissa
Mitä pelin kehittäminen on? Harjoituskauden aikana luodun pelitavan hienosäätöä kauden aikana. Suurelle yleisölle näkyvimpiä asioita saattavat olla lyöntijärjestysmuutokset tai pelaajavaihdokset kokoonpanossa. Todellisuudessa pääpaino on paljon pienemmissä asioissa. Ulkokentän syvyyksien mittaamisessa, kuinka syvällä polttolinja voi pelata tiettyä lyöjä-etenijä-paria vastaan. Kuinka korkean syötön lukkarin voi takatilanteessa antaa, kun kolmospesällä on sarjan nopein etenijä? Pitääkö etulukijan olla kakkostilanteessa puoli metriä laidempana vai keskempänä? Asioita, joita katsomoon on vaikea huomata, mutta jotka antavat ratkaisevan edun omaan ulkopeliin ja riittävät polttamaan etenijän juoksu sijasta.
Sisäpelissä kehitetään lyöntiratkaisuja, pohditaan iskun paikkoja vastustajan ulkokenttää vastaan ja etsitään ratkaisuja, kuinka oman joukkueen vahvuudet saadaan parhaiten täyteen käyttöön kohti ratkaisupelejä mentäessä. Pelin kehittämisen myötä mietitään entistä tarkemmin, millaiset lyönnit riittävät missäkin tilanteessa oman joukkueen etenijöille ja miten ne saadaan helpoiten toteutettua.
Etenkään huippujoukkueet eivät halua näyttää kaikkia kikkojaan runkosarjan aikana, vaan säilyttävät yllätysmomentin syksyn ratkaisupeleihin. Pelinjohtaja apujoukkoineen miettii, millä tavoin saadaan luotua sellainen kilpailuetu vastustajiin, mikä riittää tekemään omasta joukkueesta syksyllä kaikista kovimman.
On selvää, että yksi tai kaksi ihmistä ei voi vastata kaikesta. Valmennuksen, pelin kehittämisen ja pelaamisen lisäksi jokainen ottelu vaatii valtavan valmistautumisen. Kun sarja on tasaisempi kuin koskaan, huono valmistautuminen näkyy lähes aina lopputuloksessa. Siksi jokaisen pelinjohtajan pitäisi saada riittävästi apua ja tukea. Kukaan ei halua nähdä pudotuspelien pelinjohtajahaastatteluissa uupunutta viuhkamiestä, joka on tehnyt kaikkensa, mutta jäänyt liian yksin.
