Superpesiksen mestarisuosikilla käsissään isoja kysymyksiä – sysääkö superlupaus ykköslukkarin syrjään jo talvella?

Aition Suuri olympiaopas on 68-sivuinen kisalehti, jossa on kaikki mitä tarvitset talviolympialaisten kotikatsomoon – tilaa se suoraan kotiin tästä linkistä, ilman toimituskuluja!

Miesten Superpesiksen kahden edelliskauden lyöjäkuningas Kouvolan Patrik Wahlsten on tehnyt kesäisin runkosarjassa tuhoa kovilla vaakamailalyönneillään. Edelliset kaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että kovinkaan lyöjä ei syksyn peleissä pysty pelkästään vaakamailalyönneillä tekemään riittävää tulosta, vaan valikoimasta on lähes välttämättä löydyttävä myös yläkierteinen kumura.

Kouvolan Talvisuperin avausottelu vahvisti kaakosta kuuluneet huhut siitä, että Wahlsten on esikuvansa Roope Korhosen kuittailun jälkeen alkanut harjoitella kumuraa. Uuden lyönnin opettelu vaatii runsaasti toistoja ja niitä Wahlsten on jaksanut takoa. 3000 harjoituksissa tehtyä kumuratoistoa näkyivät jo ensimmäisessä pelissä, kun Wahlsten onnistui uittamaan uuden lyöntinsä Ankkureiden ulkokenttään.

Asia saattaa tuntua vähäpätöiseltä, mutta on todellisuudessa iso, kun Kouvola jälleen kerran tavoittelee kirkkainta mitalia syksyn koleudessa. Tietoisuus siitä, että Wahlsten lyö myös lähimmän ulkopelaajan yli tappikumuraa, pakottaa ulkokentän reagoimaan, mikä taas avaa enemmän tilaa muille kotiutuslyönneille.

Syyskuun ratkaisupeleissä ulkolämpötila on harvoin heinäkuun tasolla, mikä heikentää pallon ominaisuuksia ja vaikeuttaa saumalyöntien lyömistä. Lähimmän pelaajan yli lyötävään kumuralyöntiin vaikutus ei ole niin suuri. Kumura on lyönti, jolla ratkaistaan mestaruuksia.

Viime kaudella muutamassa miesten joukkueessa kokeiltiin kahden lukkarin taktiikkaa. Kuten ennakoitavissa oli, jossain vaiheessa lukkarien kierrättäminen oli lopetettava. Kempele teki sen varhaisessa vaiheessa, Vimpeli ja Joensuu kauden loppupuolella.

Taktiikan puolustajien argumentti, että hyvinhän se toimi, on tunkiolta kaivettu- Jos mestaruutta tavoittelevat joukkueet jäävät mitalien ulkopuolelle osin lukkarien kierrättämisen takia, ei konsepti silloin ole toiminut.

Naisten Superpesiksessä lukkareiden kierrätystä ei juurikaan ole nähty. Nyt yksi mestarisuosikeista eli Seinäjoen Jussittaret on tilanteessa, missä tasaväkisiä lukkarivaihtoehtoja on kaksi. Muutama kesä sitten tilanne oli sama ja silloin Jussittaret lähettivät Johanna Karjanlahden vuokralle ja Tea Santahuhta pelasi ykköslukkarina.

Santahuhta on saanut osakseen arvostelua ja on mietitty, onko lukkaripeli jopa este Jussittarien mestaruudelle. Arvostelu on ollut osin aiheetonta, sillä Santahuhta pelaa omilla vahvuuksillaan suurimmaksi osaksi erinomaista peliä.

Heikkoudet lyhyitä lyöntejä vastaan sekä ongelmat kotipesään tulevien palautusheittojen kiinniottamisessa ovat kuitenkin helposti katsomoon näkyviä ja erinomaiset suoritukset jäävät helposti niiden varjoon.

