Supercellin kultakaivos ei ole pelastanut TPS:n syvää johtamiskriisiä – näin peliherrojen miljoonat hukkuivat turkulaiseen jääkiekkoon

Wikipedia kuvaa Clash of Clansin olevan peli, jossa on tarkoitus rakentaa omaa kylää. Oman kylän puolustamiseksi voi rakentaa ansoja, esteitä, muureja sekä linnakkeen, jossa olevat joukot puolustavat kylää. Pelissä voi liittyä klaaneihin, joissa voi lahjoittaa klaanikavereille joukkoja klaanilinnaan.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että maailman valloittanut peli on saanut alkunsa Turun Palloseuran kulttuurista. SM-liigan 50-vuotiskauden lähestyessä kohti huipennustaan, huomaa, että TPS:n vaiheilla on ”sodittu” vuosikymmenet konsanaan.

Välillä "sotien" jälkeen tulee rauha. Niiden välissä TPS on napsinut toiseksi eniten mestaruuksia (10). Juhlakauden päätteeksi entinen mahtiseura on ajautumassa kohden pudotuspelejä. Tällä kertaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

TPS:n menestystä ja sitä myöten entistä suuruutta voidaan jäsentää kahden tärkeän roolin kautta. TPS:ssä läpi 1980-90-lukujen on ollut vahva puheenjohtaja ja päävalmentaja. Menestysvuodet voidaan kiteyttää kolmeen persoonaan: puheenjohtaja Hannu Ansakseen ja päävalmentajiin Hannu Jortikkaan ja Vladimir Jursinoviin. Sapluuna oli selkeä. Johtaminen oli suoraviivaista.

Jortikan johdolla menestystä tuotiin vielä 2000-luvun alkuun, mutta itse dynastiasta oli enää rippeet jäljellä. Menestykseen tottuneet turkulaiset eivät oikein innostuneet TPS:stä ja omien junioreiden kasvatustyö oli tyrehtynyt. TPS:n 2000-luku muistetaan tähän mennessä pitkälti klaanien valtapeleistä, vaatimattomasta menestyksestä ja jatkuvasta rahan pumppaamisesta tehottoman järjestelmän ylläpitämiseksi.

TPS:n uusi tuleminen voidaan, teknistä ilmaisua käyttäen, johtaa kahdesta varsinaissuomalaislähtöisestä miljonääristä. Peliyhtiö Supercellillä vaurastuneet Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja tulivat voimakkaammin TPS:n piiriin vuonna 2015. Osakeannissa kertyneet 1,5 miljoonaa euroa sysäsivät entisen pääomistajan, NHL-maalivahti Miikka Kiprusoffin, riviomistajaksi. Pääomittamista on jatkettu senkin jälkeen useilla miljoonilla, josta kertoo se, että tänä päivänä Kiprusoffin TPS-omistuksen arvo on liudentunut prosentin kymmenekseen.

Paananen ja Kodisoja ovat kaataneet TPS:n jääkiekkoon kymmenessä vuodessa toistakymmentä miljoonaa. Heidän yhteisomistuksensa TPS:sta on lähes sataprosenttinen. Huolimatta taloudellisesta juurista, TPS:n orgaaninen kasvaminen ei ole lähtenyt liikkeelle.

Näyttäisi siltä, että TPS:lle on käymässä kuten kävi Espoon Bluesille. Espoolaisten muistissa on, kuinka valtavat pääomaruiskeet veltostivat operatiivista toimintaa ja veivät yhteisöllisyyttä pois seuran vaiheilta. Rahalla koitettiin ostaa osaamista ja intohimoa. TPS:n tilanteesta ei voi kuitenkaan syyttää pääomia. Enemmänkin kyse on johtamisesta.

