”Eläimistä on huolehdittava, jaksoit tai et” – Suomen pohjoisinta maitotilaa pitävä Urho Guttorm menee navettaan vaikka 50 asteen pakkasessa

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.

Kun traktorin huoltomies ajaa Suomen pohjoisimman maitotilallisen Urho Guttormin, 64, pihaan Utsjoelle, aivan Suomen ja Norjan rajalle Tenojoen varteen, hintalappu on jo yli tuhat euroa. Etäisyys maksaa, niin se vain on. Urho on tottunut siihen.

– Kansallinen pohjoinen tuki tekee maidosta sen, että sitä kannattaa tehdä. Muuten ei rahat riittäisi laskuihin. Laskut ovat niin isoja.

Hän on herännyt tänäkin aamuna kuudeksi navettaan hoitamaan alle 30 lypsylehmän laumaa. Tarkoituksena kuitenkin on, ettei hän jatkossa olisi eläinten pääasiallinen hoitaja, eikä tilan nurmipeltojen viljelijä. Pellot ovat kilometrien päässä tilalta.

– 13 kilometriä tuohon suuntaan ja 25 kilometriä tuohon suuntaan, Urho kertoo näyttäen ensin pohjoiseen suuntaan, sitten etelään.

Sukupolvenvaihdosta on yritetty tehdä kolmen vuoden ajan, mutta pankki ei ole suopea sitä kohtaan, että Urho ja Irene Guttormin vanhin poika Jani Guttorm ottaisi perintötilan nimiinsä.

Tila on pankin näkökulmasta liian pieni, vaikka Guttormit kertovat sen tuovan kyllä leivän pöytään. Siksi he uskaltavat tehdä sukupolvenvaihdoksen tänä vuonna, vaikka sitten omalla rahoituksella.

– Kyllä 26 lehmälläkin pärjää.

Helppoa se ei toki aina ole, mutta näillä leveyspiireillä on totuttu muutenkin siihen, että asioiden eteen pitää nähdä vähän enemmän vaivaa. Monista asioista on maksettava vähän enemmän, odotettava vähän pidempään tai mentävä pitemmän matkan päähän.

Juuri mitään kipaista kaupasta hetken mielijohteesta – kuten ei myöskään maatalouskoneiden varaosia. Lähin maatalouskauppa on viitisen tunnin ajomatkan päässä Rovaniemellä.

Lehmät syövät omilla pelloilla kasvatettavaa timoteitä, mutta väkirehu tulee noin tuhannen kilometrin päästä Ylivieskasta. Valion rekka hakee maidot joka toinen päivä Ouluun vajaan 700 kilometrin päähän, joskus Haapavedelle lähes 800 kilometrin päähän.

Maidon matka ei tunnu Urho Guttormista kuitenkaan mahdottomalta, kyydissä on kuitenkin vain nestettä. Silloin, kun lehmiä lähtee teuraaksi, rekan keula osoittaa kohti Kemiä, minne on noin seitsemän tunnin ajomatka.

– Menepä tuollaiseen pimeään koppiin, niin se tuntuu pitkältä se aika.

Sään armottomuus maanviljelijän työtä kohtaan korostuu Utsjoella. Tänä vuonna täällä oli vielä kelkkakelit, kun Pohjois-Pohjanmaalla jo kylvettiin peltoja. Eivätkä lehmät päässeet ulkoilemaan kylmän sään takia vielä juhannuksen jälkeisellä viikollakaan, vaikka viime vuonna eläimet pääsivät ensimmäisen kerran ulos jo toukokuussa.

Toisaalta kesällä nurmi kasvaa täällä nopeasti, kun aurinko ei laske ollenkaan. Kasvukausikin on pitempi.

– Ei ole itsestäänselvyyksiä tässä ammatissa, moni asia voi vastustaa, Urho Guttorm sanoo.

Ilmastonmuutos häntä hirvittää. Miten käy, jos 50 asteen pakkaset alkavat yleistyä Utsjoella?

– Ei helekatti… Se vaikeuttaa ruuansaantia, pitäisi olla niin iso välivarasto.

Ja navetalla on pakko käydä, vaikka pakkasta olisi kuinka paljon.

Silti vielä toistaiseksi opettajana työskentelevä Jani Guttorm haluaa jatkaa alalla isänsä saappaiden jäljissä. Hän on kulkenut pikkupojasta lähtien isänsä kanssa navetassa ja pelloilla.

