Suomesta tunnetaan tätä nykyä noin 500 ludelajia – uusia löytyy joka vuosi!
Luteet ovat yhtä aikaa tuttuja ja tuntemattomia. Lutikoilla on huono maine, ja kaikki ovat varmasti nähneet vesimittarin. Mutta kuinka moni tietää, miltä näyttää pyjamalude?
Linssiluteeksi sanotaan henkilöä, joka pyrkii kuvattavaksi ja esiintyy mielellään lehtikuvissa ja televisiossa.
Huvittava nimitys lienee syntynyt siitä, että kameran linssille on ilmestynyt jokin hyönteinen. Siinä se sitten patsastelee ilman aikomustakaan siirtyä sivuun. Lude on usein tällainen paikallaan jököttäjä.
Sanonnan aiheuttaneen otuksen ei välttämättä ole tarvinnut edes olla lude, vaan mikä tahansa hyönteinen. Sanat linssi ja lude vain rimmaavat hyvin yhteen.
Arkikielessä luteiksi nimitetään sellaisiakin hyönteisiä, jotka eivät ole luteita. Vastaavasti monia luteisiin kuuluvia otuksia, kuten vesimittareita, ei yleensä mielletä luteiksi.
Luteilla on varsin epämiellyttävä maine, mikä johtuu yhdestä ludelajista: seinälude eli lutikka on nisäkkäistä verta imevä loinen, joka saattaa iskeä paitsi lepakoihin, myös ihmisiin ja tämän lemmikkeihin. Lutikoita voi tarttua ihmisiin myös linnunpesistä. Lutikan inhottavuutta lisää sen levittämä haju.
Noin puolen sentin mittainen lutikka on syystäkin epäsuosittu, mutta luteiden alalahkoon kuuluu maailmanlaajuisesti kymmeniätuhansia muitakin lajeja, joista monet ovat hyvinkin kiinnostavia ja kuvauksellisia.
Suomesta tunnetaan tätä nykyä noin 500 ludelajia, ja uusia löytyy joka vuosi. Teemu Rintalan ja Veikko Rinteen laajassa tietoteoksessa Suomen luteet (2010) todetaan, että maassamme eniten ludelajeja tavataan Ahvenanmaan, Lounais-Suomen ja Etelä-Suomen lauhkealla lehtimetsävaltaisella vyöhykkeellä.
Luteiden kehityshistoria on menestystarina: vanhimmat ludefossiilit ovat peräisin jopa 200 miljoonan vuoden takaa, ja luteiden perusrakenne on säilynyt lähes muuttumattomana meidän päiviimme asti.
Toisin kuin esimerkiksi kovakuoriaisilla ja perhosilla, luteilla on vaillinainen muodonvaihdos, eli ne kehittyvät toukasta suoraan aikuisiksi ilman kotelovaihetta. Vaillinainen muodonvaihdos on myös sudenkorennoilla, joka on luteiden tapaan ikivanha hyönteislahko.
Luteiden joukko on hyvin kirjava, ja Suomessa elävistä sadoista ludelajeista monet tuskin muistuttavat toisiaan. Myös nimien keksijöiltä on vaadittu mielikuvitusta, vai miltä kuulostavat esimerkiksi kelliäinen, luisturi, malluainen, vetiäinen, vesihiippari tai kekoheiverölude?
Täytyy tunnustaa, että olin itsekin ymmälläni, kun lähdin hankkimaan tietokirjallisuutta tätä juttua varten. Vaikka olen tehnyt neljännesvuosisadan ajan satoja luontojuttuja eri aiheista, luteiden erikoisuus ja moninaisuus löivät minut ällikällä.
Suurin osa ludelajeista on huomiota herättämättömiä, ruskehtavia ja littanoita pikkuhyönteisiä. Ne ovat niin samannäköisiä, että tarkka lajinmääritys on työlästä asiantuntijallekin. Joukossa on kuitenkin myös tunnettuja persoonallisuuksia ja varsinaisia kaunottaria.
