Saari vetää henkeä arkiaamuna. Lautta on vienyt saarelaisia mantereelle töihin. Hetken maisemaa hallitsevat kanadanhanhien poikueet ja saaren yli lentävä sotilashelikopteri.
Paluulautta tuo päivän ensimmäiset vierailijat, luokkaretkeläiset ja ryhmän aasialaisia turisteja.
Suomenlinna liitettiin vuonna 1991 Unescon maailmanperintöluetteloon ainutlaatuisena sotilasarkkitehtuurin muistomerkkinä, johon kuuluu kaikkiaan kahdeksan saarta. Kolmen valtion, Ruotsin, Venäjän ja Suomen puolustuksessa sillä on aivan omat erityispiirteensä, joista suomalaisten kannattaa röyhistää rintaansa.
Pohjakaavaltaan epäsäännöllinen, kallioluodoille ja vaihtelevaan maastoon rakennettu bastionlinnoitus ei ole vain historiallinen alue. Se on postinumero 00190, jonka alueella asuu kahdeksansataa ihmistä ja työskentelee neljäsataa. He varmistavat sen, että Suomenlinna ei ole museoalue, vaan elävä kaupunginosa.
Linnoitustyöt Helsingin edustalla sijaitsevilla Susiluodoilla, joille nykyinen Suomenlinna rakentui, alkoivat vuonna 1748. Pitkään suurvaltana pullistellut Ruotsi oli menettänyt asemansa ja merkittävimmät itäiset linnoituksensa 1700-luvun alkupuoliskolla sodissa Venäjää vastaan.
Ruotsin valtakunnan itäisten alueitten eli Suomen puolustus tuli tärkeäksi, ja merilinnoituksen rakentaminen köyhän ja pienen Helsingin edustalle oli Ruotsin valtion mittavin rakennushanke. Vuonna 1750 se sai nimekseen Sveaborg, joka suomeksi kääntyi Viaporiksi.
Ensin laivastoa varten alettiin rakentaa linnoitusta, jonka sydämessä oli kuivatelakka. Sen rakentaminen oli jättioperaatio, ja aikakautensa tekniikan huippusaavutus.
– On hienoa, että se on yhä toiminnassa, ja sieltä kuuluu työn ääniä. Toisessa altaassa on kaupallinen toimija, toisessa Viaporin Telakka ry:n puisten perinnepurjealusten harrastajat. Kevään upea hetki on, kun laivat lähtevät vesille, sanoo Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula.
Laajaa linnoitussuunnitelmaa supistettiin jo muutama vuosi rakennustyön alkamisesta, eikä linnoitus koskaan valmistunut kokonaan mahtipontisista ideoista huolimatta.
Pommerin sota 1756–1763 keskeytti työn, vaikka sota ei ulottunut Viaporiin 1700-luvun aikana. Merilinnoitus toimi laivastotukikohtana kuningas Kustaa III:n sodassa 1788–1790, mutta varsinaisia taisteluita sen alueella ei käyty.
Maailmanperintökohteena Suomenlinnassa näkyvät kaikki sen historialliset kerrostumat.
– Filosofisena lähtökohtana ei ole säilyttää vain tiettyä aikakautta, vaan linnoituksen eri historialliset kerrostumat. Kukin rakennus, muuri ja niiden väliin jäävät alueet on dokumentoitu, ja kunnostusta suunniteltaessa ja toteutettaessa tutkitaan alkuperäistä ja myöhempiä käyttötarkoituksia, Petteri Takkula kertoo.
Restaurointityössä apuna on Suomenlinnan vankilan satakunta vankia. Sotilasarkkitehtuuri pyritään säilyttämään mahdollisimman autenttisena. Saari ei ole lavastus.
Suomenlinnan harmaaksi rapattu kirkko on tuttu maamerkki meriteitse Helsinkiin saapuville. Se vihittiin käyttöön vuonna 1854 ja on nykyään suosittu vihkikirkko.
Antautuminen venäläisille tapahtui vuonna 1808. Vähäisten taisteluiden jälkeen linnoituksen silloinen komendantti C.O. Cronstedt päätti nostaa kätensä pystyyn, vaikka syyt jäivät ikuiseksi mysteeriksi.
