Kekkos-kulttia on vaikea käsittää nykyään – Sen vuoksi syntymäkodin kuvista sensuroitiin täysin viaton savupiippu

Nykyään tuntuu oudolta, että Suomessa oli sama presidentti neljännesvuosisadan. Tuohon aikaan myös itäinen suurvalta Neuvostoliitto huohotti jatkuvasti niskaan ja pääsi puuttumaan Suomen politiikkaan.

Tilanne synnytti presidentti Urho Kekkosen ympärille henkilökultin. Siitä, millaiselle laukalle Kekkos-kultin ylläpitäminen saattoi lähteä, kertoo hyvin tarina savupirtin pojasta ja Kekkosen syntymäkodin savupiipusta.

Poikavauva, josta myöhemmin tuli Suomen tasavallan kahdeksas presidentti Urho Kekkonen, syntyi pienessä hirsirakennuksessa Pielaveden nykyisen keskustan eteläpuolella. Kekkosen syntymäkotia kutsuttiin Lepikon torpaksi sen takana kasvaneen tuuhean leppämetsikön mukaan.

Lepikon torppa oli rakennettu 1800-luvun puolivälin tienoilla mäkitupalaisten savupirtiksi. Alun perin siitä puuttui savupiippu, sen tilalla oli vain puunrungosta veistetty torvi, josta pirttiin uunista tuleva savu johtui ulos.

Urho Kekkosen isä Juho Kekkonen oli ostanut Lepikon torpan vuonna 1900, ennen esikoispoikansa syntymää. Muistelijoiden mukaan hän kunnosti torppaa ahkerasti ja muurautti tässä yhteydessä rakennukseen leivinuunin ja savupiipun.

Mutta muurattiinko uuni ja savupiippu ennen Urhon syntymää vai ei?

Kysymyksestä tuli yllättävästi tärkeä puoli vuosisataa myöhemmin, kun Urho Kekkonen pyrki ensimmäistä kertaa presidentiksi.

Vuonna 1949 Kekkosen ystävä Kustaa Vilkuna kirjoitti Maalaisliitolle vaalikirjan nimeltä Urho Kekkonen. Kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena levinnyttä kirjasta pidetään Kekkosen suurmiesmyytin alkupisteenä.

Vilkuna korosti Kekkosen yhteyttä korvenraivaajasuomalaisiin, joiden vaatimattomat savupirtit levittivät pysyvää asutusta erämaihin. Syntymäkodin nimi, Lepikon torppa, loi myös mielikuvan, että Kekkosen suku olisi ollut vuokraviljelijöitä.

Tämä ei pitänyt paikkansa. Metsätyönjohtajana työskennellyt Juho Kekkonen osti talon asunnokseen, kun hänen työmaansa siirtyi seudulle.

Syntymäkodin kautta lakitieteen tohtori Kekkoselle – joka vuonna 1950 kuului selkeästi yhteiskunnan eliittiin – saatiin maanläheiset ja vaatimattomat juuret. Mikäpä olisi vaatimattomampaa kuin syntyä asumukseen, jossa ei ollut edes savupiippua?

Vilkuna käytti Kekkosesta nimitystä ”savupirtin poika”, ja se tarttui.

Kekkosen perhe tarjosi Vilkunan kirjaseen valokuvia kuvitukseksi. 1900-luvun alussa otettu kuva esittää pientä Urhoa kotitalonsa rappusilla.

Lepikon torpan vaatimattomuus paistaa kuvasta. Paitsi yhdeltä osalta: talon savupiippu on selvästi näkyvissä.

Vilkuna ratkaisi kuvan ja tarinan välisen ristiriidan selittävällä kuvatekstillä: ”Urho Kaleva Kekkonen seisoo syntymäkotinsa Lepikon portailla Pielavedellä. Torppaan on uuden omistajan toimesta muurattu kivestä savupiippu ja tehty tikapuut.”

Kekkonen hävisi vaalit, mutta syy tuskin oli savupiipussa.

Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Maalaisliitto pelasi varman päälle. Vaaliesitteessä on jälleen sama vanha kuva Kekkosesta kotitalonsa rapuilla.

Tällä kertaa savupiipun kuitenkin peitti vaalea usva, johon kattoon nojaavat tikapuutkin katosivat. Samaa retusoitua kuvaa esiteltiin myös Maalaisliiton tuottamassa Kekkosen vaalifilmissä.

Lisää sensurointia seurasi. Vuonna 1960, Urho Kekkosen 60-vuotispäivien kunniaksi, ilmestyi Eino S. Revon toimittama kirja Urho Kekkonen: taivalta, linjoja, näkökulmia.

Kirjassa julkaistiin jälleen sama kuva Lepikon torpasta. Savupiippu oli kuitenkin retusoitu piiloon taitavasti, eivätkä tikkaatkaan pääty tyhjään ilmaan kuten vuoden 1956 versiossa. Nyt niiden yläpää näyttää jäävän viereisen puun taakse.

Tämän retusoinnin historia tiedetään parhaiten, sillä sen tekijä tunnusti tekonsa Helsingin Sanomien Huutoja ja kuiskauksia -palstalla vuonna 1985.

– Retusoin savupiipun pois, taisi siinä mennä vähän tikapuitakin ja taiteilin päälle vielä vähän koivunoksia, kertoi Otavan graafikkona toiminut Markku Reunanen. Hän oli totellut esimiehensä käskyä.

Savupiippu ei säästynyt retusoinnilta myöskään Matti Kuusen toimittamassa ja WSOY:n kustantamassa Suomen tasavallan presidentit -kirjassa, josta ilmestyi uusi laitos samana vuonna 1960. Kuva saattaa olla sama kuin Maalaisliiton vuoden 1956 vaaliesitteessä.

Keväällä 1966 Lepikko-säätiö osti Lepikon torpan sen pitkäaikaisilta omistajilta. Vuosien varrella rakennus oli muuttanut muotoaan merkittävästi. Se oli korotettu kaksikerroksiseksi, sokkeli oli muurattu umpeen, hirsien päädyt oli typistetty ja rakennuksessa oli pystylaudoitus.

Yhdessä kesässä torppa entisöitiin niin lähelle 1900-luvun alun asua kuin mahdollista. Lepikon torpan museo avautui Urho Kekkosen 66-vuotissyntymäpäivänä 3.9.1966.

Savupirtiksi asti torppaa ei entisöity, vaan museoon muurattiin samanlainen savupiippu kuin siinä oli ollut Kekkosten aikana.

Jo ennen torpan entisöintiä sen seinään oli kuitenkin kiinnitetty laatta, jossa komeilivat sanat ”Tällä paikalla savupirtissä syntyi 3.9.1900 tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen”.

Laatan yläosaan on kuvattu reliefinä Lepikon torppa suunnilleen samanlaisena kuin retusoidussa valokuvassa. Savupiippua reliefissä ei ole, mikä on tietysti viisasta, kun savupirtti-sana on noin vaaksan päässä kuvasta.

Urho Kekkosen suurena juhlavuonna 1975 Suur-Seuran Kekkos-artikkelissa julkaistiin jälleen piiputon kuva. Suomen Kuvalehden juhlavuoden jutussa kuvaa taas oli rajattu niin, että savupiipun puoli torpasta jäi pois.

Kuuluisa Lepikon torppa Pielavedellä. Kuvassa näkyy tarkkaan katsoen jopa kaksi savupiippua. Kuva on otettu jossain vaiheessa vuoden 1966 museoinnin jälkeen.

Jäljelle jää suuri kysymys. Syntyikö Urho Kekkonen savupirttiin vai ei?

Rakennuksen entisöijä Alfred Kolehmainen haastatteli vuonna 1966 työnsä taustaksi Kekkosten vanhaa naapuria Antti Laukkasta. Laukkanen kertoi savupiipusta näin:

”Jo ennen Urhon syntymää Juho Kekkonen veistätti pirtin mustuneet seinät ja avotakasta, oikeastaan se oli sellainen avotakkauuni, tehtiin uloslämpiävä; uunissa oli siis savupiippu ja hormit.”