Suomen tunnetuimpia luteita lienevät vesimittarit. Niitä löytää järvistä, joista ja pienistäkin lammikoista. Vesimittarit saavat veden pintakalvon värähtelemään ja lähettävät näin viestejä lajikumppaneilleen. Koska vesimittari on peto, veden värähtelyt antavat sille tärkeää tietoa myös saaliseläinten liikkeistä.
Kun katsoo läheltä vesimittarin jalkoja, ne näyttävät painavan vedenpintaa ”kuopalle”. Veden päällä kävely on mahdollista, koska nesteen molekyylien välisen vetovoiman ansiosta vedenpinnalle muodostuu pintajännitys. Lisäksi vesimittarin nilkkojen kärjissä on vettä hylkiviä karvoja ja kynnet ovat jalan sivuilla, mikä parantaa hyönteisen kantavuutta.
Vesimittareilla on kaksi sukupolvea: kesäsukupolvi on lyhytsiipinen ja lentokyvytön, kun taas myöhemmin syntyvä syyssukupolvi on pitkäsiipinen ja lentää talvehtimaan vesistöjä ympäröivien metsien lehtikarikkeeseen.
Vesimittari ei ole vain yksi hyönteislaji, vaan kokonainen luteiden heimo. Suomesta tunnetaan yhdeksän vesimittarilajia. Joka ne erottaa toisistaan veden päältä, on melkoinen velho.
Huomiota herättäviä luteita ovat myös aavemaisen näköinen, pitkulainen sauvalude sekä vesiskorpioni, jonka peräpäässä on piikki ja eturaajat muistuttavat saksia.
Eräät luteet, kuten muurahaislude ja nuijalude, näyttävät erehdyttävästi muurahaisilta. Verilude, ritarilude ja tulilude ovat toisiaan paljon muistuttavia, kirkkaan punamustia keskikokoisia luteita. Tulilude on Suomessa erittäin harvinainen, mutta heti Virosta etelään mentäessä se on yleinen näky.
Metsäretkellä vastaan tulee usein vihreiden koivuluteiden rykelmiä. Marjalude ja kuparilude ovat leveitä, sympaattisen näköisiä perusluteita, puhumattakaan niitä isommasta, oranssijalkaisesta härkäluteesta. Ne ovat niitä lajeja, jotka helposti tunnistaa luteiksi.
Oma ehdokkaani luteiden kauneuskilpailun voittajaksi on puna-mustaraitainen pyjamalude. Suomen luteet -kirjan mukaan laji havaittiin Suomessa ensimmäisen kerran vasta vuonna 2006 Turun Ruissalossa, ja siitä on tehty havaintoja vain harvakseltaan.
Niinpä olinkin erityisen iloinen, kun viime kesänä aivan tavallisella retkellä lähiniitylläni Nurmijärvellä sain kuvatuksi tämän näyttävän ludelajin. Pyjamalude on niin erikoisen näköinen, että luulisi sen kuuluvan pikemminkin trooppiseen sademetsään kuin tänne Pohjolan karuun luontoon.
Luteet tunnetaan siitä, että ne haisevat pahalta. Otuksille itselleen hajusta on monenlaista hyötyä: se toimii petojen karkottajana, viestinä mahdollisille parittelukumppaneille sekä varoitussignaalina petojen lähestyessä. Luteiden erittämät kemialliset yhdisteet, kuten asetaldehydi ja heksyyliasetaatti ovat sukua pesuaineissa ja kosmetiikassa käytettäville aineille.
Luteet auttavat ihmisiä taistelussa puutarhojen ja viljelyksien tuholaisia vastaan syömällä muun muassa kirvoja ja hyttysentoukkia.
Kun seuraavan kerran näkee luteen, sitä ei kannata oikopäätä tuomita vertaimeväksi syöpäläiseksi. Suomessa on vain kolme verta imevää ludelajia, loput puolentuhatta ovat ihmiselle harmittomia tai jopa hyödyllisiä.