Nyttemmin mesenaattien mitta on alkanut täyttyä. Paananen ja Kodisoja ovat ennenkin lähettäneet julkisuuteen viestiä rahahanojen sulkeutumisesta, mutta toistaiseksi peliherrojen anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta on riittänyt. Heillä näyttäisi olevan suuri TPS-sydän.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Paitsi, että kukkaron nyörejä on kiristetty, Aition tietojen mukaan Kodisoja on ottanut jo etäisyyttä TPS:n toimintaan.

Miten nykytilanteeseen on päädytty?

Maailmanluokan miehet

Olkoonkin, että jääkiekon imagokilpi on saanut kolhuja monistakin syistä, ammattijääkiekko on edelleen mediaseksikäs toimiala. Siellä missä on rahaa, on valtaa. Vallan liepeille on luonnollisesti myös tunkua. Paanasen ja Kodisojan noustessa kansakunnan kaapin päälle ja TPS:n suurimmiksi omistajiksi, lajiväki tiesi odottaa, mitä tuleman pitää. Rahalla tullaan hankkimaan parasta mahdollista osaamista.

Vuonna 2019 Supercellin voimakaksikko kutsui meritoituneen valmentajan Erkka Westerlundin TPS:n hallitukseen.

– Halusimme hallitukseen maailmanluokan osaamista huippu-urheilusta ja jääkiekosta. Erkkaa parempaa ihmistä tähän on vaikea kuvitella, silloinen TPS:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Pekka Marin sanoi tiedotteessa.

– Kysymys on siitä, että aloitetaan rakentamaan uutta ja erilaista toimintakulttuuria. TPS täyttää vuonna 2022 sata vuotta ja nyt aletaan suunnittelemaan sataa seuraavaa, Westerlund puolestaan visioi MTV:lle.

Westerlund tunnetaan julkisuudessa ihmisläheisen valmentamisen puolestapuhujana. Hän on esitellyt teesejään, jossa muun muassa ihmisten voimavarat pitää saada hyötykäyttöön ja, että valmentajien pitää ymmärtää, että valmentaja ei pelkästään valmenna vain urheilijoita. Westerlundin teeseissä on kiistatta siemeniä viljavamman organisaatiokulttuurin rakentamiseksi.

TPS ei olisi TPS ellei Westerlundin valintaa olisi joku kyseenalaistanut. Eikä aikaakaan, kun yhdestä klaanista iskettiin. Kuuden mestaruuden TPS-midas Jortikka ei säästellyt entisestä kollegasta prognoosiaan.

– Se pelko tässä on, että Erkka (Westerlund) rupeaa keräämään tätä hänen klaaniaan, joka on pyörinyt hänen kanssaan. Jos se steppi otetaan, niin on turkulainen jääkiekko semmoisessa solmussa, ettei ole koskaan ennen ollut, Jortikka sanoi YLE:lle 2019.

Saattoi olla niin, että Westerlund oli tarkkaillut Palloseuraa jo ennen vuotta 2019. Aition saamien tietojen mukaan TPS:stä poistalutettu valmentajakaksikko Ari-Pekka Selin ja Jarno Pikkarainen olisivat halunneet jatkaa tehtävässään. Varsinkin Pikkaraisella oli TPS:n sisältä kannatusta päävalmentajaksi.

Toisin kuitenkin kävi. Selinin jälkeen päävalmentajapestin peri Kalle Kaskinen. Kaskinen nousi tehtävään siten, että Selinin sopimuksessa ollut optiovuosi jäi TPS:n puolelta käyttämättä. Kaskisen kanssa samalla ovenavauksella saapui kehitysjohtajaksi, suomalaisen jääkiekon legenda – Saku Koivu. TPS:n, Leijonien ja Montreal Canadiensin entisen kapteenin paluuta kasvattajaseuran pelastamiseksi oli odoteltu Aurajoen rannoilla vuosia.

