Suomelle totaalinen mahalasku yleisurheilun MM-kisoissa? – ”Herätys! Tämä on se realiteetti, jolla Suomessa yleisurheillaan”

Kun kirjoitetaan, että Suomi romahti yleisurheilun MM-kisoissa, mennään pahasti metsään. Suomi ei romahtanut – Suomi suoriutui kutakuinkin sillä tasolla, jolla suomalainen yleisurheilu tällä hetkellä yksinkertaisesti on.

Paljon oleellisempi kysymys kuin yksittäisten kisojen sijoitukset on se, miksi me täällä Pohjolassa olemme yhä kauempana maailman huipusta. Mistä tämä etumatka oikein kumpuaa – ja miksi emme saa sitä kiinni?

On myös aiheellista kysyä, täytyykö MM-kisoihin todella lähettää jokainen urheilija, joka täyttää minimitason – joko tulosrajan tai rankingpaikan. Mutta ehkä sen keskustelun aika on myöhemmin.

Suomen joukkueeseen nimettiin 28 urheilijaa, mutta Nooralotta Neziri joutui jäämään pois loukkaantumisen vuoksi. Käytännössä siis 27 suomalaista kilpaili MM-kisoissa – ja heistä ehkä kolmella tai neljällä oli realistinen mahdollisuus menestykseen.

Toki on hyvä muistaa, että 'menestys' on käsite, joka itsessään on aika venyvä.

Naisten moukarista ladattiin ennakkoon odotuksia – ja aivan syystä. Suomella oli realistiset mahdollisuudet menestykseen. Lopulta Krista Tervo jäi finaalissa ilman tulosta. Hänet tunnetaan epävakaana heittäjänä: hyvänä päivänä moukari lentää pitkälle, toisina ei mihinkään – tai pahimmillaan jää häkkiin. Silja Kososen neljäs sija oli hieno suoritus. Mitali olisi tehnyt siitä erinomaisen.

Mutta sen jälkeen – ketkä oikeastaan kuuluivat realististen menestyjien listalle? Kenen kohdalla mitali tai edes finaalipaikka oli oikeasti odotettavissa? Tässä vaiheessa analyysi alkaa muistuttaa neulan etsimistä heinäsuovasta.

Suomalaisista ehdoton onnistuja, ja ehkä koko kisojen isoin yllätys suomalaissilmin oli maratoonari Alisa Vainio, joka sijoittui viidenneksi. Se oli todella kova suoritus.

Myös Saga Vanninen suoriutui hyvin, kun hän sijoittui 7-ottelussa seitsemänneksi.

Naisten seiväshypyn karsinnassa Suomea edustivat kolme urheilijaa: Saga Andersson, Elina Lampela ja Wilma Murto. Ennakkotietojen valossa Lampelalla oli paras mahdollisuus edetä finaaliin – mutta toisin kävi. Hän jäi karsintaan. Suoritus oli pettymys.

Entä sitten Murto ja Andersson?

Ennen kisoja muistuteltiin, kuinka Murto on vuosien varrella ylittänyt rimoja maailman huipulla. Mutta se perustui haaveiluun ja unohdettiin, että tämän kauden taustalla on ollut enemmän vaikeuksia kuin onnistumisia. Murto ei ole päässyt hyppäämään edes täysivauhtisia suorituksia, eikä hän itse luvannut mitään suurta – saati puhunut mitalista.

Ja Saga Andersson? Hän on ollut tasainen, näkymättömämpi nimi – mutta aina valmis yllättämään.

Ilona Monosen Suomen ennätys naisten 3000 metrin esteissä oli todella kova suoritus. Mutta karu muistutus, että maailmankärki menee vielä kaukana, nimittäin edes jatkopaikkaa ei auennut.

Lopulta moni harha lähtee median suunnasta. Rakennetaan epärealistisia odotuksia urheilijan menestysmahdollisuuksista kaivamalla esiin kauden paras yksittäinen tulos ja esittämällä se kontekstittomana vertailuna: "Tällä tuloksella olisi otettu mitali viisissä edellisissä MM-kisoissa."

Niin olisi – teoriassa. Mutta vain teoriassa.

Käytännössä olisi rehellisempää arvioida urheilijaa sen perustason mukaan, jolla hän todennäköisimmin kilpailee arvokisoissa. Ja sillä tasolla ei mitalitaistoon ylletä. Hyvä, jos pistesijoille. Harva kuitenkaan ennätyksiään arvokisoissa onnistuu tekemään.