Muistelma ilmestyi Kolehmaisen kirjassa Lepikon torppa vuonna 2000. Kolehmaisen haastattelema Antti Laukkanen tuskin muisti savupiipun rakentamista itse, sillä Laukkanen oli kaksivuotias vuonna 1900.

Jo kauan ennen tätä oli vallalla ollut käsitys, että Kekkosen syntyessä torpassa jo oli savuhormi ja -piippu. Joidenkin paikkakuntalaisten muistelujen mukaan tämä olisi tapahtunut jo ennen kuin Kekkoset edes muuttivat taloon.

Sota savupiipusta on jatkunut 2000-luvulle asti. Kun Helsingin Sanomissa jälleen vuonna 2008 väitettiin, ettei Kekkonen ei olisikaan syntynyt savupirttiin, lehdistöneuvos Seppo Sarlund puuttui asiaan.

Hän oli törmännyt kotiseutututkimusta tehdessään kuittiin, jonka mukaan Juho Kekkonen olisi keväällä 1901 tilannut Lahtelan tiilitehtaalta tuhat tiiltä. ”Niistä saisi toinen puoli olla niitä paraita ja toinen vähän huonompia”, Juho Kekkonen kirjoitti. Sarlundin mukaan tämä todistaa, että Lepikon torpassa oli savupiippu vasta kesällä 1901.

Mutta yhtä hyvin Juho Kekkonen on voinut tarvita tiiliä muihin muuraustöihin. Pihapiirissä oli useita rakennuksia – ja myös savusauna, jossa Urho Kekkonen ajan tavan mukaan oikeasti syntyi.

Lepikon torpan savupiipun kohtalo kertoo Urho Kekkosen henkilökultista. Kekkonen pääsi myös 500 markan seteliin, hänen mukaansa nimettiin jäänmurtaja sekä veryttelyasu. Jopa pornolehti Urkin nimen alkuperä lienee selvä.

Tämän vuoden tammikuussa tuli 50 vuotta poikkeuslaista, jolla eduskunta jatkoi Urho Kekkosen presidenttikautta neljällä vuodella. Vuonna 1978 Kekkonen suostui normaaleihin vaaleihin ja oli yhdeksän puolueen yhteinen ehdokas.

Lepikon torpasta tuli lopulta lähes pyhä. Lokakuussa 1983 keskustapuolueen puoluesihteerin Seppo Kääriäisen johtama valtuuskunta vei Neuvostoliittoon koivulautasellisen Lepikon torpan multaa.

– Me haluamme antaa itsestämme parasta ja aidointa, Kääriäinen kommentoi lahjaa Helsingin Sanomissa.

Vuosi ennen Urho Kekkosen kuolemaa Lepikon torpan yhteyteen suunniteltiin kulttuurikeskusta, jonka osana torppa olisi suojattu lasikuvulla. Lepikon säätiö ei innostunut ideasta ja se haudattiin noin vuosi Kekkosen jälkeen.

Urho Kekkosen ylenpalttiseksi kasvanut kunnioitus nousi ilmapiiristä, jossa YYA-sopimus ja Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja olivat Suomen turvallisuuden tae kylmän sodan maailmassa. Kekkonen teki itsestään Suomen takuumiehen idän suuntaan.

Sivuvaikutuksena totalitaarisen naapurin piirteitä valui Suomenkin politiikkaan – tai sitten suomalaiset kehittivät niitä itse. Syntyneen henkilökultin tragikoomisin uhri oli Lepikon torpan savupiippu.

Lähteet: Urho Kekkosen vaalifilmi v. 1955, Alfred Kolehmainen: Lepikon torppa, Matti Kuusi (toim.): Suomen tasavallan presidentit, Eino S. Repo (toim.): Urho Kekkonen 3.9.1960: taivalta, linjoja näkökulmia, Kustaa Vilkuna: Urho Kekkonen, Urho Kekkosen vaaliesite v. 1955.