Kuin salamaniskusta Koivu lopetti kehitystehtävät pari vuotta myöhemmin. Välivuoden jälkeen Koivu nousi TPS:n hallitukseen. Samaan aikaan TPS rekrytoi uudeksi urheilujohtajaksi Rauli Uraman, tehtävästä eronneen entisen NHL-maalivahdin Antero Niittymäen tilalle. Urama siirtyi Turkuun Jääkiekkoliiton urheilujohtajan vakanssilta.

Johtajan vaihdon takana oli valtapeli, jossa urheilujohtaja Niittymäellä oli mennyt luottamus päävalmentaja Kaskiseen. Niittymäki esitti Kaskisen erottamista hallitukselle. Tuore hallitusjäsen Westerlund luonnollisesti kiinnittyi tukemaan tuttuaan ja entistä apuvalmentajaansa Kaskista. Koska Kaskinen sai jatkaa, Niittymäki veti omat kunniakkaat johtopäätöksensä ja erosi tehtävästään. Hallitus, siis käytännössä Westerlund, näki jotain jatkon kannalta sellaista mitä Niittymäki ei nähnyt.

Uuden urheilujohtajan hakuprosessia johti Westerlund. Hän perusteli Uraman valintaa tämän kokemuksella urheilun johtamisesta ja kansainvälisen jääkiekon vaatimustason tuntemisella. Tämä perustelu on lähes klassikko jääkiekkopiireissä ja aiheuttaa aina hymynkaretta. Se, että on seisonut vaihtoaitiossa maajoukkuepeleissä tai omaa tilastoja kansainvälisistä arvoturnauksista, on erittäin kaukana siitä työstä, jota urheilujohtaja SM-liigan arkisessa maailmassa kohtaa.

Westerlund nimettiin keväällä 2020 myös TPS:n urheilutoiminnan johtoryhmän puheenjohtajaksi. Näin Westerlundin johtama ykkösketju oli muodostunut, laidoillaan Koivu ja Urama. Ykkösketju muodosti TPS:n urheilullisen vallan ytimen ja urheilunyrkin. Taustalla avokätiset Kodisoja ja Paananen sekä pelaajien asioissa puurtavat Tomi Kallio ja Mika Suoraniemi. TPS:ssa alettiin taas haaveilla 90-luvun realiteetista. Syntyi ajatus eurooppalaisesta huippuseurasta.

Sekava himmeli alkaa muodostua

Uraman hakuprosessia johtaneen Westerlundin päässä ja ilmeisesti Koivun sparraamana syntyi uudenlainen ajatus urheilujohtajan roolista. Westerlundin mukaan kriteereinä olivat kyky johtaa ja kehittää TPS:n urheilutoimintaa pitkäjänteisesti ja kokonaisvaltaisesti, ei ainoastaan vastata Liiga-joukkueen valmennustiimin ja joukkueen rakentamisesta.

Ihmetystä syntyi oikeastaan heti julkaisua seuraanneena päivänä, kun Urama avasi tarkemmin rooliaan.

– Se oli yksi ehtoni, ettei minun tarvitse koota joukkuetta. Se on tärkeä työ, johon menee valtavasti aikaa ja energiaa. Toivon, että sellainen malli yleistyisi, että urheilujohtaja vastaa urheilusta ja pelaajakoordinaattori kokoaa joukkuetta. Totta kai minä jokaisen hankinnan hyväksyn ja kannan kokonaisuudesta vastuun, Urama markkinoi urheilujohtajamallia Länsi-Suomelle.

Uraman toivominen oli sikäli outoa, koska mallin toimivuudesta ei ole esimerkkejä maailmalla. Liigajoukkueen kasaaminen on ollut pelaajakoordinaattori Kallion tehtävä. Kallio aloitti seurassa peliuran jälkeen kaudella 2018-19.

TPS:n malli on sen verran innovatiivinen, että sitä on lähdettävä purkamaan ruohonjuuritasolta. Kallio toimii pelaajamarkkinoiden rajapinnassa. Hänellä on paras verkosto ja tieto mitä tulee palkkoihin, pelaaja-agentteihin, scoutteihin ja TPS:n imu- ja pitovoimaan markkinoilla. Kallio arvioi pelaajia, keskustelee pelaajien ja heidän edustajien kanssa sekä neuvottelee kovista arvoista sopimuksissa.

