On kesäkuun 17. päivä vuonna 2003. Olen matkalla Lappiin isäni kanssa, ja pysähdymme puolimatkassa Liminganlahden lintuparatiisis­sa.

Haluamme nähdä tai kuulla harvinaisen kultasirkun, jollaista en ole koskaan havainnut. Liminka on lajin viimeisiä pesimäpaikkoja, ja yksi koiras on laulanut paikalla kolme päivää aiemmin.

Odottelemme, kiikaroimme, kuuntelemme. Käymme välillä lähistön lintutornilla ja palaamme, mutta sirkkua ei näy, ei kuulu. No, seuraavalla kerralla, ajattelen. Jatkamme matkaa.

Seuraavaa kertaa ei koskaan tule. Se koiras oli Suomen viimeinen kultasirkku.

Joskus uhanalaisen lajin loppu voi olla näin kouriintuntuva. Lajikato ei ole vain tieteilijöiden etäistä huolta vaan tapahtuu tässä ja nyt. Kokemus laittoi ajattelemaan: Mikä sai lajin häviämään? Olisiko se voitu estää?

Heti seurasi lintuharrastajan itsekäs äimistely siitä, että myöhästyin Suomessa vuosikymmeniä pesineen lajin viimeisestä havainnosta kolme päivää.

Kultasirkun tapauksessa katoamisen pääsyyt löytyvät Suomen ulkopuolelta. Laji kerääntyy suuriin parviin, ja lintuja on pyydystetty laajamittaisesti Kiinassa ruoaksi. Liminka oli idässä elävän kultasirkun levinneisyysalueen läntisin piste, jonne ei enää riittänyt tulijoita. Suomeen on eksynyt 20 viime vuoden aikana vain pari yksittäistä harhailijaa.

Saman kohtalon saattaa kokea toinenkin sirkkumme. Peltosirkkujen määrä on romahtanut linnuistamme nopeimmin: 30 vuodessa kannasta on kadonnut yli 99 prosenttia.

Tästä on perinteisesti tavattu syyttää ranskalaisia kulinaristeja, sillä peltosirkku on ollut maan perinneherkku. Pyynti Ranskassa on kuitenkin saatu käytännössä loppumaan, ja katoon on löytynyt muitakin tekijöitä.

Yhden sellaisen huomaa, kun liikkuu kesäisessä Suomessa. Pellot ovat valtavia, salaojitettuja alankoja ja päättyvät suoraan metsän- tai tienreunaan. Ei juuri ole kivikkoja, ojanpientareita, kesantoalueita, pensaita tai pöheikköjä. Tehomaanviljely on vienyt peltosirkulta ja monelta muultakin lajilta niiden perinteiset elinpaikat.

Sama on tapahtunut metsissämme. Kun niistä on tullut yhä yksipuolisempia puunviljelyalueita, ovat lajit huvenneet. Aikanaan yksi korpiemme yleisimmistä linnuista, hömötiainen, on luokiteltu jo erittäin uhanalaiseksi. Riekot ja kuukkelit menetimme Etelä- Suomesta aikaa sitten.

Onneksi on päinvastaisiakin esimerkkejä. Vaikkapa merikotka, valkoselkätikka ja kansallislintumme laulujoutsen on saatu elvytettyä sukupuuton partaalta suojelutoimilla.

Pystymme pelastamaan lajeja, kunhan huomaamme muutokset ja reagoimme ajoissa. Hakkaamatta jätetty vanha metsä voi pelastaa jonkin lajin, kesannolle jätetty niitty toisen.

Pidetään huolta toisistamme, myös muista kuin ihmisistä.