Urheilijat joutuvat kiusalliseen tilanteeseen. Ja sitten selitellään Ylen haastattelupisteellä milloin mitäkin. Yhden päälle on lokki paskonut. Toisella on pientä flunssaa ja niin edelleen.

Miesten keihäässä eletään yhä kuin Tero Pitkämäen haamun kanssa. Jossain elää sitkeästi ajatus, että "kyllä se yksi onnistuminen sieltä vielä tulee" – kuin ihmeen kaupalla. Pitkämäkikin toi lähes joka kerta arvokisoista mitalin. Siitä on jäänyt jälki suomalaisiin odotuksiin, että menestys on aina jollain tapaa mahdollinen, vaikka lähtökohdat eivät sitä tukisi.

Nyt kolmikko Eemil Porvari, Lassi Etelätalo ja Oliver Helander lähti tavoittelemaan karsinnoista finaalipaikkaa. Kaikki kolme jäivät karsintoihin.

Tässäkin tapauksessa jotkut olivat ihan tosissaan puhuneet Helanderista potentiaalisena mitalikandidaattina ennen kisoja. Mutta aikuisten oikeasti: millä perusteella?

Miesten keihäänheitto on ollut viime aikoina ihan sekaisin – ja suuri osa siitä heijastuu juuri Oliver Helanderiin. Paikat eivät tunnu kestävän, valmentajavaihdoksia on tullut, eikä mikään oikein ota sujuakseen. Tekisi melkein mieli kysyä: kiinnostaako Helanderia edes heittäminen enää? Sitten vielä ihmetellään, että mikä meni oikein mönkään.

Siitä olen monen toimittajan kanssa samaa mieltä, että pitäisi tarkkaan miettiä, ketkä urheilijat kisoihin lähetetään, vaikka he olisivat onnistuneet kisapaikan saamaan. Toki nykyiset säännöt taitavat vielä hetken pakottaa Urheiluliiton lähettämään urheilijat arvokisoihin.

Jos odotusarvona on, että pelkkä ihme pelastaa sen, että paikka karsintojen kautta finaaleihin aukeaa, niin kuinka järkevää osallistuminen on, jos jätetään laskuista ensikertalaiset pois?

Korkeushyppääjä Ella Junnilan päätös lähteä kilpailemaan herättää puolestaan hämmennystä. Kolme pudotusta avauskorkeudesta 183 senttiä – ja kamat kasaan, kotiin. Vasta jälkeenpäin selvisi, että hän hyppäsi luusiru jalassaan. Olisiko pelin pitänyt kuitenkin loppua jo aiemmin? Tällaisessa tilanteessa kilpaileminen tuntuu järjettömältä.

Mutta tullaan mielestäni siihen yhteen ongelmaan, anteeksi kirosana, mutta kuka perkele nostaa kirkkain silmin suomalaisia yleisurheilijoita mitalitoivoiksi esimerkiksi nyt Tokion MM-kisoissa? Perustason perusteella nimiä oli kaksi: Silja Kosonen ja Krista Tervo.

Kommentoin Aitiolle ennen kilpailujen alkamista, että melkoinen Tokion ihme pitäisi nähdä, jotta mitali tulee.

Ihmettä ei nähty. Vaan nähtiin oikeastaan raa'an rehellisesti suomalaisen yleisurheilun taso MM-tasolla. EM-tasolla tarina on sitten aivan toinen. Jos, ja jos kaikki parhaat suomalaiset yleisurheilijat olisivat kunnossa, meillä olisi kourallinen mitaleista taistelevia urheilijoita. Ei sen enempää.

Selittelyjen sijaan kuten Suomen Urheiluliiton huippu-urheilujohtaja Tuomo Salonen teki Ylelle, pitäisi miettiä, että miten tätä valtavaa etumatkaa aletaan kuroa umpeen?

Nimittäin näissä kisoissa Suomi ei epäonnistunut katastrofaalisesti, vaan nähtiin karu ja rehellinen todellisuus: missä maailman kärki ja Suomen yleisurheilu oikeasti menevät.

Kyse ei ole siitä, ettei odotuksia saisi asettaa – vaan siitä, millä pohjalla ne rakentuvat.

Nyt olisi korkea aika lopettaa turha juhlapuhe ja sanoa jatkossa rehellisesti, mitä on lupa odottaa. Jotta kukaan ei jäisi ihmettelemään tai pettymään vain sen takia että rimat nostettiin liian korkealle.

Nykyinen haihattelu kun ei tee oikeutta urheilijoillekaan.