– Olen kasvanut tuohon hommaan ja tykkään noista töistä. 11 vuotta tuli täyteen opettajana, mutta silti tilan jatkaminen tuntuu omalta jutulta, Jani kertoo.

Ihan suoraan automaatista päätös jatkaa ei silti tullut. Alan tulevaisuus mietityttää. Jani Guttorm on kuitenkin luottavainen.

– Kyllä ihmisten täytyy syödä jatkossakin.

Hän kuvitteli, että suomalaiset olisivat avanneet silmänsä kotimaisen ruuantuotannon suhteen isommin sen jälkeen, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Jani haluaa muistuttaa omavaraisuuden tärkeydestä sekä siitä, että maatiloja on ympäri Suomea.

– Mitä sitten, jos käy niin, että täällä syttyy sota ja me ollaan keskitetty tuotantoja johonkin tiettyyn paikkaan? Sehän on iso riski.

Ainakaan siitä ei ole tarvinnut kantaa huolta, etteikö Janin puoliso viihtyisi maatilalla – ei, vaikka hän on Rio de Janeirosta. Kotimaassaan asianajajana työskennellyt Ana Reis-Guttorm on sopeutunut hienosti, vaikka appivanhemmat myöntävät epäilleensä alkuun, miten suurkaupungin kasvatille mahtaa hiljaisella Utsjoella käydä.

– Pelästyi se silloin, kun lehmä lähti perään. Se meni helekatin lujaa, eikä pitkään aikaan käynyt sen jälkeen navetassa, Urho muistaa.

Ana on kuitenkin asunut uudessa kotikunnassaan viiden vuoden ajan. Hän on myös innokas jatkamaan perintötilaa puolisonsa rinnalla.

Urho Guttorm toivoisi, että muutkin nuoret innostuisivat vielä jatkamaan vanhempiensa jalanjäljillä – ja että innostus pysyisi. Silloin hänestä tuntuu pahalta, kun joku vasta aloittanut ison tilan pitäjä kyllästyy tai uupuu ja lopettaa.

– Eläimistä on huolehdittava, jaksoit tai et.

Hän tietää, että ala koettelee välillä sietokykyä. Navetalle on mentävä, vaikka olisi se 50 astetta pakkasta. Välillä Urho Guttormista tuntuu, että aina on joku kone rikki. Joskus eläin sairastuu.

Myös tilallisille itselleen sattuu haavereita. Urhon puoliso Irene Guttorm on parannellut toista kättään jo vuoden päivät. Ranne meni poikki, kun hän putosi keittiönjakkaralta alas. Hän ei pysty puristamaan kättään vieläkään nyrkkiin.

Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Urho jää eläkkeelle, mutta Irene jatkaa poikansa ja miniänsä rinnalla vielä – jos vain käsi alkaa pelaamaan. Vuoden aikana on käynyt tutuksi se, etteivät maatilan työt onnistu yhdellä kädellä.

– Nyt sain tällaisen turvotushanskan, jos se laskisi sormista turvotusta. Katsotaan, miten sen kanssa käy, Irene sanoo ja näyttää kättään.

Ja vaikka Urho jää eläkkeelle, tuskin hän navettaa kokonaan hylkää. Hän on herännyt 43 vuoden ajan ennen kuutta. Siitä tavasta ei pääse eroon, vaikka haluaisi.

– Autan niin kauan, kun pysyn terveenä. Jotain puuhaa pitää olla.

Sukupolvenvaihdoksen jälkeen navetta ei tosin ole enää omalla pihalla. Urho ja Irene vaihtavat nykyisen kotinsa 500 metrin päässä asuvien Janin ja Anan pienempään taloon. Tulevat tilalliset kaipaavat enemmän tilaa, sillä heidän perheensä kasvoi kesällä nelihenkiseksi.

Niin isän kuin pojan toiveena on kehittää Guttormin tilaa. Mielessä ei ole navetan laajentaminen, vaan katse sivuraiteille.

– Jos vaikka matkailua kehittäisi. Ailikkaan kanssa olisi helppo tehdä yhteistyötä, Urho sanoo viitaten vieressä kohoavaan Ailigas-tunturiin, suosittuun retkipaikkaan.