Se, että Kalliolla on autonomia omaan työhönsä, on hyvä asia. Haasteet alkavat siinä rajapinnassa, kun Uraman intressipiiri alkaa. Uraman siis hyväksyy Kallion laatimat sopimukset. Koska Urama ei toimi siellä rajapinnassa missä Kallio toimii, Uraman on tehtävä päätöksensä pitkälti Kallion ehdotuksen mukaisesti. Muussa tapauksessa yhtälö ei toimisi luottamuspulan vuoksi.

Varmasti rekrytoinneista keskustellaan laajemminkin, mutta tässä mallissa urheilujohtajalla on enemmänkin seremoniallinen rooli. Uraman ja Kallion välistä luottamusta mitataan jokaisen sopimuksen kohdalla.

Asetelman problematiikka alkaa, jos urheilujohtajalta ei saa hyväksyntää neuvottelukutsuun riittävän ajoissa, tai ei ollenkaan. Tällöin Kallion, ja sitä myöden TPS:n maine erittäin kilpailuilla ja herkillä markkinoilla ottaa osumaa. Pelaajarekrytointi on sataprosenttisesti luottamusbisnes ja alan piirit pienet. Pitää muistaa, että pelaajarekrytointi on jääkiekkoseuroissa jatkuva prosessi ja yhtä onnistunutta neuvottelua kohden käydään useita muita keskusteluita.

Pitkässä juoksussa TPS:n malli voi käydä raskaaksi paitsi tekijöilleen, myös pelaajille ja heidän edustajilleen – agenteille, jotka eivät tiedä kuka lopulta päättää ja millä aikataululla. Rakenne avaa houkutuksen myös Kallion ohittelulle. Agentit ovat taitavia hakemaan organisaatioista vastauksia päästäkseen omassa asiassaan eteenpäin. Pestuumarkkinoilla maineen voi menettää helposti, mutta sen uudelleen rakentaminen ottaa vuosia.

Kun tullaan seuraavalla portaalle, TPS:n malli saa uusia haasteita. Urama vastaa pelaajien lähiesihenkilöiden siis valmentajien palkkauksesta. Näihin valintoihin taas Kalliolla ei ole juuri sanan sijaa, mutta todennäköisesti Urama tarvitsee hyväksynnän ylempää.

TPS:n malli pohjaa rakenteeseen, jossa joukkueen ja valmennusryhmän valitsemiset on eriytetty. Yhtälöön kun lisätään kulloisenkin päävalmentajan halu vaikuttaa omiin menestysmahdollisuuksiin eli käytännössä valmennustiiminsä kokoonpanoon sekä pelaajalistaan, ollaankin uudenlaisen dynamiikan ja yhteistyötaitojen äärellä.

TPS:n rakenne paperilla selkeä. Yksi vastaa valmennustiimistä ja urheilun linjoista, toinen joukkueen kasaamisesta ja kolmas itse valmennuksesta. Ja on vielä neljäskin taho. Osakeyhtiön toimitusjohtaja, joka vastaa työnantajan juridisten velvollisuuksien täyttämisestä pelaajien suuntaan.

Ikävistä loukkaantumisista kärsineen TPS-kapteeni Lauri Korpikosken ja joukkueenjohdon välinen julkinen riita oli ensimmäinen signaali rakenteen haavoittuvuudesta. Asiaan syyntakeeton TPS:n vt. toimitusjohtaja Kai Koskinen joutui kommentoimaan työpaikkasyrjintään viittaavia syytöksiä julkisuudessa. Myöhemmin Korpikoski itse antoi synninpäästönsä vallan huipulle, pääomistajille.

