Suomi on maailman paras paperiurheilumaa – koko nykyisen järjestelmän räjäyttämistä pitää harkita vakavasti

Suomalaisurheilu on aina ollut jossain murroksessa. Pariisin olympialaisten päättyminen ei ainakaan muuta tätä tosiasiaa mihinkään. Murrostaminen jatkuu, koska mitalit jäivät saamatta.

Olympiakomiteassa, lajiliitoissa, urheiluakatemioissa ja joissakin suuremmissa seuroissa on edelleen valtava määrä erinäköisillä valmentaja- tai valmennusetuliitetitteleillä olevia henkilöitä, jotka suunnittelevat, kehittävät ja hallinnoivat toimenkuvansa mukaan valmennusta, mutta useimmat heistä eivät henkilökohtaisesti valmenna ketään.

Meillä on siis suuri joukko korkeasti koulutettuja paperivalmentajia, joiden valmiudet olisivat jossain muualla kuin ylätason hallintotehtävissä. He ovat valmentajia ilman valmennusvastuuta ja valmennettavia.

Olen Pariisin menestysfiaskon äärellä miettinyt, että kaikilla näillä kymmenillä paperivalmentajilla olisi oikeasti annettavaa valmennukseen urheilija-valmentaja – tai valmentaja-joukkue -suhteissa.

Nyt he joutuvat syystä tai toisesta pyörittämään tehottomia kehittämisorganisaatioita järjestötasolla. Ymmärrän työpaikkavalinnan. Suomessa päätoimisesta huippu-urheiluvalmentamisesta maksetaan naurettavan pieniä palkkioita, ellei työskentele suurten palloilulajien valmentajana pääsarjatasolla.

Pitäisikö sitten koko nykyinen järjestelmä räjäyttää? Huonommaksi se ei ainakaan todennäköisesti muuttuisi.

On ymmärrettävää, että nykyisissä tehtävissään olevista osa vastustaa radikaaleja muutoksia. Ymmärrän, että näin tekevät myös osa organisaatioista, urheilujärjestöistä. He ovat tehneet nykyisellään itsensä mielestään tarpeelliseksi. Mutta entä jos se ei tuota mitään tulosta vuosikausiin? Nyt päättyvä olympiadi ei ollut ensimmäinen, joka päättyi mahalaskuun.

Ensin pitäisi poistaa kaikki päällekkäisyydet. Suomalainen urheiluorganisaatio on niin monitahoinen himmeli, että kaikki tehot katoavat sen syövereihin. Tuntuu välillä siltä, että mikään meidän järjestelmämme ei yksinkertaisesti ohjaa ja tue huippu-urheilumenestystä. Urheilijaparkaa repivät monet eri tahot eri asioissa, pyrkimyksenään tietysti hyvä, tukea urheilijaa, mutta kun yksi vastaa yhdestä, toinen toisesta ja kolmas jostain muusta.

Käytännössä se näkyy esimerkiksi urheiluakatemiassa opiskelevan nuoren huippu-urheilijan sidosryhmien määrässä. Ensin on urheiluseura vaatimuksillaan ja valmennuksella, sitten on urheiluakatemia tai urheiluoppilaitos omine vaatimuksineen, sen jälkeen lajiliitolla on asiaa ja kaiken yläpuolella on lopuksi Olympiakomitea. Yritys on siis hyvä, mutta tuntuu siltä, että kansainväliselle huipulle tähtäävien nuorten harjoittelun ja urheilu-uran ohjaus on satunnaista ja ainakin siinä on yksilön tai joukkueen kannalta katsottuna ”ehkä vähän liikaa vaikuttajia”. Kenen hallussa on tällöin kokonaisuus, kuka siitä vastaa?

Mikä sitten ratkaisuksi, kun rahaa on jo lähitulevaisuudessa entistä vähemmän?

Parhaillaan Olympiakomitea puuhaa vankkaa keskittämistä, mutta sekään ei tunnu oikeasti tietävän mitä pitäisi tehdä, mutta jotain pitäisi kuitenkin saada aikaan. Ehkä ratkaisu ei ole kuitenkaan se, että hajotetaan koko organisaatio ja tiputetaan päitä, mutta tosiasia on kuitenkin se, että suomalainen urheiluorganisaatio on taas kerran suuren murroksen edessä. Pakotettuna joko menestyksen tai rahan puutteen vuoksi.

Olympiakomiteasta pitäisi tehdä Olympiakomitea. Se vastaa Kansainvälisen Olympiakomitean suuntaan liittyvistä asioista ja kaikesta, joka liittyy olympiakisoihin osallistumiseen. Siellä ei tarvita varsinaista laji- tai valmennusosaamista. Sen tulee olla osittain lajiliitoilla, mutta pääosin seuratasolla.

