Kun Nicolas Cagelta kysyy, näkeekö hän realistisen ja liioittelevan näyttelemisen välissä rajan, hän vastaa kolmannessa persoonassa.

”Nicolas Cage on aina lähestynyt kaikkia roolejaan samalla omistautuneisuudella ja samalla etiikalla.”

Näyttelijä sanoo asiansa kuin hän kertoisi jotain luottamuksellista.

”Joskus makuni kallistuu poptaiteen puoleen, joskus se on barokkisempi. Saatan taipua kauhugenren pariin, koska joskus haluaisin olla kuin Vincent Price. Omat suosikkini ovat 1950-luvulta: Price, Marlon Brando, James Dean.”

Cage voittaa kuulijan puolelleen. Venetsialaisen hotellin patiolla istuu rauhallinen ja tyyni mies.

Rauhallisuus ja tyyneys?

Niistä Cagea ei tunneta. Hänestä on tullut elokuvatähtitaivaan kummajainen. Kymmenisen vuotta sitten hän oli kiistatta yksi maailman suosituimmista näyttelijöistä. Hänet haluttiin niin kipeätunnelmaisiin trillereihin (8MM) kuin hurmaamaan Penelope Cruzia kapteeni Corellin mandoliinilla.

Nyt Cage ei ole ykkösluokan houkutin.

Naama kului raivoamalla puhki. Roolihahmo on tuttu ja liian sama. Kun tänään ajattelemme Cagea, mieleen tulevat ylikierroksilla käyvät neurootikot ja räjähdysalttiit toimintasankarit.

Tahattoman koomisuuden puolelle kaatuvaa valkokangaspersoonaa voi todistaa – ja sille voi nauraa – lukuisissa YouTuben kokoelmavideoissa, joiden otsikot, kuten Nicolas Cage Freaks Out, kertovat kaiken.

Yksityiselämää käsittelevät uutiset eivät jää kummallisuudessa jälkeen. Cage antoi pojalleen nimeksi Kal-El, Teräsmiehen kryptoninkielisen nimen mukaan. Lehtiotsikoissa hänen kerrotaan maksavan kymmenen miljoonan euron verovelkoja ja rakastavan käärmeitä. Cage tuntuu seuraavan William Blaken runon neuvoa: ylettömyyksien polku johtaa viisauden palatsiin.

”Olin valinnut pitkään veitikkarooleja. Kummajaisia. Jotkut sanovat niitä yliampuviksi. Minä kysyn, minkä yli ammun? Sanovat, että työni oli holtitonta. Tiedän itse, että tein työni hyvin tarkasti”, Cage sanoo.

Siksi oli yllättävää, että elokuvassa Joe hän palasi aivan perinteiseen draamaan.

”No, rymistelyjä on tehty. Halusin nyt totuudellisen roolin, jossa en näyttele, vaan olen. Naturalismia.”

Joe on Yhdysvaltojen syvään etelään sijoittuva arkinen kasvukuvaus. David Gordon Greenin ohjaama elokuva kertoo hullun isänsä pieksemästä pojasta ja raivoaan pidättelevästä alkoholisoituneesta työnjohtajasta, Joesta.

”Ymmärsin Joen hahmon”, Cage sanoo.

”Ammensin paljon omasta elämästäni. Joe on lähellä minua. Meillä on samoja ongelmia.”

Sama asia, joka nostaa Joen elokuvana keskitason yläpuolelle, on myös kohtalokas elokuvalle. Se on Cage.

Kun Joe lopulta sortuu raivopäisenä väkivaltaan, elokuva harppaa kierroksille, jotka tuovat hankalia mielleyhtymiä.

Pelkästään kooste Cagen tahattoman koomisesta sekoilusta kauhuleffassa The Wicker Man – samannimisen brittiklassikon uusintaversiossa – on katsottu YouTubessa viisi miljoonaa kertaa.

Cagen ensimmäinen megaelokuva oli The Rock – paluu helvettiin. Siinä herkästä näyttelijästä kuoriutui suosittu sekohahmo. Elokuvasta tuli maailmanlaajuisesti vuoden 1996 neljänneksi katsotuin.

Ennen The Rockia Cage oli taitelija. Ei viihdeleffojen elokuvatähti, vaan Oscar-palkittu metodinäyttelijä.

