Suomi tuuletti MM-kultaa keskeneräiselläkin prosessilla – vuoden 2026 kotikisoissa se voi kuitenkin olla pelätympi isäntämaa kuin koskaan

Kunnon yöunet on lassekurrosmaisesti vihdoin saatu, useamman valvotun yön jälkeen. MM-finaali on käyty läpi jokaista vaihtoa myöten, analyysit tehty ja data koottu huolella.

Jälkeenpäin on helppo pohtia: oliko Suomen joukkue henkisesti valmis, kun finaali käynnistyi? Menettikö Ruotsi otteensa paineen alla? Kasvoiko heidän tunnetilansa liian suureksi? Mikä merkitys oli Suomen maalivahtiratkaisulla?

Kysymyksiin tiivistyy urheilun suola, ja niistä keskustellaan aina intohimoisesti. Mutta tosiasiassa: näitä asioita ei voi mitata.

Kokonaiskuva pysyi samana kuin mitä paikan päällä nähtiin.

Kaikki sen näkivät. Tilastot vahvistavat entisestään, että kisoissa nähtiin tämän hetken maailman paras viisikko. Viisikkopelaamisen merkitys korostui jälleen, ja se loi jokaiselle yksilölle edellytykset onnistua. Jokainen pelaaja olisi voinut olla kisojen All Stars -valinnoissa.

Aaro Astala oli omissa papereissani kisojen MVP. Ostaisin koska tahansa myös Miska Mäkisen tai Justus Kainulaisen valinnan. Otto Lehkosuo jäi tässä kentässä ”varjoon”, mutta hänen roolinsa oli äärimmäisen tärkeä tasapainottavana pelaajana kentällisessä, jossa on neljä erittäin hyökkäysorientoitunutta pelaajaa.

Heikki Iiskola pelasi hämmästyttävän upeat kisat. Lopullisesta rohkeasta valinnasta MM-joukkueeseen voi antaa suitsutusta päävalmentaja Esa Jussilalle.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Iiskola ollut mitenkään vahvasti mukana valmennuksen suunnitelmissa kaksivuotisprosessin aikana. Viimeiseen EFT-turnaukseenkin hänen paikkansa aukesi varapelaajana, kun viimeisestä näyteikkunasta jäivät loukkaantumisten vuoksi sivuun Eemeli Salin, Nico Salo ja Justus Kainulainen.

Mutta oliko Suomi sitä, mitä ennen kisoja luvattiin?

Ennen kisoja Suomen päävalmentaja Esa Jussila linjasi lokakuussa Pääkallon verkkosivuilla joukkueen pelitavan perustuvan määrätietoiseen pallonhallintaan ja kontrolloituun hyökkäyspeliin. Hän korosti pallollisen pelin tarkoituksena olevan maalipaikkojen luominen, ei pelkkä pallon pitäminen omilla.

Jussila avasi pelaamista seuraavasti:

”Tarkoituksena on pitkistä pallollisista jaksoista maalipaikkojen luominen, ja mukana pitää olla kärsivällisyyttä, että ihan joka paikasta ei roimita menemään ja lähdetä kokeilemaan. Vastustajan pakkaa pitäisi saada liikutettua ja väsytettyä, ja sitten kun meillä on laukauksen paikka, niin olisi tuet niin lähellä, että olisi prässimahdollisuudet ja voitettaisiin siitä uusia tilaisuuksia ja pallo omille. Sitä kautta olisi tarkoitus ottaa seuraavaa kenttää pallolla sisään.”

”Palloa ei pidetä vain sen takia, että halutaan pitää palloa, vaan että siinä on oikeasti idea, funktio ja ajatus, että miten niitä maalipaikkoja pystytään luomaan. Ei pelkästään mietitä sitä, että puolustettaisiin pallolla niin, että ollaan 30 metriä vastustajan maalista ja hangataan pakki-pakkia. Voi olla, että peli vaatii sitä, että sillä saadaan pahin momentum otettua pois vastustajalta, mutta isossa kuvassa halutaan olla pallon kanssa aktiivisia ja halutaan luoda itse maalipaikkoja”

Suomalaisen maajoukkuesalibandyn ”raamatussa” eli Miikka Palvalinin pelianalyysissa puolestaan todettiin:

”Kansainvälisen huippusalibandyn osalta maalianalyysin mukaan eniten maaleja syntyy tällä hetkellä organisoidun hyökkäyspelin kautta (34 %).”