Uusi komento alkoi, kun Viapori liitettiin laivoineen ja linnoituksineen osaksi Venäjän keisarikuntaa. Vaikka Suomesta tuli vuonna 1809 Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta, Viapori oli hallinnoltaan venäläinen sotilaskohde.
– Venäläiset arvostivat linnoitusta, ja linnoitusvyöhyke laajeni Santahaminaan, Kuninkaansaareen ja Vallisaareen. Linnoitukseen rakennettiin majoituskasarmeja sotilaille ja sinne valmistui Konstantin Tonin suunnittelema ortodoksinen varuskuntakirkko, Petteri Takkula kertoo.
Majoituskasarmeissa ja muissa rakennuksissa on nykyään muun muassa valtion vuokra-asuntoja, joita Suomenlinnan hoitokunta hoitaa. Mantereen läheisyys, saarella asumisen eksotiikka ja paikalliset palvelut, kuten lasten päiväkoti ja ala-aste, varmistavat sen, että asunnon vapautuessa tulijoita olisi aina moninkertaisesti.
Ryhmäteatterin johtoon kuuluva näyttelijä Juha Kukkonen voi sanoa olevansa suomenlinnalainen. Hän, näyttelijävaimo Meri Nenonen ja heidän kaksi poikaansa ovat asuneet pääsaarella lähellä kirkkoa ja vanhaa upseerikerhoa yli kymmenen vuotta.
Oulusta, Perämeren tuulisilta rannoilta kotoisin oleva Kukkonen on tutustunut merelliseen elämäntapaan vasta Suomenlinnassa.
– Minulla on vene, jolla voin hurauttaa Kauppatorin rantaan pitkälle syksyyn. Jalkapalloa harrastavat poikamme valittavat välillä, että he haluaisivat asua mantereen puolella. Kun olimme siellä pari viikkoa asuntomme remontin takia, he sanoivatkin, että nopeasti takaisin Suokkiin.
Kaupungissa oli kuulemma liian levotonta, ja tutut naapurit puuttuivat.
– Suokissa vallitsee hyvä yhteishenki, ja täällä tulee huolehdittua muidenkin lapsista, ei vain omista.
Perheen nuoremman pojan syntymään liittyy eksoottinen tarina. Kun synnytys oli alkamassa, Meri Nenonen soitti ambulanssin saarelle.
– Meidät kuljetettiin mantereelle Suomenlinnan huoltotunnelin kautta, Juha Kukkonen kertoo.
Hänelle Suomenlinna on ollut monena kesänä myös inspiroiva työpaikka, kun hän on näytellyt ja ohjannut Ryhmäteatterin esityksiä Hyvä Omatunto -bastionissa. Nyt on vuorossa Valheet ja viettelijät -klassikkonäytelmän päivitys ja ohjaustyö.
Sota alkoi Venäjän ja Turkin välisenä, mutta pian uhitteleva Venäjä sai vastaansa myös Englannin ja Ranskan. Elettiin Krimin sodan päiviä (1853–1856), ja rahan puutteessa huonosti 1800-luvun alkuvuosikymmeninä hoidettuun linnoitukseen alettiin jälleen kiinnittää huomiota.
Länsivaltojen laivastot pommittivat Viaporia kaksi päivää elokuussa 1855, ja pommitus aiheutti linnoituksessa pahoja vaurioita.
Hoitokunnan toimistotilat sijaitsevat Kruunulinna Ehrensvärdiksi kutsutussa rakennuksessa, jonka toisen kerroksen restauroinnissa on säilytetty Krimin sodan pommituksissa syntyneet tuhot.
Kruunulinnan Paarlastihuone on nykyään kokoushuoneena. Paarlasti tarkoittaa laivaan vakauden ja syväyksen parantamiseksi lastattua ylimääräistä painolastia.
– Se, että huoneelle on valittu tälläinen käyttö, ei syö sen historiallista arvoa. Patina saa näkyä, sillä se on osa kulttuuriperintöä. Oikein valittu käyttö on paras tapa varmistaa rakennusten pysyminen kunnossa, Takkula sanoo.
Nykyisessä kunnostustyössä vallitsee kestävän kehityksen periaate.
– Tarkoitamme sillä Suomenlinnan kulttuurista, ekologista, taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä. Eteläisen ja läntisen hiekkavallien alueen säilyttäminen on ekologinen haaste, koska hienoimmat näkymät merelle keräävät alueelle eniten matkailijoita, Petteri Takkula sanoo.
Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula näyttää, miten restauroin-nissa on säilytetty myös tuhoja.
Vanhan ja uuden onnistunut yhdistäminen näkyy Suomenlinnakeskuksessa. Sen uudisosassa on museo ja kauppa. Museossa selviää sekin, että Viaporissa syttyi kesällä 1906 sotilaskapina. Se oli osa Venäjän vallankumousliikettä. Kapina kuivui kasaan neljässä päivässä.
Ensimmäisessä maailmansodassa (1914–1918) Viapori toimi osana niin sanottua Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka tehtävä oli suojella Venäjän silloista pääkaupunkia Pietaria.
Venäjän vallankumouksen ja itsenäistymisemme jälkeen vuonna 1918 Viapori siirtyi Suomelle, linnoituksen nimi muutettiin Suomenlinnaksi, ja se liitettiin Suomen valtioon.
Aika Suomenlinnana alkoi synkästi.
Punavankeja kuljetettiin kansalaissodan jälkeen Suomenlinnaan yli 8 000. Miehiä, naisia, alaikäisiä poikia ja tyttöjä sijoitettiin ympäri saarta eri rakennuksiin. Vankileirin olosuhteet olivat ala-arvoiset, ja vankeja menehtyi kunnon ravinnon puutteeseen ja tauteihin. Osa kuoli teloituksissa.
Viimeiset punavangit poistuivat saarelta maaliskuussa vuonna 1919.
– Tämän jälkeen linnoitukseen sijoitettiin puolustusvoimien eri yksiköitä, ja Suomenlinnasta tuli suomalainen varuskunta. Nyt Suomen armeija ei enää tarvitse Suomenlinnaa, mutta täällä toimiva Merisotakoulu jatkaa saaren sotilaallista perinnettä, Petteri Takkula sanoo.
Linnoituksen kunnostustyöt ja matkailu käynnistyivät Suomenlinnassa vähitellen 1920-luvulla, mutta talvisodan sytyttyä marraskuussa 1939 saarta tarvittiin taas puolustukseen. Sinne sijoitettiin ilmatorjunta- ja tykistöjoukkoja, ja linnoitus toimi suomalaisen sukellusvenelaivaston tukikohtana.
Sukellusvenelaivastosta muistona on Turun telakalta vuonna 1933 vesille laskettu Vesikko, joka tuli Suomen valtion omistukseen vuonna 1936. Sen sotavisiiri laskettiin 15. joulukuuta vuonna 1948, koska Pariisin rauhansopimus kielsi Suomen puolustusvoimilta sukellusveneiden omistamisen.
Sukellusvene Vesikko laski sotavisiirinsä vuonna 1948, kun Pariisin rauhansopimus kielsi Suomelta sukellusvenelaivaston. Nyt ahtaaseen veneeseen pääsee tutustumaan maksusta.
Sotamuseon ylläpitämä Vesikko vihittiin museokäyttöön merivoimien vuosipäivänä 9. heinäkuuta vuonna 1973. Samana vuonna perustettiin myös Suomenlinnan hoitokunta, valtion virasto, jonka tehtävä on huolehtia Suomenlinnan restauroinnista, ylläpidosta, esittelemisestä ja kehittämisestä.
– Hoitokunta on maailmanperintökohteen isäntä. Yhteensä saarella vierailee vuosittain yli 800 000 turistia, joista nykyisin 65 prosenttia on kulttuurimatkailijoita. He tuovat kolmekymmentäviisi miljoonaa euroa matkailutuloja Helsingille, Petteri Takkula kertoo.
Näyttelijä Juha Kukkonen sanoo tottuneensa yhä kasvaneeseen turistivirtaan. Pussikaljaporukat ovat vähentyneet, ja matkailijat osaavat arvostaa asuintalojen rauhaa.
Länsi-Mustasaaren asuinalueella ja sen takana olevilla valleilla Juha Kukkosen väite tulee todeksi. Talvi- ja jatkosodan aikana Helsingin ilmatorjunta teki siellä kaikkensa pääkaupungin turvaamiseksi, nyt saari vetää henkeä. ●
Teksti Liisa Talvitie, kuvat Timo Pyykkö
