Apu

Suomen olympialaiset: Monen ilmeen kisat



Suomen olympialaiset: Monen ilmeen kisat

Viikonlopun hiihtomitalit täyttivät Suomen mitalitavoitteen Koreassa, mutta mitaleihin tuijottamisen ohella kannattaa kiinnittää huomiota hyvin erilaisiin pohjavirtoihin joukkueessa, koko huippu-urheilussa ja siitä käytävässä keskustelussa.
Teksti Susanna Luikku
Kuvat All Over Press

Iivo Niskasen 50 kilometrin hiihtokulta ja Krista Pärmäkosken 30 kilometrin hopea nostivat Suomen joukkueen mitalisaldon kuuteen Korean olympialaisissa. Lisäksi joukkue saavutti 14 pistesijaa.

Kun Pärmäkoski oli ottanut jo aiemmin kaksi pronssia ja lumilautailija Enni Rukajärvi sekä naisten kiekkojoukkue yltäneet niin ikään kolmansiksi, ennakkoon asetettu mitalitavoite täyttyi. Ennen Pärmäkoskea kolme henkilökohtaista mitalia samoissa olympialaisissa on saavuttanut vain Marja-Liisa Kirvesniemi tyttönimellään Hämäläinen Sarajevossa 1984.

Viimeisetkin suomalaiset olympiaurheilijat ja joukkueen johto laskeutuivat iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kisat ovat ohi, mutta mitä mitalien ja viikonlopun huuman ohella jäi käteen?

Ainakin kannattaisi kiinnittää huomiota kokonaiskuvaan – ja siihen, kuinka erilaista henkeä ja suoritustasoa joukkueen sisältä löytyi. Tämä on toki luonnollistakin, mutta esimerkiksi pikaluistelija Mika Poutalan kypsä pohdiskelu pettymysten käsittelemisestä ja ampumahiihtäjä Mari Laukkasen itkuinen purkaus eivät olisi voineet olleet kauempana toisistaan.

Poutala jäi 500 metrillä 0,03 sekunnin päähän mitalista, ja neljänsiä sijoja on tilillä arvokisoista ennestään. Yli 100 000 katsojaa keränneellä videoklipillään hän toteaa, ettei olisi kyennyt luistelemaan yhtään paremmin.

”Kun suomalaiset urheilijat epäonnistuvat, niin alkaa sataa kuraa niskaan. Mutta tuosta videosta ei ole varmaan kukaan antanut negatiivista palautetta. On mahtava huomata, miten ihmiset välittävät, vaikka tämä onkin vain urheilua. Haluan rohkaista Suomen nuoria ja lapsia tavoittelemaan omia unelmiaan ja luottamaan itseensä. Ja samalla pitää muistaa, että olosuhteet tai saavutukset eivät määrittele sitä, kuka minä olen”, Poutala kommentoi Ilta-Sanomissa.

Mari Laukkasen kisat menivät kauttaaltaan pieleen, mutta kovin paikka oli romahtaminen naisten viestissä kärjestä kymmenen parhaan ulkopuolelle. Tunteella elävä Laukkanen oli kisan jälkeen täysin poissa tolaltaan ja itki koko haastatteluajan. Tuli kuva, että hän koki olevansa paitsi pettänyt ”kaikkien” odotukset, myös ihmisenä epäonnistunut – mikä on tietenkin täysin kohtuutonta.

”Mulle saa olla vihainen ja pettynyt, mua saa syyttää, koska se kuuluu urheiluun. Se on kestettävä, kun tähän on lähdetty. Urheilijalle on kovin tunne, kun kantaa häpeää”, Laukkanen tilitti tv-haastattelussa.

Jokainen urheilija on toki yksilö, jolla on täysi oikeus omiin tunteisiinsa ja tapoihin käsitellä niitä. Silti ei voi olla kysymättä, kertooko Laukkasen reaktio jostain yleisemmästä ongelmasta, joka aina vain kummittelee ainakin osassa Suomen urheilua?

Se on joka tapauksessa selvää, että terveessä ilmapiirissä ja kulttuurissa tällaisia ajatuksia ei helpolla synny – ja että paljon puhutussa henkisessä valmennuksessa on suomalaisessa huippu-urheilussa yhä tekemistä.

Kuka pelasti ja kenet?

Samaa kaikua voi kuulla juhlinnankin suunnasta. Vaikka Suomen kuudesta mitalista viisi oli naisten tuomia ja sekä Enni Rukajärvi että varsinkin Naisleijonat toimivat niukoilla lajiliittoresursseilla, Iivo Niskasen voiton jälkeen katsottiin aiheelliseksi huudella julkisesti ”Suomen kisojen” ja ”mieskunnian” pelastamisesta.

Pelastamisesta kenen mielestä, millä perusteella ja oikeudella? Niskanen otti upean voittonsa Suomen väreissä ja joukkueessa, mutta kyseessä on ennen kaikkea urheilijan, hänen tukijoukkojensa ja läheistensä kultamitali.