Yhtäältä TPS:n urheilujohtamismalli mahdollistaa keskittymisen omaan ruutuun, mutta toisaalta kysyy suurta luottamusta, tarkkaa roolitusta ja yhteistyötaitoja rajapinta-asioiden käsittelyssä. Jääkiekon kulttuurissa pelaajat ovat perinteisesti kiinnittyneet enemmän valmentajiin kuin seurajohtoon. TPS:n rakenne saattaa pakottaa pelaajat kiinnittymään enemmän seurajohtoon, koska valmentajien valtaa on rajattu. Asetelmalla on puolensa.

Rakenne on kuitenkin herkkä tulokselle, paineelle, eri mittaisille työsuhteille ja epäluottamukselle. Nämä kaikki kuuluvat oleellisena osana ammattiurheilua. Tulospaine aiheuttaa keskusteluja tavasta harjoitella, levätä ja pelata suhteessa Urama–valmennus. Se aiheuttaa keskusteluja kokoonpanosta ja pelaajien roolituksesta suhteessa muu urheilujohto–valmennus. Se aiheuttaa keskusteluja joukkueen rakenteesta suhteessa Kallio–valmennus.

On selvää, että maailma on muuttunut Hannu Jortikan kultaisista ajoista. Silloin johtaja valitsi alaisensa. 2000-luvulla syntyneet puolestaan valitsevat johtajansa. He kysyvät pikemminkin ”kuka sitoutuu minun kehittymiseeni”? TPS:stä tätä vastausta ei helpolla saa, koska esihenkilön valinnalla, harjoittelulla, pelitavalla, roolilla ja peliminuuteilla on monet kasvonsa. Siksi TPS:n rakenne saattaa näyttäytyä pelaajille ja heidän edustajilleen suurena sekamelskana.

Jortikan ajoista voi kuitenkin ottaa oppia tähän päivään. Selkeä johtamisrakenne tuo luottamusta jatkuvan paineen alla toimivaan joukkueeseen.

Strategiaa rakentamaan

Strategia on tiekartta olemassa olemisen perusteesta ja perustehtävästä kohden haluttua tulevaisuutta – visiota. TPS lanseerasi kunnianhimoisen strategian vuonna 2022. TPS:n strategian urheiluosion toteutusta on arvioitava suhteessa toimintaan.

Visiossaan 2030-luvulle TPS tavoittelee eurooppalaisen huippuseuran asemaa, jossa tavoitteena on kansallinen ja kansainvälinen menestys joka vuosi. Menestyksen pitäisi pohjata laajaan juniori- ja valmentajakehitykseen. Ensimmäisen strategiakauden 2021-2024 konkretia kosketti urheilun toimintakulttuurin sementoimista, jossa tavoitteena on olla paras paikka kehittyä urheilijana ja työntekijänä.

– Strategia kulminoituu ihmisiin, kiteytti hallituksen urheiluosaaja Westerlund asian tiedotustilaisuudessa.

Strategian esittelyssä puhuttiin ihmislähtöisen kulttuurin kehittämisestä, yksilön potentiaalin hyödyntämisestä, huippupelaajien kasvattamisesta ja minimissään hyvinvoivien ihmisten tuottamisesta yhteiskuntaan.

Strategiaa rakennettiin toki olosuhteessa, jossa koronavirus vielä vaikutti yhteiskuntaan. Toki myös tilanteessa, jossa päävalmentajat vaihtuivat poikkeuksellisen tiuhaan. Vajaa kaksi viikkoa Niittymäen irtisanoutumisen jälkeen, myös TPS:n hallitus tuli niittymäkeläiselle linjalle. Kaskinen sai potkut kesken vieraspelimatkan. Tyylittömät potkut olivat toki yksi asia, mutta kysymättä on jäänyt toinen paljon merkityksellisempi asia?

Oliko tämän näytelmän tarkoituksena ajaa Niittymäki pois kasvattajaseurasta ja saada oma mies tilalle?

