Tämä on Suomen kaunein taukopaikka – Kaunispään levähdysalue Saariselällä
Saariselkä on monen talven lomasesongilla lumen perässä ajavan kohde, onhan siellä erityisesti hyvät murtomaahiihtäjien palvelut ja laskettelukeskus. Automatkalaiselle se tarjoaa kuitenkin koko Suomen kauneimman levähdyspaikan.
Vihdoin!
Tuhat kilometriä takana ja Lappiakin jo satoja, puolen päivämatkan tarpeiksi, mutta silti mikään ei ole muuttunut: sitä samaa pöpelikköä, jota Suomi on täynnä. Ainakin kun tieltä auton tuulilasin läpi katsoo. Sillä vain harva tieosuus Suomessa nousee millään lailla kilpailemaan kansainvälisessä sarjassa ”maisematie”.
Silti mielikuvissa autoilija kiertää Lapissa vuorenharjanteelta toiselle, maan ääreen jatkuvan paljakan kannatellessa katsetta kohti kaukaisuutta. Edessä kimmeltävät kirkkaat vuoripurot, joissa täpläkylkiset taimenet tavoittelevat syvänsinistä taivasta komeilla loikillaan. Ja ne revontulet – ne loimottavat myös päivällä!
Todellisuus on erityisesti kesällä toisenlainen. Juuri muuta kuin korpea, pusikkoa ja suota ei ole koettavissa.
Aivan kuin kaikkialla Suomessa.
Mutta talvella, ja erityisesti juuri tässä, Saariselän Kaunispäällä, tilanne on toinen. Se on ratkaisevalla tavalla kauniimmin toinen.
Jos koskaan Suomessa, juuri tässä on otettava ja painettava jarrua, koko voimalla. Sillä rinteelle, juuri siihen parhaimpaan paikkaan valtatiellä, on laitettu levähdysalue. Ja se on laajoihin kenttätutkimuksiin perustuen nimitettävissä lajissaan Suomen kauneimmaksi.
Tie Kaunispään kautta valmistui vuonna 1913. Se vei Sodankylästä Pohjanmaalta saapuneen Kyrön valtasuvun asuinsijoille nykyiseen Ivalon keskustaan. Maantie linjattiin kulkemaan lähelle Kaunispään jylhän tunturin huippua perinteisen Jäämerelle kulkevan polkureitin mukaisesti.
Vuosisatoja vanhan Ruijan keino kulki Sodankylästä Inariin kahta reittiä: Rieston kylässä haarautunut itäinen, jäätyneitä järviä hyödyntänyt reitti oli käytössä talvisin, läntisin, nykyistä Nelostien linjausta jo noudatellut kesäisin.
Sen muistona tien vieressä vain satojen metrien päässä siitä on yhä postitupia, jotka huoltamattomina lahoavat nyt autiotupina paikalleen. Myös alkuperäisen Ruijan polun reittimerkkejä on vielä maastossa siellä täällä pystyssä.
Ruuhkaa näille selkosille tuli, kun Ivalosta Petsamoon rakennettu Jäämeren tie valmistui 1920-luvulla.
Kaunispään nimi on kenties juuri tuolta ajalta. Se tulee mukailtuna käännöksenä inarinsaamen sanasta Čaabâuâivi. Čaabâ, eli kaunis, on kuitenkin harvinainen paikannimistössä, joten on epäilty, että Kaunispää pohjautuu tietä pitkin paarustaneiden tulokkaiden paikalle antamaan nimeen, ei toisin päin.
Mutta miksi juuri kaunis? Etymologia on helppo ymmärtää, kun sen jarrun painamisen jälkeen nousee autosta ylös ja katsoo kohti pohjoista.
Ensimmäistä kertaa itäiseen Lappiin ajettaessa maisema muistuttaa Lappia vasta Saariselällä. Sitä ennen on nähty häivähdyksiä, haisteltu tunnelmia ja päästy sisälle mystiikkaan, mutta vain pieninä otteina – Saariselän Kaunispään kohdalla maisema muuttuu vihdoin hetkessä paljakaksi, jonka yli maisema avautuu.
Katseen tiellä ei ole varvun varpua, vain maanpeitekasveja, jotka vaihtuvat alavammilla paikoilla suoksi. Ylempänä silmä kulkee yli kivikon esteettä, aina satojen kilometrien matkan Hammastunturin erämaahan. Matkalle jää Ivalojoen uoma, mutta sen jälkeen katse tapaa vain tunturia ja vaaraa. On Lapiopäätä, Appistunturia ja Kirakkaselkää.
Toki talviaikaan oma hieno mystiikkansa on kaikkialla itäisessä Raja-Suomessa teitä reunustavissa tykkylumisissa kynttiläkuusissa, mutta silti, nyt tässä: pelkkää valkoista, paljasta maata, niin kauas kuin silmä kantaa.
On hämmästyttävää, että jotkut matkalaiset todella ajavat tästä ohi, pysähtymättä. Sellaista käy aivan varmasti jokaisena päivänä.
Toisaalta he eivät voi tietää, jos ovat näillä teillä noviiseja, että seuraavan kerran vastaaviin näköaloihin Suomen tiellä ei itäisessä Lapissa törmää – enää kertaakaan. Pitää ajaa Norjaan asti.
Aikanaan tästä ei ohi päässyt helpolla. Levähdysalue on Nelostiellä Magneettimäen museotien eteläisen risteyksen kohdalla. Magneettimäen kaltevuus on enimmillään kahdeksan prosenttia, ja siihen kuorma-autot hyytyivät matkalla Petsamosta etelään. Selitykseksi löytyi maan magneettisuus, joka imi hevosvoimat autojen moottoreista. Joku ehkä uskoo tähän vieläkin...
On aika nostaa jalka jarrulta. Matkan on jatkuttava. Tällä levähdysalueella ei ole mitään palveluita. Siksi on mietittävä, että jos kuitenkin vielä kääntäisi keulan tulosuuntaan ja ottaisi pienen sivupolun ja ajaisi koko tunturin laelle, kahvilaan.
Ja kyllä: näin on tehtävä, jälleen.
Lapin maisemasta ei juuri nyt, juuri tässä, saa tarpeeksi.
Kaunispään levähdysalue
- Mikä: Levähdysalue.
- Missä: Inarin Saariselällä, Magneettimäen museotien eteläisen risteyksen kohdalla.
- Erikoista: Levähdysalueella ei ole muita palveluita kuin näkymät. Sivutie 9692, joka alkaa kolme kilometriä etelään Nelostieltä, vie tunturin huipulle, jossa on ravintola Huippu. Se on rakennettu Lapin Matkailijayhdistyksen vanhan, vuonna 1952 palovartijan hirsimajan päälle nousseen tukikohdan ympärille. Se toimii samalla Saariselän hiihtokeskuksen ylämajana.
- Miten sinne pääsee: Kaikkialta! Koko Suomen halkaiseva Nelostie vie Utsjoelle ja Inarissa se kulkee Kaunispään rinteiden kautta.
- P.S. Ne risuaidat, jotka ovat tien vieressä – ne ovat paljakalla ja soilla siksi, että lumi ei pöllyäisi tielle. Ristit tolppien päissä ovat puolestaan kelkkauran merkkejä.
Päivitetty 28.1.2024 Artikkelin otsikkoa muutettu – Ilmestynyt alun perin 18.12.2023