Pallollinen peli ja maalipaikkojen sekä uhan luominen hitaista, organisoiduista hyökkäyksistä ovat olleet merkittäviä teemoja Jussilan pelitavassa. Näillä leirityksillä tämä kuitenkin osoittautui liian kunnianhimoiseksi projektiksi, etenkin kun pelaajia ja kentällisiä etsittiin vielä viimeiseen EFT-turnaukseen asti.

Ainakaan hitaiden hyökkäysten osalta pelitapa ei ottanut suuria edistysaskelia, eikä toiveita aktiivisemmasta ja hyökkäävämmästä Suomesta näissä kisoissa täytetty. Päävalmentaja Jussila ei ollut itse ennen kisoja eikä kisojen aikana tyytyväinen joukkueen pallolliseen peliin.

Myöskään lajin huippuvalmentajat eivät nähneet pallollisen pelaamisen kehittymistä.

”En osaa tarkalleen sanoa, mitä ennakkoon luvattiin, mutta onko pelissä ollut merkittävää eroa aiempiin MM-turnauksiin? Ei juurikaan. Tämä kertoo myös siitä, millaista voittava pelaaminen MM-turnauksissa on.”

– Jyri Korsman, Pääkallo.fi

Yksi ottelun kulminaatiopiste oli toisen erän power break 32 minuutin kohdalla, ja erityisesti pian tämän jälkeen syntynyt ylivoimamaali. Suomella oli ottelun puoleen väliin mennessä vain kaksi onnistunutta laadukasta organisoitua hyökkäystä. Tosin Ruotsillakaan niitä ei ollut kuin viisi tuossa vaiheessa.

Pallolla "lyijyttäminen" – eli äärimmäisen pallokontrollin muoto, jonka Petri Kettunen toi maajoukkueeseen ja jota Petteri Nykyn tiimi jalosti – näkyi vahvasti myös näissä kisoissa. Tämä pakki-pakki -syöttelyn hallitsema pelitapa 30 metriä maalista ei ole kadonnut mihinkään.

Nokian kentän 15 pallollisesta vaihdosta peräti kahdeksan oli puhtaasti safety-vaihtoja, joiden ainoa tarkoitus oli pallon kontrollointi ja sen toimittaminen tulikuumalle ykköskenttälle pallollisena. Tässä näkyi yksi Jussilan merkittävistä saavutuksista – hän onnistui myymään tämän peliroolin isoja egoja vilisevälle Nokian kentälle, vaikka kyseinen pelitapa on heille seuraympyröissä täysin vieras.

Entäpä tilanteenvaihdot, kansanomaisemmin vastahyökkäykset? Näitä voidaan tilastoida eri tavoin. Jotkut laskevat mukaan vain vastahyökkäykset, jotka johtavat maalipaikkaan, kun taas toiset vaativat, että hyökkäys on oltava ylivoimainen. Omassa tarkastelussani käytettiin seuraavia kriteerejä:

Hyökkääminen paineeseen yhdistettynä tehokkaaseen tilannevaihtopelaamiseen on tuttua DNA:ta F-liigan valtiailta. Tilastot finaalista yhdistettynä onnistuneiden ja epäonnistuneiden organisoitujen hyökkäysten lukuihin kertoo paljon kansainvälisestä salibandysta suurten panosten otteluissa.

Kansainvälisessä huippusalibandyssa vastahyökkäysten vaarallisuus ymmärretään hyvin. Tämä johtaa kontrolloituun pallolliseen peliin ja siihen, että hitaat hyökkäykset pyritään pitämään riskittöminä.

Hyviä organisoituja hyökkäyksiä on vaikea tuottaa, koska joukkueilla on vähän yhteistä aikaa harjoitella. Hyvä hidas hyökkäyspeli vaatii kentän etenemistä taso kerrallaan. Suurten panosten peleissä tätä kuitenkin vältellään, ja pyritään etenemään useampi taso kerrallaan yhdellä syötöllä.

Samalla huonoja organisoituja hyökkäyksiä nähdään vähän. Pallo halutaan pitää hallussa, sillä menetys voi johtaa jopa useiden minuutin pallottomaan jaksoon.