– Anteron aikana TPS:n urheilullinen menestys otti ison harppauksen oikeaan suuntaan. Neljä kautta ennen häntä sijoituksemme runkosarjassa olivat 10:s, 13:s, 13:s ja 13:s; neljä seuraavaa kautta olimme Anteron johdolla seitsemäs, toinen, toinen ja neljäs, kommentoi Ylelle silloinen toimitusjohtaja Santtu Jokinen.

Sittemmin Marko Virtanen valmensi puoli ja Raimo Helminen yhden kauden. Pian strategian lanseerauksen jälkeen myös Jussi Ahokas sai potkut kesken sopimuskauden. Nykyisen valmentajaan Tommi Miettiseen TPS on toistaiseksi sitoutunut pitkäjänteisemmin. Se lienee järkevää strategian toteutuksen helpottamiseksi.

Sekä Ahokkaan, että Miettisen kohdalla on käynyt niin, että aikaisemmin kuvatut, johtamisesta kumpuavat haasteet ovat häirinneet valmentajan autonomiaa. Uraman tavasta mikromanageerata jokaisessa mahdollisessa asiassa on saanut lukea mediasta. Westerlundin ylevä ajatus, että valmentajien pitäisi kyetä valmentamaan myös muita organisaatioiden sidosryhmiä, kuten seurajohtoa, tuntuu TPS:n johtamisrakenteessa lähes paradoksilta.

Näyttäisi myös, että TPS:lla on tällä hetkellä pieni ihmisten sitoutumishaaste. Olkoonkin, että pelaajavaihtuvuus on liian suurta liigassa ylipäätään, TPS ei ole ollut kokeneille kotimaisille pelaajille potentiaalinen uravaihtoehto. Eikä oikein nuorillekaan. Toisen polven tepsiläinen, Aron Kiviharju pakkasi pelikassinsa ja muutti Helsinkiin 17-vuotiaana.

Pelaajista strategiakauden alusta ovat jäljellä ruotsalainen Niklas Arell, Ilves-kasvatti Topias Haapanen ja Palloseuran omaksi kasvatiksi luokiteltava Aarne Intonen. Nykyjoukkueessa TPS-kasvatteja ovat Intosen lisäksi Mitja Jokinen, Sisu-Petteri Lehtonen, Aatos Koivu ja Leevi Teissala ja muutama muu kentällä käynyt. Mikäli oma juniorirunko pysyy muutaman vuoden kasassa, voi sen päälle rakentua nykyistä parempaa menestystä.

Strategiakauden katsannossa myös urheilullinen tulos on vähintään välttävä. Kaksi finaalipaikkaa vuosina 2021-22 on toki hieno saavutus, mutta ei varsinaisesti strategian ansiota. Sama pätee läpilyöneisiin Juuso Pärssiseen, Lauri Pajuniemeen, Markus Nurmeen, Mikael Pyyhtiään, Elmeri Eroseen ja Eemil Viroon, joita ajoi sisään entinen urheilujohtaja Niittymäki.

Strategian vaikutukset näkyvät aina viiveellä. Yrityskulttuurin tutkimuksista tiedetään, että hyvin kommunikoituna yksi tai kaksi johtamisteemaa voidaan viedä läpi organisaation yhden vuoden aikana. Muutoksen tekeminen on siis hidasta ja jääkiekon tulosmaailmassa vaatii erityistä johtamisosaamista.

Tällä hetkellä strategian ja varsinkin sen toteutuksen pitäisi taklata myös niitä haasteita, jotka Supercell-resurssien pienentyessä TPS-yhteisölle tulevat. TPS:llä on iso matka kurottavaa pelkästään suomalaisen jääkiekon huipulle, kun arvioidaan tekemistä ja tulosta.