Hän oli David Lynchin fiftarihurmuri (Villi sydän) ja Coen-veljesten nuori sekopää (Arizona Baby). Kun hän söi oikean torakan Vampyyrin suudelma -elokuvan kuvauksissa, kyse ei ollut sensaatiotempusta vaan eläytymisestä. Arvostus huipentui parhaan miespääosan Oscariin elokuvasta Leaving Las Vegas, jossa Cagen näyttelemä kirjailija joi itseään hengiltä. Joe on kuin paluu sen tunnelmiin. Cage on myöntänyt kärsineensä tosielämässä päihdeongelmasta. Vuonna 2011 hän joutui poliisien huostaan tapeltuaan humalassa vaimonsa Alicen kanssa.

”Kun näyttelen, en juo. Kameran edessä olen sataprosenttisesti läsnä. Tässä iässä tarvitsen ainakin 48 tuntia siihen, että saan kaiken viinin kehostani ulos.”

Joen osaan muuntuminen vaati Cagen mukaan vain punaisen lihan syömistä.

”Raakaa lihaa. Joe on kuin koira. Lihansyöjä. Karhu ja koira. Ihmissusi.”

Kuuluisaan juopporooliinsa valmistautuessaan Cage oli juuri täyttänyt 30. Metodinäyttelijä päätteli, että hänen on elettävä kuten roolihahmonsa.

”Minulla oli siksi juomavalmentaja. Tony Dingman San Franciscosta. Perhetuttu, juoppo runoilija”, Cage kertoo.

”Sanoin Tonylle: opeta minut juomaan. Anna minulle oikea määrä joka kohtaukseen. Hän toi mahtavat muistiinpanot: Lionel Barrymore kertoi, että banaani vie alkoholinhajun hengityksestä, eli ota tätä kohtausta varten vodkaryyppy ja syö päälle banaani… Ja tässä kohtauksessa toimii sambuca ja kahvi…”

Cage naurahtaa.

Myöhemmin hän ymmärsi, ettei täysin hahmoon paneutuvan metodinäyttelemisen nimissä kannata tehdä ihan mitä vain. Nappisuoritus Werner Herzogin ohjaamassa herkullisessa Paha poliisi: Määräsatama New Orleansissa, jossa Cage näyttelee huumeista seonnutta poliisia, ei ole oikeasti kamoissa tehty.

”Paha poliisi oli impressionistinen esitys. Muistelin vain menneisyyttäni, sitä miltä päihtyneimmät hetket tuntuivat”, Cage kertoo.

”Nyt kun minulla on poika, en voi viedä töitä kotiin.”

Muisteleminen onnistui hyvin.

”No, sen olen oppinut, että kannattaa näytellä ihan kuivana. Saatan viikonloppuisin juoda viiniä. Hyvää punaviiniä. Ei mitään vahvempaa.”

Kun Nicolas Cage puhuu Nicolas Cagesta, kyse ei ole niin pahasta identiteettikriisistä kuin ensin voisi luulla.

Hänen virallinen nimensä on edelleen Nicolas Coppola. Näyttelijä on Francis Ford Coppolan veljenpoika sekä Sofia Coppolan ja Jason Schwartzmanin serkku.

”Cage on taiteilijanimi, joka minun oli pakko ottaa, jotta voisin olla vapaa. En olisi muuten voinut uskoa itseeni… taiteilijana.”

Kun Cage tekee työnsä tosissaan, hän on lahjakas. Mutta viimeisestä ennen Joeta tehdystä korkean profiilin vakavasta elokuvasta, Spike Jonzen ohjaamasta ja Charlie Kaufmanin kirjoittamasta Adaptationista, on jo 12 vuotta. Siitä tuli Oscar-ehdokkuus.

Miksi hänestä tuli karikatyyri?

On vaikea kuvitella, etteikö raha vaikuttaisi. Kun Cagen tähti oli kirkkaimmillaan, hän sai isoista toimintaelokuvista 15 miljoonaa euroa per leffa. Ylettömyyden polulta on vaikea kääntyä takaisin.