Palloa pelataan usein alivoimaisiin tilanteisiin, kuten pitkillä syötöillä syvälle paineistetulle pelaajalle. Näin vältetään keskialueen menetykset ja varmistetaan, että pallon menetyksen sattuessa omia pelaajia on riittävästi pallon alapuolella.

Kuulostaako Oilersin pelitavalta? Aivan.

Tämä riskienhallintapeli johtaa siihen, että laadukkaita tilanteenvaihtohetkiä nähdään näissä peleissä erittäin vähän. Finaalissa Suomen joukkueen kentistä vain Oilersin kenttä pystyi tuottamaan laadukkaita tilanteenvaihtoja. Kahdessa Ruotsi-ottelussa kyseinen kenttä oli ainoa, joka teki maaleja – neljästä maalista kolme syntyi tilanteenvaihdoista. Suomi ei tehnyt yhtään maalia organisoiduista hyökkäyksistä.

Esa Jussila totesi kaksi vuotta sitten prosessin alkumetreillä, että Suomen vastahyökkäyspelaamista on parannettava. Tämä heikkous nousi esiin myös esimerkiksi Ylen studioanalyyseissä Zürichin kisojen aikana. Silloinen pelitapa, jossa Suomi käytti miesvartiointia, johti siihen, että pallonmenetysten jälkeen pelipaikat olivat usein “sekaisin”. Tämä vaikeutti vastahyökkäysten pelaamista.

Onko tämä osa-alue parantunut? Ainakin se oli mestaruuden kannalta kriittinen tekijä. Suomella oli yksi kenttä, joka pelasi pitkälti samaa peliä kotimaisessa F-liigassa kuin MM-kisoissa.

Toisaalta kahdessa oikeaa salibandymaata vastaan pelatussa ottelussa tämä Oilers-kenttä oli ainoa, joka pystyi tekemään maaleja. Finaalissa mikään muu kenttä ei saanut aikaan yhtään laadukasta vastahyökkäystä varsinaisella peliajalla.

Peliä analysoidessa ei sovi unohtaa, että kentällä oli toinenkin joukkue. Kun ottelun katsoo kahdesti ja tarkastelee tilastoja, käy selväksi, ettei Ruotsi ollut erityisen hyvä edes avauserässä – kuten ei koko turnauksessa.

Tehokas se toki oli finaalin avauserässä. 4–0-tilanteessa Ruotsin olisi pitänyt jäädyttää peli: pelata “nykykettuslaista” salibandya, jossa kenttä pidetään suurena ja Suomi pakotetaan tekemään pallottomana aloite.

Tätä Ruotsi ei kuitenkaan tehnyt. Tämä oli Thomas Brottmanilta ja Niklas Nordénilta ammattivirhe, joka on suurin syy siihen, miksi Ruotsi ei ole maailmanmestari.

Viimeiset viisi minuuttia Ruotsi pelasi kisojen parasta salibandya ja loi kolme erinomaista maalipaikkaa. Kahdesti Markus Laakso pelasti tilanteen, ja kerran ylärima oli Suomen onni.

Ruotsilla oli kisojen lähtökohdista kaikki edellytykset olla sattuman ja onnen yläpuolella. Valmennus kuitenkin laiminlöi pelin kehittämisen, eikä pelin aikainen reagointi finaalissa ollut riittävää.

”Jussila on tehnyt syvän vaikutuksen tavallaan kohdata pelaajat ja rakentaa joukkuetta sekä rohkeudellaan uudistaa joukkueen pelitapaa.”

”On korostettu hyökkäyspelin merkitystä. On ollut hienoa nähdä, että tulosta on tullut myös kentällä. Toivomme, että homma jatkuu samalla tavalla eteenpäin. On panostettu hyökkäävämpään pelitapaan ja hyökkäävämpiin pelaajiin."

Näin entinen salibandymaajoukkueen luotsi Petri Kettunen veisteli Ylen haastattelussa.

Tapa kohdata pelaajat? Kyllä. Rohkeita valintoja? Kyllä. Panostus hyökkäävämpiin pelaajiin? Kyllä.