Kollektiivinen vastuu, ei kenenkään vastuu

Käytännössä urheilujohdon ja valmennuksen eripura liittyy poikkeuksetta pelaajiin. Toistaiseksi TPS:n operatiivinen johto on toiminut ainakin muodollisesti harmoniassa. Urheilujohtaja Uramaa arvioidaan pitkälti ensiksi, miten TPS:n edustusjoukkue pärjää, ja toiseksi omien kasvattien laadulla. Kallion työtä voi arvioida oikeastaan yksilöiden onnistumisten kautta. Tuloksen kautta Uraman ja Kallion kohtalo nivoutuu yhteen.

Kallion työn haasteena on se, että vaikka saisi hankittua kuinka hyviä pelaajia, hänen vaikutuspiiri ei ulotu valmennuksellisiin prosesseihin. Uramalta puolestaan puuttuu se vaadittava herkkyys, joka joukkueen rakentamisen ja valmennusfilosofian yhteensovittajalla kuuluisi olla. Urama ei aidosti voi tietää mitä markkinoilla ajatellaan TPS:n toiminnasta, koska hän ei halua operoida pelaajien hankintarajapinnassa.

Aition tietojen mukaan TPS:n maine pelaajien piirissä on surkea. TPS:n uuden tulemisen aikana pelaajaliikenne on ollut voimakasta. Se on konkreettinen signaali.

Toistaiseksi vain valmentajat ovat joutuneet kantamaan vastuuta. Tämä on toki ammattiurheilussa pelin henki. Ahokkaan potkujen yhteydessä toimitusjohtaja Aki Holma alleviivasi asiaa.

– Vastuun Liiga-joukkueen tuloksesta sekä toiminnasta kantaa ensisijaisesti päävalmentaja, hän kommentoi TPS:n tiedotteessa.

Kun valmentajat ovat vastuunsa kantaneet, on katsetta kohdennettava ylöspäin – urheilujohtoon. Jos ajatellaan, että Urama olisi urheilun johtoryhmän osalta jäävi omassa asiassaan, tuki tekemiselle täytyy tulla Koivulta ja Westerlundilta. Westerlund on urheilun johtoryhmän, ”urheilunyrkin”, puheenjohtaja. Hän raportoi urheilujohdon toimista hallitukselle, jossa siis istuvat yhdessä Koivun sekä rahakirstun kanssa.

TPS:n strateginen tavoite oli laittaa vuosien 2021-2024 välillä ydintoiminnot kuntoon. Tässä keskeinen tavoite oli urheilutoiminnan ihmislähtöinen kulttuuri. Parhaimmillaan terve yrityskulttuuri itsessään ruokkii päätännän autonomiaa, toimii epämuodollisena hallintona, joka täydentää muodollisia valvontarakenteita. Yrityskulttuurin tietoisella johtamisella tavoitellaan myös pitkäaikaista arvonluontia työntekijöiden hyvinvointiin ja sitä kautta yhteisön menestykseen.

TPS on niin pieni yhtiö, että mihin ihmeeseen tarvitaan muodollisia hallintorakenteita: usean henkilön urheilujohto, urheilujohtoryhmä ja samojen urheilukasvojen miehittämä hallitus. Tämä rakenne ei varsinaisesti kuulu matala- vaan korkeahierarkiseen yrityskulttuuriin.

Jäljelle jää oleellinen kysymys. Mihin tarvitaan tällaista rakennetta, kun kaikissa hallintoportaissa on kuitenkin samoja naamoja? Kulttuurin johtamisen ja byrokratian lisäämisen välillä joku saattaisi nähdä ristiriitaa.

Johtamisviestintä paljastaa yrityskulttuurista lähes kaiken. Urheilun johtoryhmän työskentelystä kerrottiin seuraavaa: “johtoryhmä työskentelee läheisessä yhteistyössä toimitusjohtajan, pelaajakoordinaattorin ja junioripuolen valmennuspäällikön kanssa. Urama on puolestaan johtoryhmän linkki seuran operatiiviseen toimintaan”.