Muhkeista tienesteistään huolimatta Cage onnistui tyrimään raha-asiansa. Hän osti linnat Englannin Somersetistä ja Saksan Oberpfalzista. Bahamalta hän osti oman saaren.

Yksityiskoneesta Cage maksoi parin jättileffan palkkioiden verran. Huutokaupasta hän osti noin 67 miljoonaa vuotta vanhan tarbosauruksen pääkallon (se oli halpa, maksoi vain noin 200 000 euroa).

Samaan aikaan verovelka paisui, ja vuonna 2009 Cage oli otsikoissa, kun hän joutui myymään linnansa. Hieman myöhemmin Cage myi kokoelmastaan jopa maailman kalleimman sarjakuvalehden, Action Comicsin ensimmäisen numeron, jossa Teräsmies esiintyi ensimmäistä kertaa.

Nykyään Cage tekee 3–4 elokuvaa vuodessa, lähinnä Hollywoodin ulkopuolisessa monikansallisessa viihde-elokuvateollisuudessa. Useimmat kuvataan Louisianassa, lähellä näyttelijän nykyistä kotia.

Kymmenestä viimeisimmästä Cage-leffasta yksi on tullut Suomessa valkokangaslevitykseen. Loput on lakaistu suoraan dvd-hyllyihin.

”Tiedätkö, elokuvateollisuus on ainoa teollisuus, jossa töiden paiskimisesta tulee kritiikkiä”, Cage sanoo ja naurahtaa.

”En ymmärrä sitä. Uskon ahkerointiin. Työ kehittää. Se itsessään on arvo.”

Hän ei ymmärrä, mitä vikaa on Cagen raivossa, jota monet pitävät koomisena.

”Kun joskus teen päätöksen vetää all out, olen silti tunteiltani jämpti. Tyyli vain on erilainen, barokkinen, oopperamainen.”

”Menen rooliin ja yritän kuunnella sisäistä musiikkiani. Joskus sen täytyy olla todella kovalla.”

Joen jälkeen Cage on kuvannut yhdeksän elokuvaa. Erikoisin on Kadotettu maailma, joka ilmestyi tammikuussa Suomessa – dvd:llä, tietty.

Se on herännäiskristillinen elokuva maailmanlopusta ja Antikristuksen saapumisesta. Elokuva perustuu Viimeisten päivien vaellus -nimiseen, jo 16-osaiseen kirjasarjaan.

Tarina alkaa kristittyjen ylöstempauksella. Ylöstempauksella tarkoitetaan tapahtumaa, jossa Jeesus palaa maan päälle, herättää kuolleet ja nostaa uskovat mukanaan taivaaseen. Cage näyttelee lentokapteenia, joka kääntyy uskoon ja ryhtyy taistelemaan antikristusta vastaan.

Yhdysvalloissa on tehty lukuisia herännäiskristillisiä elokuvia, mutta Kadotettu maailma on ensimmäinen, jonka budjetti on lähes Hollywood-tasoa. Lähdemateriaalin arvostuksen puutteen perusteella kyseessä voi olla uran pohjakosketus. Elokuvasta kysyttäessä Cagen ääni ei värähdä, mutta sanoja pitää etsiä hetki.

”Näyttelen siinä lentäjää. En ole koskaan aiemmin näytellyt lentokapteenia. Se oli minusta jännittävää.”

”Jos tarina on hyvä, olen kiinnostunut. Tarina voi kertoa lopun ajoista. Se voi olla kristillinen, buddhalainen tai islamilainen. Tärkeintä on, että tarina on hyvä. Halusin yrittää tätä, koska elokuva on niin kaukana mukavuusalueeltani.”

Se taas ei johdu siitä, että elokuvan kohdeyleisö ovat fundamentalistikristityt.

”Näyttelen lentäväni. Kun ammattilentäjä katsoo elokuvan, hän arvioi, mitä teen. Olenko uskottava? Olen altis kritiikille.”

Sitten ajatus harhailee makaaberiin suuntaan.

”Ja lentokoneonnettomuudet ovat pahinta, mitä voin kuvitella! Pahempaa kuin hain syömäksi joutuminen.”

”Kadotettu maailma tarjosi mahdollisuuden käsitellä tätä omaa painajaistani.”

Sisäinen musiikki saa taas soida kovalla.