Mutta entä uusi hyökkäävä pelitapa? Miksi yksikään lajin huippuvalmentaja tai asiantuntija ei nähnyt sitä Malmön kisoissa?

Kritiikkiä Esa Jussilan suuntaan on joidenkin mielestä ollut liikaa. Prosessia on kuitenkin markkinoitu uudella hyökkäävämmällä ja pallollisella pelitavalla, mutta nämä eivät juurikaan näkyneet syksyn harjoituspeleissä tai MM-kisoissa – ei minun eikä lajin huippuvalmentajien mielestä.

Prosessin keskeneräisyys ei kuitenkaan himmennä maailmanmestaruuden arvoa.

Ja juuri siksi prosessia on syytä tarkastella kriittisesti. Tiedän ja olen nähnyt Jussilan pieteetin, työmoraalin ja intohimon tehtävään. Olen varma, että Jussilan johdolla valmennustiimi tekee tarkastelun itse paljon kriittisemmin kuin minä.

Uskon, että päätelmä on sama: prosessi oli poukkoileva, keskeneräinen. Samalla se oli opettavainen. MM-turnauksessa ilmapiiri, yhteinen usko, heikko Ruotsi ja Jussilan oikeat valinnat etenkin finaalissa toivat MM-kultaa. Opportunismista edettiin optimismiin, jossa nähtiin mahdollisuuksia jopa siellä, missä niitä ei näyttänyt olevan.

Kokeneesta Classic-kentästä huokui odottava tunnelma koko kisojen ajan. Odotusarvo oli, että kokeneet pelaajat parantavat, kun panokset kasvavat. Jere Niemelää ja Alpo Laitilaa ajettiin pakkiparina sitkeästi sisään. Finaalissa Laitila pelasi vakuuttavan pelin, kun taas Niemelälle sattui kolme todella suurta virhettä pallollisessa pelissä. Jussila kuitenkin penkitti Laitilan. Niemelän peli parani, kun hänen rinnalleen tuli tasapainottavampi puolustaja Eemeli Akola.

Toinen katselukerta ja tilastot osoittavat, ettei Classic-kenttä ollut hyökkäyssuuntaan heikompi kuin Nokia-kenttä. Lopulta Classic-kenttä kuitenkin löysi itsensä täysin uudesta tilanteesta kolmannessa erässä – vaihtopenkiltä. Jussila koki, että Nokia-kenttä on nöyrempi pelaamaan tätä roolia.

Näimmekö siis kolme eri Suomea kisoissa? Kyllä, vaikka Nokia-kentän osalta emme välttämättä sitä, mitä odotimme.

Ennen kisoja arvioin, kuten myös vedonlyöntitoimistot, että Ruotsi oli prosentein 70-30 -suosikki. Finaalin alkaessa arvioin tilanteen olleen 60-40 Ruotsille. Finaalin maalipaikat olivat 13–12 Ruotsille varsinaisella peliajalla ja jatkoajalla 2–2.

Jussilan ja valmennustiimin ansiota on, että joukkue viritettiin niin, että finaali oli lopulta 50-50 -peli. Takamatkalta tultiin pienin marginaalein tilanteeseen, jossa ottelun ratkaisu oli kolikonheitto – ja Suomi voitti sen.

Kultamitalin kimallus ei ole vielä ehtinyt himmetä, mutta Suomen tulevaisuus MM-kisatasolla näyttäytyy vieläkin kirkkaammalta. Tilanne on siis hyvä.

Takana on tuore MM-kulta. Kahden tärkeimmän kentän runko säilyy vahvana, ja niiden ympärille on turvallista rakentaa tulevaisuutta. Oppirahoja on maksettu. Mutta ennen kaikkea: Ruotsin edessä häämöttää sukupolvenvaihdos.

Kaikki nämä seikat avaavat Jussilalle ja hänen johtamalleen tiimille erinomaisen mahdollisuuden ja sileämmän tien kääntää vuonna 2026 Tampereella perinteistä asetelmaa Ruotsia vastaan päälaelleen. Kotikisoissa joukkue ei enää parhaaseen yltäessään heitä kolikkoa ilmaan, vaan voi astella kentälle selvänä ennakkosuosikkina, arvioni mukaan 70-30 -todennäköisyydellä.

Se on mahdollisuus nousta lopullisesti sattuman armoilta sen herraksi.