Hirtehisesti voisi kysyä onko Urama TPS:n sijaan töissä johtoryhmälle? Vai onko johtoryhmässä toimiva Urama peräti linkki itselleen urheilupuolen operatiivisena johtajana.

Vastauksena ei voi välttyä ajatukselta ”hyvävelikerhosta” – toinen toistaan puolustavasta johtajaklaanista.

Poikkeuksetta TPS:n urheiluasioiden negatiivisia raitoja kommentoi ulos kulloinenkin toimitusjohtaja. Äkkiseltään voisi ajatella, että eihän tämä ole osakeyhtiön toiminnassa mitenkään outoa. Kun asia laitetaan kontekstiin, jossa TPS:n toimitusjohtajilla ei ole juuri nimeksikään urheilusubstanssia, eikä valtaakaan urheiluasioihin, on tämä asetelma perin kummallinen.

Yhden teknisen asian TPS voisi korjata heti. Luoda viestintästrategian. Westerlund on niin merkittävä ja julkinen henkilö, että hänen muiden bisneksien yhteyksissä lausuttuja lauseita on vaikea erottaa TPS:n pyrkimyksistä. Kun konsultti Westerlund puhuu ihmisten johtamisesta ja hyvinvoinnista, hän ei voi kontekstoida itseään TPS:n ulkopuolelle. Kun Westerlund puolustaa Suomen Ammattivalmentajien puheenjohtajan ominaisuudessa, muista seuroista poispotkittuja valmentajia, häntä itseään arvioidaan yhtenä TPS-potkujen antajana.

On luonnollista, että Westerlund itse ei tietenkään koe asemaansa ristiriitaisena.

– En minä ole johtamassa TPS:n urheilua operatiivisesti millään tavalla, hän kommentoi MTV:lle.

Teknisesti asia on varmasti näin. Kun tarkastelee TPS:n johtamisrakennetta, ei voi välttyä ajatukselta, että strategian jouhevalle toteuttamiselle ja uskottavuudelle asetelma on erittäin ristiriitainen.

Olkoonkin, että sadan seuraavan vuoden suunnitelmasta, on vasta kuusi takana, valopilkahduksia uudesta kulttuurista ei ole nimeksikään. Westerlund, Urama ja Koivukin ovat Jääkiekkoliiton läpimarinoimia henkilöitä. Westerlund ja Urama ovat liiton entisiä avaintyöntekijöitä – siellä johtamisoppinsa saaneita. Koivu on liiton pitkänlinjan hallitus- ja valiokunta-ammattilainen.

Viime vuosina TPS:n viestintä on ollut Jääkiekkoliiton viestinnän kanssa kuin yksi yhteen. Vastuunkantajia ei löydy ja vain kivoja asioita kommentoidaan auliisti. TPS on siinä mielessä karhunraudoissa, että myös viestimättömyys on viestintää sekin: kollektiivinen vastuu on yhtä kuin ei kenenkään vastuu.

Kulttuurin johtamisen muutosta tehdään edestä, ei takaa. TPS:n johtamisviestinnän doktriini pohjaa kulttuurihistoriallisesti urheiluseurojen yhdistysaikaan ja on yhä edelleen elimellinen osa lajiliittoja ja Olympiakomiteaakin. Valtaa on hyvä käyttää verhoista. Enää puuttuisi, että alempi urheilujohto kehuisi ylempää johtoa, kuten keskuskomiteoissa aikoinaan.

Tässä mielessä organisaation modernisointia riittää tulevillekin vuosille, mutta matkaa näyttäisi olevan viljalti taitettavaksi. Toivoa sopii, että TPS:n rahoituspohja kestää. Tällä hetkellä Turun Palloseura on kuin lajiliitto pienoiskoossa, jossa klaanilinnakkeessa on enemmän sodanjohtoa kuin itse sotilaita. Ja näillä sotilailla on ollut ajoittain niin paha olla, että osalla on ollut jopa henkisen jaksamisen kanssa vakavia vaikeuksia.