Lisäksi on paitsi katteettoman omahyväistä myös harhaanjohtavaa ja pidemmällä perspektiivillä vaarallistakin kuvitella, että Niskasen tai Pärmäkosken mitalit olisivat pelastaneet yhtään mitään yleisemmällä tasolla - esimerkiksi miesten kiekkojoukkueen kisoista.

Huippu-urheilussa ratkaisevat tulokset, mutta pelkkä sokea mitaleihin tuijottaminen kertoo pinnallisesta ja lyhytjännitteisestä ajattelusta, joka harvemmin johtaa kokonaiskuvassa hyvään.

Niskasen riemukullan lisäksi esimerkiksi Ristomatti Hakolan 6.s sija sprintissä ja miesten hiihtojoukkueen venyminen varamiehisenä neljänneksi olivat selkeitä onnistumisia, vaikka niistä ei mitalijälkeä jäänytkään.

Keltanokka Johanna Matintalon 18. sija kolmellakympillä ja miesampumahiihtäjien oman tasonsa moninkertainen ylittäminen olympialadulla taas ovat heikkoja signaaleja, joita pitäisi erikseen kuunnella. Samaa voi sanoa vaikka ranne kipsissä loistavasti laskeneesta lumilautailija Rene Rinnekankaasta.

Leijonien alavire ei yllättänyt

Leijonien alavire ei ollut varsinaisesti yllätys, vaan ikävän täsmällisesti toteutunut seuraus niistä uhkakuvista, jotka nousivat esiin valintaprosessissa ja ovat vaivanneet maajoukkuetta enemmän tai vähemmän koko Lauri Marjamäen päävalmentaja-ajan.

Pahemmin kärjistämättä: vaikka valinnanvaraa oli lähdössäkin muihin kärkimaihin verrattuna rajallisesti, valmennukselle tärkeintä valinnoissa olivat kauden leiritysten ja EHT-turnausten läpi kahlaaminen sekä vanhastaan tutun nöyrän ja lojaalin ”työhevosen” pelaajaprofiili. Kaavasta poikkesivat Petri Kontiolan ja Sami Lepistön lisäksi vain Eeli Tolvanen ja Miro Heiskanen.

Jälkimmäiset olivat lopulta joukkueen lähes ainoat peliä ja tulosta tekemään kykenevät yksilöt. Kyseessä ovat toki huippulahjakkuudet, mutta silti 18-vuotiaat pojat ensimmäisissä aikuisten arvokisoissaan.

Muita pelaajia on turha liiemmin syytellä: he yrittivät kyllä antaa sen, mitä heillä on, ja tekivät mitä käskettiin. Ja juuri siinä vika onkin.

Lauri Marjamäki on erinomainen seuravalmentaja ja pelaajien kehittäjä, kuten sekä liigameriitit että maailmalle Kärpistä lähteneet pelaajat osoittavat. On vain niin, ettei turvallisten kotinurkkien ja vuosien seuraprojektien meriiteillä tee isompien kuvioiden nopeatempoisissa turnauksissa mitään, kun niiden vaatima valmennus ei yksinkertaisesti onnistu – taktisesti, fyysisesti eikä henkisesti.

Välillä tuntuu, ettei Marjamäki edes halua ymmärtää, millä reunaehdoilla maajoukkueessa on toimittava. Olympialaiset eivät ole mikään ”matka, jossa ollaan oikealla tiellä”, vaan reilun viikon mittainen rypistys, jossa on onnistuttava tässä ja nyt.

Huolestuttavampaa on, että sama tahmominen on leimannut koko Marjamäen kohta kaksivuotista valmennuskautta. Tilannetta ei auta homogeeninen valmennusryhmä (Jussi Tapola, Mikko Manner), jossa kukaan ei sen kummemmin halua kuin osaa haastaa päävalmentajan toimintatapoja.

Lauri Marjamäki ilmoitti itse vetäytyvänsä Leijonista kevään MM-kisojen jälkeen, mikä on epäilemättä kaikille osapuolille paras ratkaisu. Vetovastuuseen palaava Jukka Jalonen on maksanut omat ”kyläkoutsin” oppirahansa ajat sitten, eikä pesti KHL-Jokereissa ole ainakaan vähentänyt ymmärrystä kansainvälisen kiekkoilun lainalaisuuksista.

Kehitystyössä riittää haasteita

Muutoksia saattaa olla tulossa myös Olympiakomitean ylätasolle. Huippu-urheiluyksikön kiistellyn johtajan Mika Kojonkosken viisivuotiskausi päättyy, eikä hän ole omien sanojensa mukaan vielä päättänyt, hakeeko jatkopestiä.

Oli johdossa kuka tahansa, huippu-urheilun kehitystyössä riittää haasteita. Resurssit ovat moniin kilpailijamaihin verrattuna niukat, mutta pelkkä niistä valittaminen ei vie asioita eteenpäin – eikä poista sitä 2000-luvun faktaa, että huippu-urheilun on kyettävä perustelemaan, miksi se tarvitsee ja ansaitsee yhteiskunnan sekä yritysten resursseja, tukea ja huomiota.

Myös muulloin kuin kultajuhlia vietettäessä - ja varsinkin silloin.

Julkaistu: 27.2.2018