Lajiliitoista pitää tehdä hallinnoivia organisaatioita, jotka eivät valmenna ”kuin” maajoukkuetasolla ja sekin vain joukkuelajeissa. Ei yksilölajeissa tarvita maajoukkuevalmentajaa. Muuten lajiliitot vastaavat lajien kilpailujärjestelmistä, lajien kansainvälisistä yhteyksistä, arvokilpailuista ja maajoukkueiden hallinnoinnista ja osittain seura- ja valmennuskoulutuksesta.

Suomessa valmentajat pitää saada valmentamaan sinne, jossa he ovat aidosti lähimpänä urheilijaa, missä valmennus tekee eniten tulosta ja jossa parhaat voimat laitetaan nuorten valmentamiseen paikallisella tasolla. Silloin se on pitkäjänteistä.

Jos huippuvalmentajat tekevät töitä vain organisaatioiden huipulla huippu-urheilijoiden kanssa, lyhytjänteisyys kostautuu perustan ja pohjan pettämisenä nuorten urheilijoiden parissa. Parhaat voimat tarvitaan sinne missä suurin työ ja kehitys voidaan tehdä.

Aivan kuin opettajatkin tarvitaan kouluissa opetustyöhön eikä vain asioiden hallinnointiin, valmentajatkin tarvitaan siihen työhön, jossa heillä on pedagoginen ja substanssiosaaminen. Kun parhaat voimat saadaan juniorityöhön, maajoukkuevalmentajien työ helpottuu, koska huipulle valmistuu entistä valmiimpia ja parempia urheilijoita.

Eikä muutosta pidä jättää tähän, jos Suomesta halutaan tehdä aidosti liikkuva ja huippu-urheilussakin pärjäävä kansakunta. Alakoulujen liikuntatunneille pitäisi saada pätevät liikunnanopettajat. Perusteenani on se, että liikunnallinen elämäntapa ja asenteet liikuntaan opitaan 10-12 -vuoden iässä. Silloin voidaan vastavuoroisesti jopa vähentää liikunnanopettajia yläasteilta ja lukioista ja edetä siellä harrasteliikunnan suunnassa.

Näin mieluisa harrasteliikunta voisi jatkua teini-iän kuohuissa ja panostettaisiin nuoren oman motivaation ja intressin suuntaan – liikunnallisen elämäntavan juurruttamiseen. Tässä vaiheessa huippu-urheilijan polun valinneet voivat edelleen hioa omia lajitaitojaan asiantuntevassa valmennuksessa.

Päätoimisten seurojen ammattivalmentajien avulla samalla voitaisiin harjoitteluajat keskittää heti koulupäivän jatkoksi. Se vapauttaisi perheiden yhteistä aikaa iltaa kohti ja voisi jopa tehdä mahdolliseksi muutkin monipuoliset harrastukset.

Summa summarum. Suomalaiset nuoret urheilijat putoavat kansainvälisestä vauhdista 19–23 -vuotiaina monissa lajeissa. Esimerkiksi yleisurheilun 23-vuotiaiden EM-kisoissa Espoon Leppävaarassa viime kesänä suomalaiset saavuttivat 10 mitalia. Pariisissa saldo jäi nollaan. Kunnia kuitenkin Silja Kososelle, joka voitti Espoossa kultaa moukarissa ja oli finaalissa Pariisissa. Espoossa 7-ottelun nuorten EM-kultaa voittanut Saga Vanninen oli Pariisissa kolmastoista.

Muissa maissa nuorten kärki on leveämpi. Esimerkiksi Leppävaarassa kilpailleet kaksi norjalaista olivat miesten kymppiottelun kärkipaikoilla ja toinen heistä voitti olympiakultaa. Espoossa pronssia voittanut ruotsalaisjuoksija ylsi 1500 metrin välieriin. Kultaa Espoossa voittanut ranskalaisjuoksija ylsi pika-aitojen finaaliin ja niin edelleen.

Olisiko tämä kansainvälisestä kärjestä hiipuminen estettävissä juuri sillä, että parhaat valmentajat olisivat valmentamassa nuorempia?

PS. Ruotsissa on 67 lajiurheilulukiota, joista pelkästään yleisurheiluun keskittyviä viisi. Lisäksi on yhdeksän alueellista urheilulukiota. Sen lisäksi on vielä paikallisia urheilulukioita tukemassa paikallista lähiseuratoimintaa. Kaikissa lukioissa on useita päätoimisia valmentajia.

Kirjoittaja on toimittaja, tietokirjailija, liikuntafysiologi ja Aition kolumnisti.