Superlupaus Matilda Niskakangas on noussut haastamaan Santahuhtaa ykköslukkarin paikalla ja on mielenkiintoista nähdä kumpi tuon tittelin tulee nappaamaan. Jos Jussittarissa pohdittaisiin pelkästään tulevia vuosia, valinta olisi seuran oma kasvatti Niskakangas.

Kovia panostuksia joukkueeseen viime vuosina tehnyt seinäjokelaisseura ei kuitenkaan voi ajatella tulevaa syksyä pidemmälle. Paremmin pelaavan lukkarin on oltava kehissä, jotta silmissä kiiluvan kultamitalin saavuttaminen on mahdollista.

Jussittarien onni on se, että Niskakangas pystyy pelaamaan myös ulkokentällä, kuten kaksi edellistä vuotta ovat osoittaneet. Mutta riittääkö se nuorelle naiselle itselleen? Selvää on, että hänen sisäpeliosaamisensa pitää saada joukkueen käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Onko siihen oikea tie pelaaminen lukkarina, kolmosvahtina vai soittaa kakkosviulua jokerina Aino-Kaisa Mantereen taustalla?

Naisten 2000-luvun kestomenestyjät Jyväskylän Kirittäret, Porin Pesäkarhut ja Lapuan Virkiä ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa uuden menestysreseptin keittäminen on pitänyt aloittaa lähes alusta. Kaikilla seuroilla on edelleen kilpailukykyiset joukkueet, mutta viime syksyn siirtomarkkinoiden jälkeen on selvää, että aivan terävin kärki on karannut.

Jokainen kolmesta seurasta menetti vähintään kaksi tähtiluokan pelaajaa. Kirittäret vähiten, mutta heidän kohdallaan luisu keskikastiin alkoi jo aikaisemmin.

Pori ja Lapua saivat siipeensä neljän avainpelaajan verran seurasiirtojen ja lopettamisten takia. Nämä muutokset ovat näkyneet jo Talvisuperin ensimmäisissä otteluissa.

Historia osoittaa, että kaikilla dynastioilla on joskus myös alamäkiä, jotka vain parhaat pystyvät nopeasti kääntämään uudeksi nousuksi. Avainpelaajien lähdöt joukkueista avaavat entistä enemmän pelipaikkoja ja vastuuta nuorille pelaajille, joista täyty seuroissa pystyä kehittämään uusia tähtiä. Nämä suurseurat ovat onnistuneet siinä aikaisemmin, mutta onnistuuko se jälleen?

Jyväskylän ja Lapuan kohdalla valoisampi tulevaisuus vaatii enemmän töitä ruohonjuuritasolla, koska seurojen vetovoima ei ole entisellään. Naapuri Jussittaret on tällä hetkellä Lapuaa kiinnostavampi vaihtoehto Etelä-Pohjanmaalla ja Nalle Viljasen jättämää aukkoa Jyväskylässä on mahdoton paikata.

Porin Pesäkarhuja pidetään edelleen ”naisten Superpesiksen Sotkamona”. Organisaatio on kunnossa ja menee eteenpäin, joten vetovoiman suhteen ongelmat eivät ole niin merkittäviä.

Porin kohdalla myös juniorityö tuottaa eniten potentiaalia Superpesispelaajia. Lapuallakin on monta lahjakkuutta tyrkyllä tuleviksi vuosiksi naisten joukkueeseen, mutta pienempi väestöpohja asettaa omat rajoitteensa.

Jyväskylässä on tällä hetkellä menossa vanhempien junioreiden kohdalla notkahdus, mutta Kirin ja Kirittärien yhteinen junioriseura on valtakunnan suurimpia, joten valo kajastaa Keski-Suomessakin.

Talvisuper piirtää suuntaviivoja tulevaan kesään, mutta antaa lisäksi viitteitä paljon pidemmälle tulevaisuuteen. Se, kuka voittaa tai häviää, ei vielä kerro kaikkea.